”Ehkä tämä hallitus tulee suhtautumaan näihin asioihin hieman realistisemmin ja pragmaattisemmin”, sanoi perussuomalaisten Riikka Purra Säätytalolla kysyttäessä, miten nyt neuvoteltavan hallituksen ilmastopolitiikka muuttuisi edellishallitukseen verrattuna. Nyt on hyvä hetki puntaroida niitä lähtökohtia, joista Purran mainitsemia painotuksia kannattaa lähestyä, kirjoittaa Jukka Käyhkö Turun yliopistosta. Kirjoitus on julkaistu alunperin MustRead Akatemiassa.
Vuonna 2035 Suomi tuottaa hiilidioksidipäästöjä korkeintaan sen verran kuin niitä voidaan sitoa hiilinieluihin. Tavoite on kirjattu viime vuonna hyväksyttyyn ilmastolakiin. Suomi on siis pyrkimässä tavoitteeseen 15 vuotta aiemmin kuin EU kokonaisuutena, ja ensimmäisten hyvinvointivaltioiden joukossa maailmassa.
Tässä ei ole mitään huonoa, päinvastoin. YK:n pääsihteeri António Guterres on hoputtanut kaikkia valtioita kiirehtimään hiilineutraaliustavoitteitaan lähemmäksi alkuperäisestä 2050-tavoitteesta.
Ilmastoedelläkävijän brändi sopii oikein hyvin imagoomme korkeasti koulutettuna ja onnellisena kansana. Suunnitellulla päästövähennyspolulla Suomen päästöt puolittuvat joka vuosikymmen. Tämä on realismia ja linjassa Suomen viimeaikaisen päästökehityksen kanssa. Samalla se on hyvin käytännönläheistä, pragmaattista.
Nielu pieneni yllättäen
Suomen hiilinielu on ollut vuosikymmeniä riittävän suuri kattamaan vuonna 2035 jäljellä olevat päästömme. Viime vuosikymmenen aikana nielun koko on kuitenkin pienentynyt, ja vuonna 2021 maankäyttösektori oli muuttunut niukasti päästölähteeksi.
Tieto on tullut pienoisena yllätyksenä, ja nielun katoaminen mutkistaa Suomen hiilineutraaliustavoitteen toteutumista. Nielun kutistumisen on tulkittu johtuvan etupäässä suurista metsänhakkuumääristä. Myös metsien heikentynyt kasvu ja turvepeltojen kasvaneet päästöt näkyvät nielun suuruudessa.
Jos Suomen nettonielu ei täytä EU:ssa yhteisesti sovittua tavoitekokoa, joudumme ostamaan korvaavan määrän nieluyksiköitä EU:n sisäisiltä markkinoilta tai vähentämään suunniteltua enemmän taakanjakosektorin päästöjä. Nieluyksiköiden hintalappu voi nousta jopa miljardeihin euroihin. Eikä tällä ole mitään tekemistä Suomen päästövähennysten kanssa.
Hiilinielun kasvattaminen on siis tärkeää paitsi neutraaliustavoitteen saavuttamiseksi, myös valtion rahankäytön näkökulmasta. Lisäksi nettonielua tukeva järkevä metsänhoito ja puun käytön huolellinen harkinta tukevat osaltaan luonnon monimuotoisuustavoitteita. Euroopan komission biodiversiteettistrategian 2030 mukaan EU:n maa-alueista 30 prosenttia tulisi saada oikeudellisen suojelun piiriin ja 10 prosenttia tiukan suojelun piiriin.
Hillinnällä siimaa sopeutumistarpeisiin
Uuden hallituksen aloittaessa työskentelynsä maailma on vajoamassa yhä syvemmälle planetaariseen kestävyyskriisiin. Osaammeko suhtautua riittävällä vakavuudella tulevien vuosikymmenien ilmasto- ja luontokatohaasteisiin?
Kaikki meistä eivät tunnetusti usko havaintojen kertomaa lämpenemistä todeksi, tai ainakaan usko lämpenemisen johtuvan ihmisestä, tai että mallit voisivat tuottaa meille tietoa tulevasta, tai että lämpeneminen olisi ihmiskunnalle kokonaisuutena jotenkin haitallista. Jos näiden suhteen vielä nyökytelläänkin, niin stopin aiheuttaa ilmastotoimien suuri hintalappu – erityisesti edelläkävijöille.
