Kiihtyvässä luontokadossa ei ole kyse vain ”luonnon” ongelmasta. Syvenevä kato vaarantaa myös ihmisen elinolot. Uusi, monimuotoinen luontosuhde voi syntyä vain rohkean johtajuuden kautta. Vastuunpakoiluun ei ole varaa, kirjoittaa Satu Teerikangas. Kirjoitus on julkaistu alun perin MustRead Akatemiassa.
Luonnon monimuotoisuus vähenee epänormaalin vauhdikkaasti. Tällä on merkitystä, koska elämämme on riippuvainen monimuotoisesta luonnosta.
Tyydytämme perustarpeitamme luonnon tarjoamien ekosysteemipalveluiden avulla. Niille rakentuvat esimerkiksi ruoka, asuminen, lämmitys, liikkuminen, jalostetut tuotteet, terveys, hyvinvointi ja palautuminen.
Mitä moninaisempi ympäröivä luontomme on, sen paremmat mahdollisuudet meillä on ihmiskuntana kehittää yhteiskuntiamme ja toimintaamme. Vastaavasti kulttuurinen ja sosiaalinen monimuotoisuus toimii luovuuden sekä innovatiivisten ratkaisujen supervoimana.
Monet kaipaavat tarkkoja määritelmiä siitä, mitä luonnolla ja monimuotoisuudella tarkoitetaan. Kuitenkin suurin osa aikamme käsitteistä, kuten arvot, kulttuuri ja johtajuus, häviävät moniäänisten määritelmäkehikkojen syövereihin. Sama koskee ”luonnon” käsitettä.
Ei liene yllättävää, että sosiokulttuurisesti monimuotoisilla alueilla, esimerkiksi Amazonian metsien kulttuureissa, myös luonto on keskimääräistä rikkaampaa. Mitä enemmän erilaisuutta vaalimme, sen paremmin eri elämänmuodot voivat kukoistaa.
Emme edelleenkään tieteellisen tiedon näkökulmasta tiedä, miksi maapallo, elämä, luonto ja ihmiskunta ovat olemassa. Kenties luonnon kunnioittamisessa meidän tulee antautua sille, ettemme tiedä kaikkea, mutta voimme aistia, tuntea, jakaa ja yrittää ymmärtää. Ymmärrämmekö täysin edes alati muuttuvaa omaa itseämme esimerkkinä elävästä elämästä?
Mikä on ”normaalia”?
Kaikki kokemamme todellisuus on henkilökohtaista, subjektiivista. Se, mitä pidämme 2020-luvulla itsestään selvänä, on seurausta kulttuurisesta ja yhteiskunnallisesta sopeutumisesta. Onko esimerkiksi normaalia, että elämme yhteiskunnassa, jossa ilmastokriisi ja luontokato syvenevät ilman, että järjestelmätasolla aidosti ottaisimme näistä vastuuta juurisyineen?
Luontokato on seurausta ihmisen ja luonnon välisen suhteen epätasapainosta, joka vahvistui maatalousperäiseen yhteiskuntaan siirryttäessä 10 000 vuotta sitten. Teollinen ja tieteellinen vallankumous kiihdyttivät muutosta. Nyt elämme yhteiskunnassa, jossa talouskasvu on merkittävin onnistumisen mittari ja jossa koetaan normaaliksi se, että talouskasvun voitot kumuloituvat maailman rikkaimmalle prosentille.
Talouskasvu ja kvartaaliajattelu ovat tabuja, joita harva uskaltaa kyseenalaistaa. Kriittisessä katsannossa se, mikä otetaan itsestäänselvyytenä, saattaakin olla ongelman ytimessä.
Nykyparadigmamme perustana on Homo economicus – itsekäs yksilö, joka rationaalisen tehokkaasti navigoi tiensä elämän viidakossa, omaa etuaan tavoitellen. Homo economicuksen ihmis- ja talouskäsityksen määreiden mukaisesti olemme alistaneet luonnon resurssit jatkuvan talouskasvun palvelijoiksi. Luonnolla ei ole yhteiskunnassamme arvoa, saati sellaista ääntä, jonka ymmärtäisimme ja jolla se voisi pitäisi puoliaan meidän kielellämme.
Vasta kun luonto voi riittävän huonosti, alamme ymmärtää sitä. Luonnon kriisiytynyttä kieltä ovat lämpenevä merivesi, sulavat jäävuoret, yltyneet tornadot, romahtavat lajikannat, tulvavedet.
Viisautta päätöksentekoon
Kaikesta huolimatta olen toiveikas, koska meissä ihmisissä, samoin kuin luonnossa, piilee uudistuva ja alati muokkautuva voimavara, jota elämänvoimaksikin kutsutaan. Otamme uudistumisen ensiaskeleita, kun ymmärrämme olevamme uhanalaisia ja haluamme oppia uutta.
Homo sapiens-lajin nimessä sapiens viittaa viisauteen. Voiko olla niin, että homo economicus on talouden ylivertaisuutta korostaessaan unohtanut viisauden? Mitä on olla Homo sapiens tavalla, joka mahdollistaa kestävästi uudistuvan yhteiskunnan?
