Hyvinvointipalvelujen digitalisoitumisen myötä väestön digitaaliset kyvyt ovat nousseet yhä merkittävämpään rooliin. Turun yliopistossa tehty sosiologian alan tutkimus osoitti, että erityisesti koulussa haasteita kohtaavilla nuorilla on riski jäädä syrjään informaatioyhteiskunnan digitaalisesta osallisuudesta.
Turun yliopiston tutkijat Meri-Tuulia Kaarakainen ja Loretta Saikkonen tarkastelivat tutkimuksessaan koulutuspolun viivästymien yhteyttä nuorten digitaaliseen kyvykkyyteen. Viivästymillä tarkoitetaan tavanomaiseen etenemiseen suhteutettuna hitaampaa etenemistä suomalaisessa koulutusjärjestelmässä.
Viivästymät voivat aiheutua monenlaisista syistä, kuten tavanomaista myöhäisemmästä koulun aloituksesta, luokka-asteen kertaamisesta, valmentavaan opetukseen osallistumisesta peruskoulun jälkeen, valitun toisen asteen koulutusvaihtoehdon vaihtamisesta tai opintojen keskeytymisestä ja niiden uudelleen aloittamisesta myöhemmin.
– Tutkimuksessa havaitsimme, että niin koulutustaso, koulutuksen muoto kuin koulutuspolun suoraviivaisuus yhdistyvät eroihin nuorten digitaalisissa kyvyissä, Saikkonen sanoo.
Tutkimuksen tulosten perusteella riskit jäädä syrjään digitaalisesta osallisuudesta informaatioyhteiskunnassa kasaantuvat nuorten ikäluokkien joukossa joukon nuorimmille, mutta erityisesti niille, joilla on erilaisia kielellisiä, oppimis- tai motivaatio-ongelmia, jotka ilmenevät viivästyminä koulutuspolulla.
Aiemman tutkimuksen perusteella voidaan olettaa, että koulutuseroista johtuvat erot nuorten digitaalisissa taidoissa vahvistuvat myöhemmällä iällä. Näin ollen nuoruusiässä todettavat erot digitaalisessa kyvykkyydessä uhkaavat muuttua yksilön digitaalista inkluusiovalmiutta määrittäviksi tekijöiksi.
– Nuorten digitalisaatiovalmiuksien vahvistamisen näkökulmasta tulee kiinnittää erityistä huomiota niiden nuorten digitaalisiin valmiuksiin, joiden koulutuspolulla esiintyy haasteita tai se katkeaa syystä tai toisesta kokonaan. Vaille koulutusta jäävien nuorten riski syrjäytyä informaatioyhteiskunnassa kiinnittyy paitsi perinteisiin sosiaalisen syrjäytymisen muotoihin, myös itse digitalisaatioon ja sen edellyttämiin valmiuksiin. Näiden nuorten digitaalisia valmiuksia tulee tukea koulutuksen lisäksi esimerkiksi osana nuoriso-, työvoima- sekä sosiaali- ja terveyspalveluita, tutkijat toteavat.
Yhteiskuntien ja palvelujen digitalisoitumisen myötä on puhuttu paljon digitaalisen sisällön saavutettavuudesta. Usein painopiste on kuitenkin teknisessä saavutettavuudessa, jolloin jätetään huomiotta kognitiivisista haasteista kärsivien ihmisten lukumäärällisesti merkittävä joukko.
– Näiden ihmisryhmien odotetaan lisääntyvän väestön ikääntyessä, mikä tekee kognitiivisesta ja niin ikään sosiaalisesta saavutettavuudesta merkittävän tekijän digitaalisen inkluusion toteutumiselle, Saikkonen toteaa.
Julkisten palvelujen digitalisoinnin on sanottu perustuvan ihanteeseen aktiivisista ja itseohjautuvista kansalaisista, jolloin se suosii henkilöitä, joiden digitaalinen osaaminen on hyvällä tasolla. Tämän seurauksena hyvinvointipalvelujen saatavuus riippuu yhä enemmän yksilöiden kyvystä hyödyntää sekä digitaalisia järjestelmiä ja palveluita että digitaalisessa muodossa olevaa informaatiota.
– Väestön erot kyvyissä hyödyntää digitaalisia palveluita muodostuvat ongelmallisiksi erityisesti silloin, kun hyvinvoinnin tuottaminen perustuu digitaalisen teknologian käyttöön, erityisesti itsepalveluratkaisuja suosien, Kaarakainen sanoo.
Kaarakainen ja Saikkonen osoittivat tutkimuksessaan, että ylläkuvatut ongelmat eivät kosketa vain vanhoja, vaan yhtä lailla nuoria ikäluokkia. He hyödynsivät tutkimuksessaan monimuuttujamenetelmiä ja 14 892 suomalaisnuoren aineistoa.
Tutkimus on hyväksytty julkaistavaksi Universal Access in the Information Society -lehdessä ja on saatavilla verkkojulkaisuna otsikolla Remark on digital accessibility: Educational disparities define digital inclusion from adolescence onwards.
