”Kulttuurisodat on yleensä hahmotettu suurina konflikteina, jotka koskevat kulttuurisen yhteisön tai kuvitellun yhteisön yhteisiä normeja. Esimerkiksi aborttia, seksuaalivähemmistöjen oikeuksia ja rotukysymyksiä koskevissa keskusteluissa osapuolia toisistaan erottavat kuilut syvenevät. Niiden perustava kysymys on, keitä me olemme ja keitä meidän pitäisi olla.
Väitöskirjassani määrittelen kulttuurisodat poliittiseksi toiminnaksi, johon osallistuvat antavat merkityksiä niin omalle kuin kuvitteellisten vastustajienkin toimille. Väitöskirjani peruskysymys on, miten poliittinen kommunikaatio 80- ja 90-luvun Yhdysvalloissa käytti hyväkseen populaarikulttuurin merkityksenannon sisältöjä. Käsittelen kulttuurisotien näkökulmasta viittauksia rock-musiikkiin ja viittausten käyttämistä välineenä, kun keskustellaan isommista asioista.
Reaganin ajan konservatiivit ihannoivat yrittäjäindividualismia, mutta samalla sen pelättiin johtavan myös syrjäytymiseen ja yhteisöjen rapistumiseen. Konservatiiveille rock-musiikki toimi keinona keskustella näistä teemoista, sillä se antoi esimerkin huonosta individualismista. Samanaikaisesti liberaaleille rock edusti 1960-luvun perintöä. Heille rockissa kiteytyivät kysymykset 60-luvun radikalismin valtavirtaistumisesta ja kaupallistumisesta.
Kulttuurisotien ympäristössä konservatiivit alkoivat rakentaa retoriikkaa, jossa he olivat hiljennetty vähemmistö. Tämä ajattelu on jatkanut nousuaan ja lipuu myös meidän keskusteluihimme eurooppalaisissa ympäristöissä.
Nykypäivänä poliittisen keskustelun käyminen rockin kautta ei toimisi, sillä rock ei herätä samanlaista tunteen paloa kuin 80- ja 90-luvuilla.
Nykykulttuurisotien yleismetaforana voisi pitää antifeminismiä, jossa kaikki kytkeytyy joko todellisen tai kuvitteellisen feminismin toimintaan. Tällaiset keskustelut toimivat ympäristöinä, joissa kulttuurisotia edelleen käydään feminismi–antifeminismi-akselilla.
Jotta tällaiset kuilut ylitettäisiin, pitäisi mielestäni pyrkiä purkamaan blokkiajattelua ja olla käyttämättä valmiina omaksuttuja retorisia asetelmia. Pitäisi olla tietoisempi siitä, mitä sanat ja käsitteet tuovat keskusteluun rivien välissä. Erityisesti mediaympäristössä tulkinnat kulkevat usein mukana taustalla. Kuluttajatasolla tarvitaan enemmän medialukutaitoa ja -kriittisyyttä.
Meidän pitäisi pysähtyä kysymään, kuka meille viestii ja miksi.”
Pekka Kolehmainen väitteli kulttuurihistoriasta marraskuussa 2021 ja on toiminut myös tutkijana ja opettajana Pohjois-Amerikan tutkimuksen John Morton -keskuksessa.
Kulttuurihistorian oppiaine viettää tänä vuonna 50-vuotisjuhlavuottaan.
Teksti: Minna Nerg
Kuva: Hanna Oksanen
Artikkeli on julkaistu Aurora-lehdessä 1/2022.
