Tiedepääomalla parempia päätöksiä – poliitikot koulun penkille?

Asenne tieteeseen ja tutkimukseen on keskeistä, kun ihminen tekee omaan ja läheistensä elämään vaikuttavia valintoja. Mitä ostamme kaupasta, mitä syömme, millaisen sähkösopimuksen laadimme, miten kuljemme päivittäiset matkamme ja otammeko suositellun rokotuksen vai emme, ovat päätöksiä, joita tutkittu tieto voisi ohjata.

Tiedepääomalla viitataan niihin resursseihin, joita ihmisellä on käytettävissään hyötyäkseen tieteestä. Näitä ovat koulutuksella hankittu tietämys, mutta myös asenteet, kokemukset ja sosiaaliset suhteet.

Käsite perustuu ranskalaisen sosiologin Pierre Bourdieun pääoman käsitteeseen, jonka brittiläinen sosiologi Louise Archer sovitti koskemaan nimenomaan tiedettä. Tiedepääomaa alkaa kertyä, kun kotona ja koulussa lasta kannustetaan tieteen pariin.

Vanhempien asenteet tiedettä ja sen opiskelua kohtaan sekä opettajien ja myöhemmin kaveripiirin suhtautuminen heijastuvat siihen, millaisena ihminen näkee itsensä: olenko minä ja muut kaltaiseni ihmiset ylipäätään kiinnostuneita tieteestä ja ehkä sen opiskelustakin, vai kuuluvatko ne jutut muille.

Nämä käsitykset ohjaavat sitä, millaisiin harrastuksiin hakeudutaan, mitä koulutus- ja uravalintoja tehdään. Myöhemmin ne vaikuttavat siihen, millä tavalla tieteeseen arjessa suhtaudutaan.

Tavoite: parempia päätöksiä

”En viitsi vastailla moisiin kysymyksiin koska nämä ei millään tavalla elämääni helpota.”

Näin luki lapussa, joka oli lähetetty yliopistolle vastauskirjekuoressa. Olimme tiedeasenteita tutkivassa FINSCI-hankkeessa lähestyneet lapun kirjoittanutta henkilöä kirjeellä, jossa pyydettiin vastaamaan kysymyksiin suomalaisten uskomuksista ja suhteesta tieteeseen. Tutkimukseen osallistujat oli valittu arpomalla 5 000 onnekasta kirjeen saajaa väestötietojärjestelmästä.

Vastauksessa kiteytyi yksi oleellinen seikka ihmisten suhteesta tieteeseen ja tutkimukseen: läheskään aina ei ole selvää, miksi jonkin aihepiirin tutkimus olisi millään tavalla merkityksellistä, varsinkaan juuri oman elämän kannalta. Vastaileminen moisiin kysymyksiin olisi pelkkää ajanhaaskausta.

Laajoilla kyselytutkimuksilla ei juuri koskaan pystytä auttamaan yksittäistä ihmistä, oli aihe mikä hyvänsä. Kyselytulokset kuitenkin hyödyttävät yhteiskuntaa, sillä niillä saadaan selville asioiden välisiä yhteyksiä ja voidaan tunnistaa joltakin epätoivotulta asialta suojaavia tekijöitä.

Esimerkiksi meidän kyselymme tulokset auttavat ymmärtämään suomalaisten käsityksiä koronapandemiasta, sitä koskevista salaliitoista ja näiden uskomusten taustoista. Yhteyksien ymmärtäminen taas auttaa tunnistamaan tekijöitä, jotka altistavat ihmisiä hurahtamaan harhaanjohtavaan tietoon ja tekemään omaa ja läheistensä terveyttä koskevia mahdollisesti vaarallisiakin päätöksiä.

Vaikka vastaajan mielestä kysymyksiimme vastaaminen ei auta juuri häntä, hänen vastauksensa olisivat auttaneet ymmärtämään suomalaisten mielenmaisemaa paremmin. Seurauksena voisi olla toimia, joilla ihmisiä saadaan tekemään niin itsensä kuin yleisen hyvän kannalta parempia päätöksiä.

Kyselymme tuloksia on julkaistu tietokirjailija, toimittaja Pasi Kiviojan kirjassa ”Salaliittoteorioiden ihmemaassa – tositarinoita ihmisistä kaninkolossa” (Docendo, 2022) ja tuloksista kirjoitetaan parhaillaan tieteellisiä julkaisuja. Aiempia hankkeemme julkaisuja löytyy tekstin lopussa löytyvän linkin takaa.

Koulusta eväät, joilla pärjää

Tiedepääomalla on merkitystä siinä, miten hyvin ihminen voi osallistua yhteiskunnan toimintaan. Kun tiede edistyy ja keksinnöt mullistavat maailmaa ne, jotka ymmärtävät niiden merkityksen ovat selkeästi edullisemmassa asemassa muihin nähden. Siksi on tärkeää, että kaikilla olisi yhtäläinen mahdollisuus kerryttää tiedepääomaansa. Tässä koululla on iso merkitys.

Tiedepääomalähtöisessä kouluopetuksessa tavoitteena on auttaa oppilaita ymmärtämään tieteen ja tutkimuksen merkityksellisyys ja saada heidät innostumaan aiheesta. Lähestymistapa on syntynyt Britanniassa tutkijoiden ja opettajien yhteistyönä.

