Median rooli on keskeinen siinä, miten monimuotoisuutta uhkaavat ilmiöt tehdään näkyviksi, Turun yliopiston tutkijat toteavat hankkeensa pohjalta.
Kansi: Anja Karppinen
Suden historiasta usein kerrottu tarina ei uuden tutkimuksen valossa pidä paikkansa. Totta ei ole sekään, että merimetsot olisi hävitetty Suomen alueelta vasta 1910-luvulla.
Muun muassa tämä selviää uutuusteoksesta Suomalaisten lajien historiallisen kartasto, jonka ovat toimittaneet Turun yliopiston tutkijat Otto Latva, Heta Lähdesmäki, Harri Uusitalo ja Noora Kallioniemi. Teoksen kustantaa Turun Historiallinen Yhdistys.
Usein puhutaan, että sudet hävitettiin Suomen alueelta 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa. Suomen luontoon ja yhteiskunnalliseksi puheenaiheeksi sudet olisivat palanneet vasta 1990-luvulla tiukentuneen suojelun myötä. Todennäköisesti susikanta elpyi vakiintuneeksi vasta tuolloin ja sudet pystyivät lisääntymään säännöllisesti ilman vainoa, mutta se ei tarkoita, etteikö susia olisi tavattu lainkaan Suomessa.
– Hankkeemme osoittaa, että havaintoja susista ja susina pidetyistä eläimistä tehtiin läpi 1900-luvun. Lehtien susihavaintouutiset vähenevät hetkellisesti 1910-luvulla ja uudestaan merkittävästi vasta 1960-luvulla, historioitsija Heta Lähdesmäki toteaa.
Sanomalehdistön merkitys asenteiden rakentajana havaittiin tutkimuksessa muun muassa juuri susien kohdalla. 1960-luvun alussa itärajan yli vaelsi Suomeen runsaasti susia, jotka uhkasivat alueen nauta- ja lammaskarjaa ja herättivät paikallisissa huolta elinkeinosta.
– Aineistosta nousee esiin lehdistön aggressiivinen kielenkäyttö, vaikka elettiin aikaa, jolloin susi itse asiassa oli Suomessa – ja koko Pohjolassa – sukupuuton partaalla. Lehdistön välittämä kuva tilanteesta painottui kuitenkin vahvasti petojen vaarallisuuteen, toteaa mediahistorioitsija Noora Kallioniemi.
Vuosikymmenen loppua kohti myös lehdistössä alettiin käsitellä susien määrän vähentymistä. Havahtuminen susikannan pienuuteen käynnisti lopulta keskustelun susien rauhoittamisesta.
Merimetso hävisi tai hävitettiin paljon väitettyä aiemmin
Toinen usein kerrottu tarina on, että merimetsot olisi hävitetty Suomen alueelta 1910-luvulla. Nyt tutkitun aineiston perusteella merimetsoja pidettiin kuitenkin harvinaisuutena jo 1870-luvulla.
– Vaikka pesivät merimetsot katosivat Suomen rannoilta 1700- ja 1800-lukujen aikana, ne ovat historiallisen aineiston perusteella kuuluneet osaksi Itämeren eläimistöä. Merimetsoja nähtiin Suomen alueella usein läpi 1900-luvun, sillä ne lensivät tätä kautta pesimään Jäämeren rannoille, kertoo hanketta johtava historioitsija Otto Latva.
Jos merimetsoista puhutaan tänä päivänä paljon negatiiviseen sävyyn, oli puhe 1900-luvun aikaan toisenlaista.
– Näitä lintuja ampuneita arvosteltiin lehdistössä ja merimetsoja myös kuvailtiin kauniiksi ja majesteettisiksi siivekkäiksi.
Median rooli on monimuotoisuudelle keskeinen
Monimuotoisuuden turvaaminen vaatii huomion kiinnittämistä myös luonnon pienimpiin yksiköihin. Monista ruohovartisista kasveista ei kirjoitettu lehdissä ennen kuin ne olivat vaarassa hävitä. Esimerkiksi perinteisen maatalouden aikana yleinen niittykasvi horkkakatkero nousi sanomalehtiaineistossa esiin vasta 1980-luvun alussa, kun sen tajuttiin olevan uhanalainen.
Median rooli on keskeinen siinä, miten luonnon monimuotoisuutta uhkaavat ilmiöt tehdään näkyviksi.
– Nostamalla esiin uhanalaisten lajien tarinoita ja ihmistoiminnan vaikutuksia ekosysteemeihin voidaan herättää yleistä tietoisuutta ja kenties myös vaikuttaa päätöksentekoon, sanoo Kallioniemi.
Ainutlaatuisen laaja tutkimusdata
Suomalaisten lajien historiallisen kartasto perustuu Fauna et Flora Fennica -nimiseen tutkimushankkeeseen. Siinä Suomen eläin- ja kasvilajistoa on tutkittu historian-, kulttuurin- ja kielentutkimuksen keinoin.
Tutkimuksessa käytiin läpi useita satoja tuhansia lehtiartikkeleita, joiden joukosta seulottiin tarkkoja paikkatietoja sisältäviä lajihavaintoja. Havaintotietoja kerättiin yhteensä 80 lajista 1800-luvulta 1960-luvun lopulle saakka.
Tutkimuksessa hyödynnettiin digiavusteisia menetelmiä ja Kansalliskirjaston laajoja digitoituja lehtiaineistoja. Ilman näitä teknisiä apuvälineitä lajihistorian kirjoittaminen tässä mittakaavassa ei olisi mahdollista. Myös kielihistorian ja murresanaston tuntemus oli tarpeen.
– Monien lajien nimitykset ovat aikojen saatossa muuttuneet ja lehtiaineistossa käytetään runsaasti murteellisia nimityksiä, mikä toi lisähaasteen aineistonkeruuseen, suomen kielen tutkija Harri Uusitalo kertoo.
Hankkeessa kerättiin havaintodataa, josta tieteellisessä ja julkisessa keskustelussa ei ole ollut aiemmin tietoa. Näin hanke tuotti aiempaa kokonaisvaltaisempaa tietoa lajien esiintymisestä Suomen alueella. Samalla kirja uudistaa käsityksiä Suomen lajistosta.
– Keskityimme hankkeessa ja kirjassa lajeihin, joiden levinneisyydessä on tapahtunut isoja muutoksia, ja jotka on luokiteltu jollain tapaa harvinaisiksi, katoamassa oleviksi tai tulokkaiksi. Lisäksi halusimme tarkastella lajeja, jotka ovat aiheuttaneet keskustelua tai konflikteja joko nyt tai menneisyydessä, Latva kertoo.
Suomalaisten lajien historiallinen kartasto on osa dosentti Otto Latvan johtamaa, Alfred Kordelinin säätiön Suuret Kulttuurihankkeet -ohjelman rahoittamaa tutkimushanketta Fauna et Flora Fennica (FaFFe). Teos on vapaasti luettavissa Edition.fi-palvelussa. Teoksen sähköinen versio julkaistaan tutkimushankkeen päätöstilaisuudessa Turun yliopistolla perjantaina 28.3. (Arcanumin Aava-sali klo 12-14). Kirjan fyysinen kappale julkaistaan kesällä 2025 Turun Historiallisen Yhdistyksen (THY) kustantamana.
