Suomen ulkopolitiikassa alkoi 1980-luvun puolivälissä hiljainen käänne. Mauno Koiviston presidenttikauden ulkopolitiikkaa tutkineen valtiotieteiden tohtori Juho Ovaskan mukaan Suomi laajensi Koiviston johdolla huomattavasti ulkopoliittista liikkumatilaansa.
Juho Ovaska tutki Turun yliopiston poliittisen historian oppiaineeseen tekemässään väitöstutkimuksessa lähes koko Mauno Koiviston presidenttikauden kattavaa ulkopolitiikan ajanjaksoa. Hiljainen käänne – Suomen ulkopolitiikan ja ulkopoliittisen päätöksenteon murrokset vuosina 1982–1992 -tutkimuksessaan Ovaska osoittaa suomalaisiin ja kansainvälisiin arkistoaineistoihin pohjautuen, kuinka Suomen ulkopolitiikassa alkoi 1980-luvun puolivälissä pitkä murroskausi – hiljainen käänne.
– Koiviston presidenttikauden alussa odotukset olivat ristiriitaisia. Kekkosen kauden päätyttyä sisäpoliittiset paineet asettivat odotuksia muutoksesta. Ulkopolitiikassa keskeistä oli jatkuvuuden osoittaminen, jota määritti pitkälti suhde Neuvostoliittoon, Ovaska kertoo.
Suomen kansainvälinen liikkumatila alkoi vähitellen kasvaa 1980-luvulla.
– Paasikiven ja Kekkosen kausien ulkopolitiikka alkoi murentua pala kerrallaan. Se koski ulkopolitiikan lisäksi Suomen ulkopoliittista päätöksentekojärjestelmää ja poliittisessa kulttuurissa tapahtuneita muutoksia, Ovaska toteaa.
Mihail Gorbatšovin noustua Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääsihteeriksi keväällä 1985, Neuvostoliiton ylimmän johdon kiinnostus Suomea kohtaan alkoi hiipua. Oleellisesti tilanne muuttui, kun Neuvostoliitto romahti vuonna 1991. Kansainvälisen järjestyksen mullistukset 1990-luvun taitteessa muutti Suomen ulko- ja turvallisuuspoliittista asemaa oleellisesti.
– 1980-luvun puolivälissä alkanut hiljainen käänne madalsi kynnystä, kun Suomi tulkitsi puolueettomuuspolitiikan sisältöä uusiksi ja päätti hakea keväällä 1992 Euroopan yhteisön jäsenyyttä. Ovaskan mukaan nopea sopeutuminen muuttuneeseen kansainväliseen järjestykseen osoitti Suomen paikan osana länttä.
1980-luvun puolivälissä Suomen ulkopolitiikkaan nousi uusia elementtejä, kuten rooli suurvaltojen välisessä taustadiplomatiassa, Suomen kahdenvälisten suhteiden vahvistuminen Aasian maihin ja aiempaa tiiviimpi osallistuminen monenkeskisiin länsieurooppalaisiin yhteistyöjärjestöihin.
Ovaska toteaakin, että 1990-luvun vaihteessa tapahtuneet suuret murrokset ovat osa pidempää, 1980-luvulla alkanutta jatkumoa.
– Lähihistorian suurten käänteiden perusteellinen tutkimus avaa näkökulmia myös tämän päivän murrosten syvällisempään ymmärtämiseen, Ovaska sanoo.