Idea on hyvin yksinkertainen: opetuksessa huomioidaan oppilaan kokemukset, taidot ja kiinnostuksen kohteet, joiden avulla voidaan tukea juuri kyseisen oppilaan kiinnostusta tieteeseen.

Oppilaiden kiinnostusta herätellään tuomalla esiin, millä tavalla opiskeltavat asiat liittyvät juuri heidän arkeensa. Tämä auttaa ymmärtämään ilmiöiden merkitystä ja niiden tieteellisiä selityksiä.

Opettajalla pitää toki olla jo jonkinlainen ymmärrys oppilaiden taustasta ja arjesta. Hänen tulee myös aidosti arvostaa myös niiden oppilaiden kokemuksia, joita ei tyypillisesti pidetä ”tiedetyyppeinä”.

Opettajia kannustetaankin kiinnittämään huomiota tieteellisen tiedon ja tiedelukutaidon kehittämisen lisäksi myös tiedepääoman muiden osa-alueiden tukemiseen. Näitä ovat asenteet ja ymmärrys tieteellisen tiedon merkityksestä arjessa ja elämässä. Myös sillä on merkitystä, miten tuttuja erilaiset luotettavat tieteestä kertovat mediat ovat ja paljonko niitä seurataan.

Harrastukset voivat kertoa tiedepääomasta, samoin se, onko oppilaalla keskustelukumppaneita tiedeasioissa myös koulun ulkopuolella. Myös perheessä piilevällä tiedepääomalla voi olla iso merkitys. Parhaimmillaan koululainen voisi oman tiedepääomansa lisäksi kartuttaa sitä myös perheessään.

Ei uusia temppuja

Opetusmenetelmällä saadut tulokset ovat lupaavia: brittiläisessä tutkimuksessa oppilaiden ymmärrys tieteestä ja sen merkityksellisyydestä lisääntyi. Useammat oppilaat alkoivat osallistua oppitunneilla aktiivisesti opetukseen ja ajattelivat olevansa itse asiassa vähän ”tiedetyyppejä”. Opettajien mielestä opetustapa oli innostava ja mielekäs.

Tiedepääomaan keskittyvää luonnontiedon opetusmenetelmää kokeillaan parhaillaan myös joissakin suomalaisissa kouluissa. Selkeä etu on, että se ei edellytä mitään muutoksia opetussuunnitelmaan. Vaikka kehitteillä on myös käytännön työkaluja opettajille luonnontiedon tuntien suunnitteluun ja pitämiseen, kyse on enemmän ajattelutavan omaksumisesta kuin uusien temppujen oppimisesta.

Ihminen on kuitenkin koulussa vain pienen ajan elämästään – innostusta tieteeseen ja tutkimukseen voi vahvistaa myös vapaaehtoisen oppimisen ympäristöissä, kuten tiedekeskuksissa. Monimuotoinen tiedekeskusverkosto levittyy jo laajalti Suomeen, ja sillä on tärkeä merkitys tieteen ja tutkimuksen tuomisessa lähemmäs ihmisiä. Tiedekeskuksissa onkin kokeiltu erilaisia tapoja saavuttaa myös sitä yleisöä, joka ei ole tähän mennessä hakeutunut niiden kävijöiksi.

Riittävätkö poliitikkojen rahkeet?

Tiedepääoman keskiössä ei ole se, oppivatko kaikki suomalaiset koulussa vaikkapa kvanttimekaniikkaa vai eivät. Keskeisempää on se, millä tavalla suhtaudumme tieteeseen ja tutkimukseen ja pidämmekö sitä arvossa.

Usein sana ”tiede” tuo mieleen lääketieteen, luonnontieteet ja matematiikan, mutta on syytä muistaa, että myös humanistiset ja yhteiskuntatieteet ovat tiedettä. Näiden alojen tutkimus on olennaista, kun yritetään ymmärtää yhteiskunnallisia ja kulttuurisia ilmiöitä, kuten sotia, suomalaisen hyvinvointivaltion toimintaa ja nuorten jengiytymistä.

Erityisen huolestuttavaa nihkeä suhtautuminen tieteeseen ja tutkimukseen on silloin, kun sitä osoittavat poliitikot. Parhaimmillaan tiede tuottaa tutkimustuloksia, joiden avulla voidaan saavuttaa yhteistä hyvää. Demokratiassa poliitikkojen tehtävä on tehdä arvovalintoja siitä, millä keinoilla yhteistä hyvää lähdetään tavoittelemaan.

Leikittelen ajatuksella, että selvittäisimme kansanedustuslaitoksemme tiedepääoman tason. Toivon, että jos sellaisen kyselyn teemme, yksikään kansanedustaja ei vastaa, että ei viitsi vastata kyselyyn, koska kysymykset eivät hänen elämäänsä helpota.

Kirjoitus on julkaistu MustRead Akatemiassa 29.5.2023

Johanna Kaakinen on suomalaisten tiedeasenteita tutkivan FINSCI-hankkeen johtaja. FINSCIn viisi osahanketta tuottavat tietoa tiedepääoman osa-alueista. Ne kehittävät myös uusia menetelmiä, joilla voidaan parantaa tieteellistä lukutaitoa ja tieteen mukaanottavuutta.