Viitebudjettiin pohjaava köyhyyden mittaustapa kuvaa perinteistä pienituloisuusmittaria paremmin siitä, missä köyhyydessä on kyse, ilmenee Lauri Mäkisen Turun yliopistoon tekemästä väitöstutkimuksesta. Viitebudjetissa otetaan huomioon menoihin vaikuttavat olosuhteet kuten asuinpaikka tai asumismuoto.
Valtiotieteiden maisteri Lauri Mäkinen on väitöstutkimuksessaan vertaillut kuutta erilaista köyhyysmittaria. Osa mittareista perustuu tulopohjaiseen arvioon, osassa joko asiantuntijat tai kansalaiset ovat määritelleet välttämättömyyshyödykkeet ja köyhyyttä tarkastellaan näiden hyödykkeiden vastentahtoisena puutteena.
– Pienituloisuusmittarissa köyhyysraja on asetettu 60 prosenttiin kansallisista mediaanituloista. Ongelma on se, että 60 prosenttia on vain päätetty luku, se ei perustu tutkittuun tietoon. Pienituloisuusmittari on myös aina sama, asuit sitten Helsingissä tai muualla Suomessa, oli sinulla omistusasunto tai ei, Mäkinen kuvaa mittarin heikkouksia.
Toinen tapa mitata köyhyyttä ovat deprivaatiomittarit, joissa tarkastellaan joko asiantuntijoiden tai kansalaisten määrittämien kulutushyödykkeiden tai palveluiden puutetta. Mäkisen tutkimuksen mukaan mittaustavan ongelmana on se, ettei välttämättömiksi määritellyistä tuotteista ole yhteistä näkemystä.
Kolmas mittaustapa perustuu viitebudjetteihin.
– Viitebudjetit ovat tavaroista ja palveluista koostuvia hyödykekoreja, jotka hinnoiteltuna voivat edustaa mitä tahansa elintasoa. Viitebudjetissa huomioidaan kunkin maan yhteiskunnallinen ja institutionaalinen konteksti, Mäkinen sanoo.
Viitebudjetin etu näkyi konkreettisesti vuosi sitten, kun hinnat lähtivät voimakkaaseen nousuun. Pienituloisuusmittari pysyi ennallaan, mutta viitebudjettiin saatettiin tehdä hinnannousua vastaavat muutokset ja siten selvittää köyhyyttä Suomessa.
Mäkinen analysoi köyhyyttä ensimmäistä kertaa Suomessa käyttämällä viitebudjetteihin perustuvaa köyhyysmittaria. Tulosten mukaan viitebudjettimittarin tuottama köyhyysaste on matalampi kuin pienituloisuusmittarin osoittama köyhyys. Myös köyhyyden riskiryhmät olivat jossain määrin erilaisia. Esimerkiksi iäkkäiden kohdalla köyhyys on harvinaisempaa viitebudjettivertailussa.
– Erityisesti eläkeläisten kohdalla viitebudjetilla mitattu köyhyysaste on matalampi, sillä useilla on pienet asumiskulut velattoman omistusasunnon vuoksi. Monilla voi kuitenkin olla terveyshuolia ja siitä aiheutuneita kuluja, Mäkinen sanoo.
Köyhyyden vähentämistä pidetään hyvinvointivaltion keskeisimpänä tehtävänä. Mäkinen toteaa köyhyyden ilmenevän varakkaissa länsimaissa yleensä suhteellisena köyhyytenä.
– Suhteellisella köyhyydellä tarkoitetaan kyvyttömyyttä saavuttaa elintasoa, jota pidetään vähimmissään hyväksyttävänä kussakin yhteiskunnassa. Suhteellinen köyhyys onkin eräänlaista sosiaalisen toimintakyvyn puutetta, Mäkinen sanoo.
**
VTM Lauri Mäkinen esittää väitöskirjansa ” What is needed at the acceptable minimum? Studies on the operationalisation of the concept of poverty” julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa perjantaina 1.9.2023 klo 12.00 (Turun yliopisto, Publicum, Pub3-luentosali, Assistentinkatu 7, Turku).
Vastaväittäjänä toimii professori Heikki Hiilamo (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos) ja kustoksena professori Veli-Matti Ritakallio (Turun yliopisto). Tilaisuus on suomenkielinen. Väitöksen alana on sosiaalipolitiikka.
Väittelijän yhteystiedot: ljmaki@utu.fi 0503371737
