Professoriluento | Ulpukka Isopahkala-Bouret

Koulutuksen avulla voidaan edistää tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta yhteiskunnassa. Mutta myös päinvastainen pitää paikkansa.

Koulutuksellista tasa-arvoa ohjaa pyrkimys tarjota kaikille kansalaisille mahdollisuus kehittää itseään kouluttautumalla niin pitkälle kuin mahdollista. Yhtenäistä peruskoulua on kehuttu sen kyvystä tasoittaa perhetaustoista johtuvia eroja oppimistuloksissa ja jatkokoulutukseen hakeutumisessa. Opintopolkujen avoimuutta ja opintojen maksuttomuutta kaikilla asteilla on myös pidetty tärkeinä. Väestön yleinen koulutustaso onkin merkittävästi noussut edeltävien sukupolvien aikana.

Koulutuksen avulla tapahtuu myös sosiaalista valikointia. Koulumenestys ja jatkokoulutusvalinnat, joiden ajatellaan heijastavan yksilöllistä kyvykkyyttä ja lahjakkuuseroja, määrittävät sijoittumista erilaisiin tehtäviin työmarkkinoilla ja yhteiskunnassa. Valikointi synnyttää kilvoittelua parhaista opiskelupaikoista, arvosanoista ja muista ansioista – ja haastaa pyrkimyksen kaikille yhdenvertaisiin koulutusmahdollisuuksiin.

Valikointi perustuu meritokraattiseen ajatukseen siitä, että on oikeudenmukaisinta jakaa yhteiskunnallisia etuoikeuksia, kuten hyväpalkkaisia korkean statuksen työpaikkoja, nimenomaan koulutuksen kautta osoitettujen ansioiden mukaan. Tällöin jokainen voi vaikuttaa omaan tulevaisuuteensa panostamalla opiskeluun. Kukaan ei ole syntyperänsä vanki, vaan henkilökohtainen menestys riippuu lahjakkuudesta ja ahkeruudesta.

Koulutukseen on kuitenkin sisäänrakennettuna vallan mekanismeja, joiden vaikutuksesta koulutustaso ja sitä myöten sosiaaliset etuoikeudet usein periytyvät sukupolvelta toiselle. Koulutuskilvoittelun kiristymisestä ja sosiaalisen uusintamisen vahvistumisesta on ollut nähtävissä merkkejä 2000-luvulla.

Koulutuksellisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden tutkimus on erityisala, jonka tehtävänä on tarkastella näitä vallan ja yhteiskunnallisten eriarvoisuuksien muotoja, jotka määrittävät koulutuskilvoitteluun osallistumisen ehtoja. Esimerkiksi se, minkälainen koulutus omilla vanhemmilla on ollut ja millaisissa ammateissa he ovat toimineet, vaikuttaa merkittävästi koulutusta koskeviin odotuksiin ja toiveisiin, koulumenestykseen ja siihen, minkälaista tukea ja resursseja on käytettävissä opiskelua koskevia päätöksiä tehtäessä. Perheen sosiaalisen taustan lisäksi myös muut erot, kuten sukupuoli, etninen tausta ja ikä, muovaavat koulutusvalintoja.

Tutkimuksen kriittinen katse tulee kohdistaa kilpailuun itseensä ja kysyä, millaisia erottelevia luokitteluja ja eriarvoistavia sosiaalisia suhteita koulutus itsessään tuottaa. Ja kuinka koulutuksen tuottama eriarvoisuus ilmenee eri aikoina, erilaisissa yhteiskunnissa ja erilaisten koulutusjärjestelmien puitteissa? Huomio on tällöin koulutuksen sosiaalisissa ja kulttuurisissa käytännöissä.