Mutta onko näin? Ilmastonmuutos ei odota parempia taloudellisia aikoja. Hillinnän lykkääminen nostaa sopeutumistoimien hintaa, eikä kaikkeen ole edes mahdollista sopeutua. Esimerkiksi alavien rannikkokaupunkien tai matalien saarivaltioiden jääminen kohoavan valtameren alle on sopeutumisen kannalta toivoton tilanne. Monille ainoaksi sopeutumisratkaisuksi jää muutto muihin maihin.
Suomi kykenee olemaan edelläkävijä ja innovoimaan teknologisia ja systeemitason ratkaisuja, joilla kestävyysloikka on mahdollista tehdä paitsi meillä myös muualla. Teknologiset innovaatiot ovat talouden veturi.
Ilmastonmuutos ei isoin ongelma
Meidän kannattaa olla edelläkävijöitä, mutta toiveissani on vielä yksi ekstraloikka. Laatikon ulkopuolelle kurkistaessaan huomaa, että suurin ongelmamme ei olekaan ilmastonmuutos.
Yhdessä luontokadon kanssa ilmastonmuutos on vain oire samasta taudista: elämme kotiplaneettaamme kestämättömästi. Ihmiskunnan toimista kertyvä kokonaispaine on suurempi ja vakavampi kuin kykenemme omassa arkielämässämme aistimaan. Luottaminen pelkkään teknologiaan tuo eteemme uusia, tuntemattomia haasteita.
Ollaksemme ihmiskuntana aidosti kestävä, muutosta kaipaavat myös ajattelutapamme, luontosuhteemme ja kulttuurimme. Jonkun on oltava tässäkin edelläkävijä. Tulee pyrkiä kohti sellaista ilmasto- ja ympäristöpolitiikkaa, että ihmisen hyvinvointi ja planeetan kestävyys toteutuvat yhtä aikaa.
Taustaa: Miten tähän on tultu?
Ilmastokeskustelu sellaisena kuin sen nykyisin tunnemme, käynnistyi kolme vuosikymmentä sitten. Hallitustenvälinen ilmastopaneeli IPCC julkaisi ensimmäisen arviointiraporttinsa 1991. Seuraavana vuonna Riossa pidettiin ensimmäinen suuri ympäristökokous, ja kolme vuotta myöhemmin kokoonnuttiin Pariisiin YK:n ensimmäiseen ilmastokokoukseen. Sen jälkeen kokouksia on pidetty joka vuosi – yhteensä jo 27 kertaa.
IPCC on koostanut kuusi arviointiraporttia, ja kaikkien viesti on sama: maapallo lämpenee ihmisen toimien vuoksi. Ilmakehän hiilidioksidipitoisuus on kohonnut 1800-luvun esiteolliselta ajalta 50 prosenttia, ja pitoisuus on korkeimmillaan ainakin kahteen miljoonaan vuoteen. Maapallo on lämmennyt keskimäärin yli 1,1 astetta, ja Suomessa nousua on mitattu yli kaksi astetta.
Ilmaston tulevaan kehitykseen vaikuttaa se, kuinka paljon päästöjä ihmiskunta aiheuttaa. Teoillamme on merkitystä. Silti maailmaan on mahtunut paljon puhetta ja liian vähän tekoja.
Pariisissa 2015 saatiin vihdoin sovituksi, että maapallon keskilämpötilan kohoaminen pyritään pitämään 1,5 asteen alapuolella suhteessa esiteolliseen aikaan. Rajaa piirrettäessä ymmärrettiin, että tavoite saattaa olla juuri ja juuri mahdollinen ja että jokainen ylitetty desimaali tuo lisähaasteita yhteiskuntien sopeutumiselle.
Pian kahdeksan vuotta on kulunut, eikä hyvältä näytä. Jos päästöt pysyvät nykyisellään, ylitämme 1,5 asteen pitoisuusrajan jo heinäkuussa 2029. Itse lämpötila toki kohoaa pienellä viipeellä, mutta sokka on tuolloin jo irti.
Jottei raja ylittyisi, globaalien päästöjen tulisi IPCC:n laskelmien mukaan kutistua vuoteen 2030 mennessä 45 prosentilla vuoden 2010 tasosta. Globaali hiilineutraalius tulisi saavuttaa vuoteen 2050 mennessä. Koska päästövähennysten tahti on pysytellyt heikkona, paine tehdä toimia yhä nopeammin ja yhä enemmän kasvaa koko ajan.
