Ulko- ja opetusministeriöt pyrkivät kylmän sodan aikana mahdollisimman pitkälle koordinoimaan Neuvostoliittoon suuntautuvia kulttuurisuhteita. Suomalaisesta kulttuuridiplomatiasta juuri kirjan julkaisseen Turun yliopiston poliittisen historian professorin Louis Clercin mukaan kulttuuri oli ulko- ja talouspolitiikkaan pehmeämpi keino rakentaa suhteita niin itään kuin länteen. Valtion ote oli kulttuuridiplomatiassa hallitseva 1980-luvulle saakka.
Louis Clercin teos Cultural Diplomacy in Cold War Finland – Identity, Geopolitics and the Welfare State on ensimmäinen kokonaisvaltainen tutkimus suomalaisesta kulttuuridiplomatiasta. Clerc on rajannut teoksen ajallisesti kylmän sodan aikakauteen, jolloin valtion ote kulttuuridiplomatiassa oli vahvimmillaan. Vuoden 1975 Etykin huippukokouksen jälkeen valtion ohjaava ote lieveni.
– Suomettuminen nähdään pahana asiana, mutta meidän pitää muistaa, että 1950–1960-luvulla elettiin eri kontekstissa. Sota oli tuhonnut Suomen ja maan oli rakennettava ulkosuhteet uudella tavalla. Kulttuuri oli osa tätä uudelleenjärjestelemistä, Clerc sanoo.
Clercin mukaan kulttuuri on joustava toiminta-alue.
– Kulttuurin kautta luodut suhteet eivät olleet niin sitovia kuin poliittiset tai kaupalliset. Suomi oli länsimaa, ja kulttuuridiplomatiaa tehtiin luontaisesti länteen, mutta se oli samalla helppo mahdollisuus rakentaa siteitä Neuvostoliittoon, Clerc sanoo.
Kulttuuridiplomatia oli vahvasti ulkopolitiikkaa. Yhtenä esimerkkinä Clerc mainitsee presidentti Urho Kekkosen vuonna 1970 lausuman, jonka mukaan Suomen itsenäisyys oli Leninin lahja Suomelle.
– Se oli helppo tapa antaa merkki Neuvostoliitolle, että olemme teidän ystävänne kuitenkaan menettämättä mitään, Clerc sanoo.
Maakuvan rakentamisen rinnalla kulttuuridiplomatia oli myös talouspolitiikkaa. Yksi esimerkki siitä ovat kylmän sodan aikaiset näyttelyt, joiden avulla Suomea tehtiin tunnetuksi eri puolilla maailmaa. Yksi innokkaimmista lähtijöistä oli arkkitehti, muotoilija Alvar Aalto, joka näki kulttuuridiplomatiassa paitsi kansallisen identiteetin rakentamisen myös taloudellisen merkityksen.
Vaihto-ohjelmat avasivat yhteyksiä ympäri maailman
Clerc toteaa, että samaan aikaan kun Suomi institutionalisoi asemansa hyvinvointivaltiona, se järjesteli itselleen selkeän aseman kulttuurivaltiona. Tässä työssä keskeisenä osana olivat vaihto-ohjelmat sekä osallistuminen monenkeskisiin organisaatioihin.
– Suomella oli vaihto-ohjelmia myös muille kuin opiskelijoille ja tutkijoille. Esimerkiksi ammattijärjestöillä oli UNESCOn alaisia ohjelmia, Clerc sanoo.
Teoksessaan hän tuo esille kahden suuren rinnalla myös esimerkiksi Afrikkaan, Etelä-Amerikkaan ja Aasiaan suuntautuneen kulttuuridiplomatian. Yksi konkreettisimmista keinoista olivat vaihto-ohjelmat, joiden kautta opiskelijoita sekä matkusti vaihtoon Suomesta ulkomaille että saapui ulkomailta Suomeen.
Haasteen kulttuuridiplomatian hallitsemiseen toi se, että se ei ollut ulkopolitiikan lailla yksin valtion käsissä. Kulttuuridiplomatiaa toteutti laaja joukko kansalaisyhteiskunnan toimijoita, joiden tekemistä opetusministeriö pyrki ohjaamaan ja koordinoimaan, mutta työ oli hankalaa.
– Kylmän sodan aikana valtio hallitsi kulttuuridiplomatiaa kulttuurisopimusten, vaihto-ohjelmien, Neuvostoliitto-suhteen, näyttelyjen, kahdenkeskisten kulttuuritoimien kuten kulttuuri-instituuttien sekä monenvälisen UNESCOn kautta. Valtio myös tuki kansalaisyhteiskunnan toimijoita muun muassa rahallisesti. 1980-luvulle tultaessa ajat olivat muuttuneet, ja koettiin oudoksi, että valtio ohjasi ja osallistui niin voimakkaasti kulttuurisektorilla. Valtion rooli alkoi kaventua, Clerc kertoo.
Ensimmäinen kokonaisvaltainen teos suomalaisesta kulttuuridiplomatiasta
Kansainvälisesti kulttuuridiplomatia on runsaasti tutkittu ala, mutta Suomessa niukalti. Kylmän sodan aikakautta Suomessa on Clercin mukaan tutkittu runsaasti poliittisesta, kaupallisesta ja sotilaallisesta näkökulmasta, mutta kulttuuridiplomatiaan on perehdytty niukasti.
– Jonkun verran on tutkittu yhteisöjen ja yksityisten organisaatioiden, esimerkiksi yliopistojen, kulttuuridiplomatiaa, mutta mitä valtio teki, miten valtio käytti kulttuuridiplomatiaa ulkopolitiikassaan, on tutkittu vähän, Clerc sanoi.
Hän on aiemmin kirjoittanut muutamia suomalaista kulttuuridiplomatiaa koskevia artikkeleita pohjoismaisiin julkaisuihin, mutta oman teoksen kirjoittamiseen johdatti toisen aiheen vuoksi arkistoon vienyt työmatka. Arkistossa hän sai käsiinsä opetusministeriön kansainvälisten asioiden ylijohtajana toimineen Kalervo Siikalan sekä kansliapäällikkönä toimineen Jaakko Nummisen arkistot. Siikala oli erittäin aktiivinen muun muassa UNESCOn toiminnassa.
– Käsissäni oli niin rikas aineisto, ettei sitä voinut jättää käyttämättä.