Omassa tutkimuksessani olen keskittynyt peruskoulun jälkeiseen koulutukseen ja tarkastellut yhteiskunnallista eriarvoistumista koulutuksen ja työmarkkinoiden välisen suhteen kautta. Koulutuskilvoittelu korostuu erityisesti korkeakouluvalinnoissa sekä koulutuksesta työmarkkinoille siirryttäessä. Olen tutkinut muun muassa ammatillisen tutkinnon suorittaneiden pyrkimistä korkeakoulutukseen, aikuisten asemaa opiskelijavalintauudistuksessa, yliopisto- ja ammattikorkeakoulututkinnon suorittaneiden vastakkainasettelua ja keski-ikäisenä valmistuneiden neuvottelua työllistettävyydestä, ikääntymisestä ja sukupuolen merkityksistä työmarkkinoilla.

Korkeakoulutukseen valikoitumisella on koulutuksellista tasa-arvoa koskevassa tutkimuksessa erityinen paikkansa, sillä korkeakoulutusta voidaan pitää jakolinjana suhteessa siihen, ketkä pääsevät osallisiksi yhteiskunnallisista etuoikeuksista. Korkeakoulututkinto mahdollistaa pääsyn korkeampiin, turvatumpiin ja arvostetumpiin ammatillisiin ja yhteiskunnallisiin asemiin.

Oleellinen kysymys on se, miten rajallisia resursseja, kuten korkeakoulutuspaikkoja, olisi oikeudenmukaisinta jakaa. Korkeakoulutus on Suomessa periaatteessa avoin kaikille. Korkeakoulukelpoisuus määritellään laajasti: kaikki toisen asteen tutkinnon suorittaneet ovat muodollisesti kelpoisia korkeakoulutukseen. Myös suomalaisen korkeakoulutuksen maksuttomuuden ja opintososiaalisten tukien ajatellaan mahdollistavan opiskelun mahdollisimman monille.

Suomessa korkeakoulutus on kuitenkin kansainvälisestikin tarkasteltuna erittäin kilpailtua, eikä paikkoja riitä kaikille. Kaikista hakijoista, ja myös uusista ylioppilaista, vain noin kolmannes pääsee jatkamaan ilman välivuosia korkeakouluopintoihin. Joka vuosi kymmenet tuhannet hakijat vastaanottavat pettyneinä hylkäyskirjeen ja vaihtoehdoiksi jäävät uudelleenhakeminen, ulkomaiset yliopistot tai korkeakouluhaaveesta kokonaan luopuminen. Myös päätökseen sitä, mitä tekee, jos ei pääse haluamaansa opiskelupaikkaan, vaikuttaa se, kuinka paljon on käytettävissä tukea, sekä taloudellisia että muita resursseja.

Jaossa olevat opiskelupaikat menevät nuorille hakijoille todennäköisemmin kuin vanhemmille hakijoille, kaupunkilaisille todennäköisemmin kuin maaseudulla asuville ja korkeammin koulutettujen vanhempien lapsille todennäköisemmin kuin matalamman koulutustaustan perheistä tuleville.

Yhtä tärkeää kuin on kysyä, ketkä pääsevät opiskelemaan, on kysyä, mihin eri taustoista tulevat hakijat korkeakoulutuksen kentällä päätyvät. Koulutusmahdollisuuksien tasa-arvoisuuteen ja oikeudenmukaisuuteen vaikuttaa merkittävästi se, kuinka suuria eroja on esimerkiksi eri korkeakoulujen tarjoamien koulutusten laadussa tai arvostuksessa ja mitä nämä erot merkitsevät tutkinnon suorittaneiden myöhempien työmahdollisuuksien kannalta. Vaikka erot eri instituutioiden välillä suomalaisessa kontekstissa näyttäytyvätkin maltillisina, meilläkin koulutuspolut eriytyvät opiskelijoiden taustan mukaan.

Merkittävä jako suomalaisessa korkeakoulukentässä noudattaa yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen välistä erottelua, sillä näillä kahdella korkeakoulusektorilla on omat historiansa ja tehtävänsä. Yliopistojen tehtävänä on tieteellinen tutkimus, siihen perustuva opetus ja yhteiskunnallinen vuorovaikutus. Ammattikorkeakoulujen tehtävänä on työelämäläheinen opetus, tutkimus- ja kehitystyö sekä alueellinen kehittäminen. Ammattikorkeakoulututkinnot tuottavat muodollisesti saman kelpoisuuden kuin vastaavat yliopistotutkinnot, mutta niitä arvotetaan kuitenkin eri tavoin ja valmistuneet sijoittuvat eritasoisiin tehtäviin työmarkkinoilla.

