Uutuuskirja Ihmiskone töissä avaa suomalaisen tehokkuusajattelun historiaa

Erikoistutkija Mona Mannevuon tavoitteena on avata Ihmiskone töissä -teoksessaan näkökulma suomalaisen tehokkuusajattelun historiaan ja sitä kautta auttaa ihmisiä ymmärtämään tämän päivän keskustelun juuria. Mannevuo avaa teosta KULTVA-luennolla keskiviikkona 4.11. klo 14–16. Puheenvuoroa voi seurata netissä tai koronan niin salliessa yliopiston Publicum-rakennuksessa. Tarkemmat tiedot lähempänä osoitteessa https://blogit.utu.fi/kultva/events/.

Mannevuo houkuttelee lukijansa pohtimaan, miten sotienjälkeinen niukkuus- ja tehokkuusajattelu on vaikuttanut siihen, että tarvitsemme ohjeita paitsi työntekoon, asumiseen ja kuluttamiseen myös elämiseen, ajattelemiseen ja tuntemiseen.

– Suomalaista yhteiskuntaa on mahdoton ajatella ilman työtä. Se on syvällä yhteiskuntamme rakenteessa, työ on se, minkä ympärille ymmärrys kansalaisuudesta rakentuu, Mannevuo sanoo.

Teoksen keskiössä on sotien jälkeinen jälleenrakennuksen aika. Teollistuvassa modernissa yhteiskunnassa joutilaisuus ja ajan tuhlaaminen on aina ollut epäilyttävää, mutta sotienjälkeisessä Suomessa se oli erityisen epäilyttävää. Töitä oli tehtävä paitsi hengissä selviämiseksi ja sotakorvausten maksamiseksi myös osoittaakseen olevansa kunnollinen työihminen.

Mannevuo tuo esille pitkän jatkumon vaikutukset nykypäivään. Esimerkiksi nykyinen ’uusi’ työttömien aktivointipolitiikka asettuukin ’vanhan’ teknokraattisen sosiaalisen insinööritaidon jatkumoksi.

– Siitä ei ole pitkä aika, kun meillä oli vallalla ajatus, että valtiolla on velvollisuus järjestää töitä. Puhuttiin työttömyystöistä. Nykyiset maltillisemmat aktivointitoimet asettuvat siihen jatkumoon, Mannevuo sanoo.

Keskiarvoista huippusuoritusten mittaamiseen

Jälleenrakennuksen aikakaudella korostuivat nykyajan ilmiöinä pidetyt suoritusten ja elintoimintojen mittaaminen sekä kansalaisen elämän normittaminen, arviointi ja optimointi. Ihannetyöläinen oli tasapainoinen ihmiskone, jonka toiminnoissa ei ollut mitään liikaa tai liian vähän, joka jaksoi toimia tehokkaasti koko työajan ja joka vietti vapaa-aikansa kehittävissä harrastuksissa nollaamassa työviikon rasitukset.

– Sotakorvausaikana työ oli eri tavoin kaikille pakollista, ei voinut olla osallistumatta talkoisiin. Uupumus ja alakuloisuus tunnistettiin, mutta niiden hoitamiseen hyvin järjestetty työ oli terapiaa. Ero menneisyyden ja nykyisyyden välillä on myös se, että vakavaan uupumukseen suositeltiin lepoa, ei lääkitystä. Voi kuitenkin olettaa, että sairauslomaa ei todellisuudessa myönnetty, sillä sellaiseen ei ollut varaa, Mannevuo kertoo,

Teos tarkastelee työpsykologisia ja työnjohdollisia oppeja, joilla kansalaisia valistettiin ja muovattiin sivistyneen yhteiskunnan tavoille: työpsykologia oli voimajärjestelmiä tutkiva luonnontiede, työlääketiede koneoppia ja työn rationalisointi luonneoppia. Lorvimista, uupumusta ja liiallista tunteellisuutta hoidettiin paitsi ankaralla kurilla myös terapeuttisella otteella. Työelämän läpäisi ajatus siitä, että ihmiskone on muovattava ja plastinen: sitä voi aina parantaa ja optimoida.

– Nykyisin puhumme paljon työuupumuksesta ja suhtautuminen siihen on muuttunut. Yksi merkittävä tekijä on se, että ihmiset ovat saaneet suuremman mahdollisuuden kertoa oman tarinansa siitä, miltä työ tuntuu. Yksilön kokemukselle ei ennen ollut samalla tavalla tilaa, Mannevuo sanoo.

Teoksessaan Mannevuo toteaa, että ajatus ihmisestä koneena ei ole täysin vieras nykykulttuurissakaan, joskin yksilökeskeisessä työkulttuurissa mitataan, arvioidaan ja ihannoidaan keskiarvojen sijaan huippusuorituksia. Trendinä on itsen johtaminen, joten suorituksia mitataan yhä useammin itse – johdettavana oleminen on vanhanaikaista.

Mona Mannevuo: Ihmiskone töissä – Sotienjälkeinen Suomi tehokkuutta tavoittelemassa, Gaudeamus 2020

Teksti: Erja Hyytiäinen
Kuva: Hanna Oksanen