EU maailman ilmastojohtajana
Euroopan unioni on maailman kolmanneksi suurin CO2-päästäjä Kiinan ja Yhdysvaltojen jälkeen Se on lähtenyt aktiivisesti tavoittelemaan Pariisin sopimuksen mukaisia päästövähennyksiä. Komissio julkisti joulukuussa 2019 vihreän kehityksen ohjelman, European Green Dealin, jonka mukaan Eurooppa saavuttaa hiilineutraaliuden vuoteen 2050 mennessä.
Tavoitteena on hakea kasvua fossiilisiin polttoaineisiin nojaavan talouden sijaan innovaatioista, teknologiasta ja koulutuksesta. Green Dealin tärkeänä osana on 55-valmiuspaketti (Fit for 55), jonka myötä päästöt vähenevät vuoden 1990 tasosta 55 prosenttia vuoteen 2030 mennessä.
EU:n jäsenvaltiot kantavat kortensa päästövähennyskekoon kykyjensä mukaan. Unionin rikkaimpiin kuuluvien maiden, Suomen, Ruotsin, Saksan, Tanskan ja Luxemburgin, tulee vähentää taakanjakosektorin päästöjään vuoteen 2030 mennessä 50 prosenttia suhteessa 2005 tasoon.
Taakanjakosektoriin kuuluvat liikenteestä, maataloudesta, lämmitysenergiasta ja jätehuollosta syntyvät päästöt. Nämä muodostavat noin 60 prosenttia Suomen kokonaispäästöistä.
Toinen kokonaisuus on päästökauppasektori, johon kuuluvat suurten voimaloiden ja teollisuuslaitosten päästöt. Laitosten tulee ostaa jokaista päästämäänsä hiilidioksiditonnia kohti päästöoikeuksia. Tällainen saastuttaja maksaa -periaate ohjaa pragmaattisesti teollisuuden ja energiantuotannon kohti vähähiilisyyttä, koska se on taloudellisesti kannattavaa.
Päästöt alas, nielut ylös
Ilmakehän hiilidioksidipitoisuuteen vaikuttavat päästöjen lisäksi hiilinielut ja niistä kertyvät hiilivarastot. Hiilinielulla tarkoitetaan ilmakehän hiilidioksidin sitoutumista yhteyttämisprosesseissa metsien kasvillisuuteen ja sitä kautta maaperään.
Maaperä ja sen lahoava eloperäinen aines, kuten kuiva turve, voi olla myös päästölähde. Sen vuoksi ilmastopolitiikassa käytetään termiä nettonielu, jossa nielusta vähennetään päästövaikutus. Suomen nettonielun koko heilahtelee vuosien välillä erityisesti hakkuumäärien mukaan: suuremmat hakkuut tarkoittavat pienempää nielua.
On siis pragmaattista, että yhtä aikaa päästöjen vähentämisen kanssa huolehdimme hiilinieluista; niiden avulla ilmakehästä siirtyy hiilidioksidia kasvillisuuden ja maaperän hiilivarastoihin, ilmakehän hiilidioksidipitoisuus pienenee ja ilmastonmuutos hidastuu.
Mikään hokkuspokkuskeino päästöjen suhteen hiilinielut eivät lopulta kuitenkaan ole, sillä emme saa nykymetsiin mahtumaan vuosimiljoonien aikana kasvaneista metsistä vapauttamaamme hiiltä. Mutta suurta apua niistä on juuri tässä tilanteessa.
EU:n tavoitteena on saavuttaa –310 miljoonaa tonnin vuotuinen nettonielu vuoteen 2030 mennessä. Nielusta on jyvitetty kullekin valtiolle oma maankäyttösektorin nettonielun tavoitekoko, joka Suomenkin on osaltaan täytettävä.
Hallitusneuvotteluissa esiin nostettu realistinen ja pragmaattinen ilmastopolitiikka on siis hyvä uutinen. Se ei tarkoita ilmastotoimien jarrutusta vaan päinvastoin nopeaa, innovatiivista ja oikeudenmukaista vihreää siirtymää: vain liikkuvaa laivaa voi ohjata.
Kirjoitus on julkaistu MustRead Akatemiassa 11.5.2023
Jukka Käyhkö on Turun yliopiston maantieteen professori ja Suomen ilmastopaneelin jäsen painopistealueenaan maantiede ja ilmasto-opetus. Hän myös toimii yliopiston kestävän kehityksen koulutustyöryhmän puheenjohtajana ja johtaa yliopiston kansainvälistä monitieteistä kestävien kaupunkien maisteriohjelmaa.