Toinen merkittävä jako noudattaa tieteenalojen tai oppialojen välisiä eroja, ja erityisesti yliopistosektorin sisällä voidaan nähdä alojen eriytymistä statuksen mukaan. Hakupaine eri aloilla vaihtelee. Samoin eri aloilta valmistuneilla on huomattavan isoja eroja sen suhteen, kuinka todennäköisesti he työllistyvät johtaviin ja parhaiten palkattuihin asiantuntijatehtäviin. Kolmantena jakolinjana voidaan vielä nähdä maantieteellinen ulottuvuus, jolla on vaikutusta opiskelijoiden valintoihin ja sisäänpääsyn todennäköisyyteen.

Valmistumisen kynnyksellä ja työmarkkinoille siirryttäessä koulutuksen kilpailullisuus tulee jälleen vahvasti näkyviin. Vastavalmistuneet kilpailevat keskenään parhaista työpaikoista, ja heidät asetetaan työnhakijoina paremmuusjärjestykseen suhteessa toisiinsa. Kilvoitteluun on sisäänrakennettuna se, että kaikki eivät voi voittaa. Ei, vaikka olisi hyvin arvosanoin suoritettu korkeatasoinen tutkinto arvostetusta oppilaitoksesta. Lopputulos riippuu kuitenkin siitä, kuinka hyvin muut ovat ansioituneet suhteessa itseen. Valmistuneiden työmarkkina-asemissa on myös sosiaalisen taustan, sukupuolen, etnisyyden, iän ja aiemman koulutuksen kautta selittyviä statuseroja.

Erilaisista taustoista tulevilla opiskelijoilla on erilaisia strategioita sen suhteen, minkälaisia valintoja he tekevät opintojensa aikana ja kuinka hyvin he osaavat hyödyntää myös muita tarjolla olevia resursseja opintojensa ohella. Esimerkiksi korkeakoulutettujen vanhempien lapset pystyvät usein muita paremmin vahvistamaan tutkintonsa arvoa oikeanlaisilla harrastuksilla, työharjoittelulla, ulkomaanopinnoilla ja erilaisiin verkostoitumistapahtumiin osallistumalla. Näin taustan mukaiset eriarvioisuudet kumuloituvat ja muuntuvat koulutuksen myötä akateemisten hierarkioiden tuottamiksi eriarvoisuuksiksi.

Yhteiskunnallisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden edistäminen koulutuksen avulla edellyttää mahdollisuutta reiluun kilpailuun hyvistä koulutusmahdollisuuksista ja työpaikoista, akateemisten hierarkioiden maltillisuutta ja ennen kaikkea koulutuskilvoittelun kohtuullistamista. Panokset eivät saa kasvaa liian koviksi.

On kysyttävä myös, mitä vaihtoehtoja jää jäljelle niille, joille koulutus ei ole avain menestykseen. Elämme moniarvoisessa ja moniäänisessä yhteiskunnassa, eikä kaikkien toiveena ja päämääränä ole korkeakoulututkinto, vaikka se onkin yleisesti arvostettua. Koulutuksen korostunutta roolia yhteiskunnassa voidaan kyseenalaistaa ja pohtia aidosti onko muita oikeudenmukaisia tapoja jakaa sosiaalisia etuoikeuksia kuin koulutuksen määrä ja taso. Koulutuskilvoittelusta ei saa tulla ihmisarvon mitta.

Koulutuksellisen tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden tutkimuksen eettinen velvollisuus on ylläpitää kriittistä keskustelua ja haastaa itsestäänselvyyksiä. Tutkitun tiedon avulla voimme laajentaa mahdollisuuksien horisontteja ja luoda tulevaisuuksia, joissa oikeus hyvään koulutukseen toteutuu jokaisen kohdalla.