Myöhäiskeskiajan oppineet perustelivat uskonnollisten käsikirjoitusten auktoriteettia niiden materiaalisuudella (Väitös: FM Anni Hella, 9.12.2023, kulttuurihistoria)

Ferrara–Firenzen konsiili eli kirkolliskokous kokosi vuosina 1438–1439 satoja oppineita neuvottelemaan idän ja lännen kirkkojen yhdistämisestä. Pitkän historiansa aikana kirkot olivat kehittyneet omiin suuntiinsa ja opilliset ja käytännölliset erimielisyydet olivat ajaneet kirkot eripuran tilaan. Toisaalta yhteinen pohja opeille ja käytännöille oli edelleen sama: kirkon keskeiset kirjoitukset ensimmäisiltä kristillisiltä vuosisadoilta. Konsiilin neuvottelut olivat keskiajan suurin ja viimeinen yritys yhdistää jo vuosisatoja toisistaan erossa olleet kirkot.

Erimielisyyksien selvittämiseksi neuvottelevat osapuolet eivät tarvinneet ainoastaan oppineita argumentteja esittäviä henkilöitä, vaan myös käsikirjoituksia, jotka todistaisivat heidän perustelunsa. Kulttuurihistorian alan väitöstutkimuksessaan FM Anni Hella selvitti, millainen merkitys kirjojen materiaalisuudella oli myöhäiskeskiajan oppineelle kulttuurille.

– Käsikirjoitukset olivat arvokkaita esineitä keskiajalla. Ne maksoivat paljon, ja lisäksi niillä oli selkeä arvo omistajilleen ja yhteisöilleen. Konsiilissa tämä arvo pantiin koetukselle. Vaikka käsikirjoitukset olivat arvokkaita omistajilleen, niillä ei välttämättä ollut arvoa teologisessa argumentaatiossa, kertoo Hella.

Todisteita kirjojen auktoriteetin puolesta ja sitä vastaan

Jo ennen kirkolliskokouksen alkua molemmat osapuolet keräsivät ja tutkivat kirjoja. Kokouksessa kirjojen läsnäolo oli suorastaan välttämätöntä, jos halusi vakuuttaa toisen osapuolen. Teologisissa argumenteissaan kirkolliskokouksen osallistujat vetosivat erityisesti kirjojen ikään ja materiaan: mitä vanhempi käsikirjoitus oli, sitä luotettavampana sitä pidettiin.

Jokaisella käsikirjoituksella oli kulttuurihistoriansa, merkkejä menneestä tuotannosta ja käytöstä, mikä saattoi joko tehostaa argumentaatiota tai haastaa perinteisen tulkinnan. Toisaalta oppineet tiedostivat käsikirjoitusten pitkän elinkaaren.

– Käsikirjoituksista etsittiin myös merkkejä aiemmasta väärinkäytöstä. Näin pelkät keskeiset teologiset tekstit eivät olleet ratkaisevia, kun kirkkojen opillisia eroja pyrittiin ratkomaan. Ensin täytyi selvittää, miten tunnistaa teksti luotettavaksi. Tässä avainasemassa olivat juuri käsikirjoitusten materiaaliset ominaisuudet, toteaa Hella.

Osallistujien tuli puolustaa käsikirjoitusten aitoutta ja arvovaltaa, johon he tukeutuivat uskossaan ja opetuksessaan, jottei tulisi todistetuksi, että käsikirjoitukset olivat korruptoituneita.

–  Oli tärkeää todistaa, että käsikirjoitukset oli kirjoitettu aikana, jolloin kirkot eivät vielä olleet eronneet toisistaan, vaan edustivat samaa oppia. Toisaalta täytyi pystyä vakuuttamaan, että kirjoitukset eivät olleet muuttuneet tämän jälkeen. Käsikirjoituksista saattoi löytyä jälkiä sanojen pois raaputtamisesta tai toisaalta aiempien lukijoiden tekemiä huomautuksia tekstin historiasta ja väärennösepäilyistä, kertoo Hella.

Myös sillä oli merkitystä, missä käsikirjoitus oli tuotettu ja ketkä sitä olivat historian saatossa käyttäneet – ja mahdollisesti muokanneet.

– Molemmat kirkot pitivät lähtökohtaisesti oman kulttuurinsa edustajia luotettavampina ja siten myös todennäköisemmin näiden tekemien ja hallussaan pitämien käsikirjoitusten uskottiin paremmin säilyttäneen alkuperäinen tekstimuoto ja todellinen kristillinen oppi. Toisaalta vielä vakuuttavampaa oli, jos toisen osapuolen tuottamista käsikirjoituksista pystyttiin löytämään omaa teologista (opillista) kantaa tukeva käsikirjoitus, Hella selventää.

Humanismi jätti jälkensä konsiiliin osallistuneisiin

Ferrara–Firenzen konsiilin keskusteluissa kirjoitusten luotettavuuden arvioimiseksi otettiin käyttöön uusia keinoja, jotka vaikuttivat myös laajemmin ajan merkittävimpään liikkeeseen, humanismiin, sekä osallistujien ymmärrykseen omasta identiteetistään ja yhteisöistään. Väitöskirjassaan Hella kehittikin käsitteen humanistinen teologia.

– Teologisten opillisten kysymysten argumentoinnissa otettiin käyttöön humanistiset metodit. Tämä tarkoitti juuri käsikirjoitusten materiaalisten ja muiden ominaisuuksien arviointia osana tekstiin perustuvaa analyysia ja argumentointia.

Kootessaan yhteen satoja oppineita idästä ja lännestä Ferrara–Firenzen konsiili tarjosi merkittävän foorumin ajan oppineille, myös humanisteille, keskustella, väitellä ja jakaa oppiaan toistensa kanssa. Vanhojen teologisten ja opillisten keskustelukulttuurien lisäksi humanisteilla ja heidän argumenteillaan oli keskeinen vaikutus niin konsiilin lopputulokseen kuin siihen, millaisina ihmisinä ja yhteisöinä idän ja lännen kirkko ja niiden edustajat konsiilista poistuivat.

– Osa muutti mieltään, osa piti entistä vahvemmin kiinni vanhoista uskomuksistaan. Yksilölliset identiteetit ja uskomukset muuttuivat, samoin ne yhteisöt, joihin ennen konsiilia oli kuuluttu.

***

FM Anni Hella esittää väitöskirjansa "How can we trust these books?" The Use and Authority of Manuscripts in the Council of Ferrara–Florence (1438–39) julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa lauantaina 09.12.2023 klo 12.00 (Turun yliopisto, Arcanum, Aava-auditorio, Arcanuminkuja 1, Turku).

Vastaväittäjänä toimii apulaisprofessori Edward M. Schoolman (University of Reno, Nevada, Yhdysvallat) ja kustoksena dosentti Marika Räsänen (Turun yliopisto). Tilaisuus on englanninkielinen. Väitöksen alana on kulttuurihistoria.

Väitöskirja on julkaistu sähköisenä: https://www.utupub.fi/handle/10024/176060.