Luontokatoa ei ratkaista yksittäisellä mittarilla, raportilla, quick fixillä, jonka jälkeen toiminta jatkuu kuten ennenkin – matkaamalla etelän saarille, ostamalla lisää tavaraa. Emme voi määritellä luontoa pelkillä numeroilla, vaan kyse on laadullisesti erilaisesta tavasta katsoa maailmaa ja toimia.
Vaikka meillä suomalaisilla on mökki- ja samoilukulttuurimme, suhteemme luontoon on ristiriitainen: vapaa-aikaamme leimaava luonnon kunnioittaminen ei välttämättä ulotu yhteiskunnalliseen, saati liiketoiminnan päätöksentekoon.
Luontokadon ratkaiseminen vaatii systeemistä, paradigmaamme muuttavaa lähestymistapaa. Se vaatii yhteiskunnallisilta ja liiketoiminnan päätöksentekijöiltä rohkeutta priorisoida toisin. Yritysmaailmassa kyse on strategian ja liiketoimintamallien päivittämisestä, julkisessa vallankäytössä kestävyystavoitteista, selkeästä ja ennakoivasta lainsäädännöstä sekä yritystukien kanavoimisesta.
Johtajuus on sitä, että uskaltaa tarpeen vaatiessa ajatella ja toimia vallitsevien rajojen vastaisesti, mahdollistaen yhteiskunnan uudistumista arkisella ja strategisella toiminnalla.
Tämä vaatii meiltä kaikilta tiedostavaa asennetta, jatkuvaa harjoittelua ja kehittymistä ja keskeneräisyytemme tunnustamista. Uuteen luotsautuminen, uuteen paradigmaan siirtyminen ja sen opettelu vaativat aikaa. Meidän tulee ottaa ajallisesti rauhallisempi ja tasapainoisempi tempo. Tyhjyydestä nousee tilaa ajatella luovasti, syntyy aidosti uutta.
Päätökset ulottuvat vuosisatojen päähän
Hyvä johtaja luo ympärillään oleville ihmisille edellytykset onnistua ja kukoistaa. Tässäpä haaste, kun kyse on luonnosta: miten omalla toiminnallani mahdollistan kaikkien lajien ja luonnon ekosysteemien kukoistamisen? Matojen, bakteerien, lintujen.
Johtajuus lähtee siitä, että tavoitellaan jotakin merkityksellistä, joka visionäärisen magneetin tavoin innostaa yhteisesti kohti uutta. Mistä voisimme yhdessä innostua? Eikö kestävän huomisen mahdollistaminen eri tavoin sanoitettuna ole tärkeintä, mitä tässä ajassa voi tehdä? Samalla aikahorisonttimme katsoo vuosikymmeniä, ellei vuosisatoja eteenpäin.
Jollemme tässä tavoitteessa onnistu, on se huominen, jonka jätämme tuleville sukupolville, varsin ontolla, kestämättömällä pohjalla. Tällöin voisi ajatella meidän tietoisesti syyllistyneen kollektiiviseen itsetuhoisuuteen.
Syksyllä 2022 BIODIFUL-tutkimushankkeessa suomalaisen ruokasektorin kattavan haastattelukierroksen perusteella luonnon monimuotoisuutta huomioi parhaiten joukko maatilallisia ruoan alkutuotannon edelläkävijäyrityksiä, sillä niiden arki ja liiketoiminta ovat maahan kytköksissä. Ei riitä, että luonto kuitataan lauseella vuosiraportissa, tai että sitä mitataan yhdellä tai muutamalla yksittäisellä mittarilla.
Kooltaan merkittävimmät edelläkävijäyritykset miettivät hiilineutraaliuden, kiertotalouden sekä orastavasti jo luonnon monimuotoisuuden huomioimista liiketoiminnassaan. Tämä strateginen ajattelutyö ei kuitenkaan saa jäädä yksittäisen asiantuntijan tai tiimin harteille. Samoin vastuu kestävän huomisen vaateesta ei saa jäädä kuluttajien tai sidosryhmien harteille.
Mitä kertoo aikamme liiketoiminnan strategisesta johtajuudesta, jos odotetaan, että joku toinen tekee ensiliikkeen? Tämä on vastuunpakoilua johtajuuden sijaan.
Aikamme kutsuu viisauteen pohjautuvaan ihmis- ja luontokäsitykseen, joka kunnioittaa elossa olemisen, elämän mysteeriä. Monimuotoisuutta kunnioittava johtajuus ammentaa tästä oivalluksesta voimansa.
Artikkeli on julkaistu MustRead Akatemiassa 4.4.2023
Kirjoittaja:
Satu Teerikangas on johtamisen ja organisoinnin professori Turun yliopistossa Turun kauppakorkeakoululla sekä vieraileva professori University College London:ssa. Hän toimii Strategisen tutkimusneuvoston rahoittaman Biodiversiteettiä kunnioittavan johtajuus-konsortion varajohtajana (biodiful.fi).
