Professoriluento | Olli Tenovuo

Mikä on sairaus, jonka noin kolmannes kaikista ihmisistä saa elämänsä aikana, joka ei parane koskaan, ja johon ei ole olemassa mitään lääkettä? Hammaskaries voisi olla hyvä arvaus, mutta ei enää, jos kerron että tämä sairaus on korkean tulotason maissa yleisin alle 45-vuotiaiden kuolinsyy. Puhun tänään aivovammoista, joka on neurotraumatologian – hermoston vammoja käsittelevän tieteenalan – keskeisin tutkimuskohde. 

Sanalla ’aivovamma’ on pelottava kaiku. Sen takia usein puhutaan päävammoista, aivotärähdyksistä tai vakavista aivotärähdyksistä. Aivovamma kuulostaa niin vakavalta ja peruuttamattomalta. Sitä se monille onkin, mutta eivät kaikki aivovammat toki ole vakavia. Valitettavasti emme varmuudella tiedä missä vaarattoman ja vaarallisen vamman raja menee. Onko tämä raja sama kaikille? Vaikuttavatko ikä, perinnölliset ominaisuudet, sukupuoli tai mahdolliset aiemmat päähän kohdistuneet iskut siihen, mitä vammasta seuraa? Miten voimme asian kenenkin kohdalla selvittää?
Aivovammat ovat kiistatta nykylääketieteen suurimpia ja vaikeimpia haasteita. Vuosittain maailmassa arvioidaan syntyvän noin 50 miljoonaa uutta aivovammaa, eli noin 150 000 aivovammaa joka päivä. Joka kymmenes sekunti joku kuolee aivovammaan. Euroopassa aivovammojen vuosittaisten kustannusten arvioidaan olevan noin 500 miljardia euroa. Miten voi olla mahdollista, että tällaiseen kansanterveysongelmaan ei ole olemassa yhtään lääkettä? Tai että oikeastaan mikään aivovammojen hoidossa ei perustu vahvaan tieteelliseen näyttöön? Selitys piilee kahdessa seikassa: ei ole olemassa kahta samanlaista aivovammaa, ja aivot ovat elimistömme ylivoimaisesti monimutkaisin ja yksilöllisin elin.

Aivovammalla tarkoitetaan tilannetta, jossa aivot vaurioituvat ulkoisen energian seurauksena. Kyse voi olla päähän kohdistuneesta iskusta, aivoihin kohdistuvasta äkillisestä liike-energiasta esim. heilahdusliikkeessä, tai aivoihin tunkeutuvasta vierasesineestä kuten luodista. Viimeksi mainitut ovat Suomessa onneksi hyvin harvinaisia – vain enintään joitain kymmeniä vuodessa - kun taas USA:ssa noin 18 000 henkeä kuolee vuodessa ampuma-aseen aiheuttamaan aivovammaan.

Mistä aivovammat sitten meidän maassamme aiheutuvat? Ylivoimaisesti useimmin putoamisista ja kaatumisista. Tasaisella kaatuminen on tavallisin mekanismi, joka johtaa sairaalahoitoa vaativaan aivovammaan. Kuuden metrin korkeudesta pudottaessa on noin 50 % todennäköisyys kuolla aivovammaan. Toisaalta olen itsekin hoitanut potilaita, jotka ovat pudonneet yli 15 metrin korkeudesta saamatta vaikeaa aivovammaa. Tämä on osaltaan osoitus aivovammojen monimuotoisuudesta: näennäisen samanlaiset tapaturmat voivat johtaa hyvin erilaisiin vammoihin, johtuen hyvin pienistäkin eroista vammojen biomekaniikassa. Ei ole harvinaista, että samassa ajoneuvossa olijoista joku kuolee aivovammaan, ja joku selviää ilman aivovammaa. Kyse on usein silkasta sattumasta. Kun aivovammoista on kysymys, en kuitenkaan suosittele kohtalon kanssa leikkimistä. Tutkimusten mukaan vakavan aivovamman syntymiseen riittää pään iskeytyminen kiinteään esteeseen n. 10 km tuntivauhdista. Formula- ja rallikuskien suurilla nopeuksilla tapahtuvat ulosajot antavat harhaanjohtavan kuvan siitä, mitä arkielämässä voi tapahtua, koska näissä lajeissa turvavarusteet ovat aivan eri luokkaa. Ulosajojen karuista seurauksista arkimaailmassa olemme kuulleet monia surullisia uutisia tänäkin vuonna.

Liikenteessä tapahtuvien vakavien aivovammojen estämiseksi on tehty onnistuneesti monia teknisiä ratkaisuja, ja kaikkien liikenteessä saatujen kuolemaan johtavien vammojen määrä onkin teollistuneissa maissa huomattavasti laskenut sitten 1970-luvun aikojen, jolloin Suomessakin kuoli yli 1000 henkeä vuodessa. Nykyään luku on tuosta vain noin viidennes, mutta loukkaantuneiden määrä on pudonnut vain puolella – toki autojen ja liikenteen määräkin on valtavasti kasvanut. Aivovammojen esiintyvyydessä on viime vuosikymmeninä tapahtunut monia muitakin suuria muutoksia. Vammautuneiden keski-ikä on noussut noin 35 vuodesta yli 50 vuoteen, ja vanhusten aivovammat ovatkin lisääntyneet hurjasti. Vuonna 1970 sairaaloissamme hoidettiin alle 100 yli 80-vuotiaiden aivovammaa, kun vuonna 2017 luku oli 2600. Kasvu on ollut tällä aikavälillä siis 26-kertainen. Alkoholi on pysynyt läpi vuosikymmenten tärkeimpänä yksittäisenä aivovammojen riskitekijänä. Suomalainen humalahakuinen juomiskulttuuri on aivovammojen riskin kannalta erityisen vaarallinen, joskin tässä asiassa uudet sukupolvet vaikuttavat fiksummilta.

Mutta palataan aivovammojen tutkimiseen ja hoitoon. Monet aivovammalääketieteen keskeiset kysymykset odottavat vielä ratkaisuaan. Miten voidaan sulkea pois aivovamman olemassaolo päähän kohdistuneessa vammassa? Miten kyetään luotettavasti arvioimaan minkä laatuinen ja asteinen vamma on kyseessä? Miten kyetään arvioimaan luotettavasti lyhyen tai pitkän ajan toipumisennustetta? Koska aivokudoksen vaurioprosessit ovat pysähtyneet? Minkä takia vamman seuraukset joillain potilailla jatkuvasti lisääntyvät? Miten tietää mikä on aivojen kannalta oikea aika palata esimerkiksi työhön tai urheiluun? Millä tavoin aivojen toipumista voi edistää? Miten voidaan luotettavasti todeta, että henkilöllä on oireileva aivovamman jälkitila? Altistaako aivovamma hermoston rappeutumasairauksille, kuten Alzheimerin taudille? Kaikki edellä mainitut kysymykset ovat vielä vailla hyviä vastauksia, joita voisi luotettavasti käyttää arkipäivän lääketieteessä. 

Aivovammojen tutkimus on vasta viimeisen kymmenen vuoden aikana harpannut isomman askelen eteenpäin, kiitos suurten kansainvälisten tutkimusten, joihin on osallistunut yhteensä kymmeniä tuhansia potilaita. Monet tutkimusrahoittajat ovat yhteistyössä rahoittaneet näitä ponnisteluja, jotta tähän valtavaan kansanterveysongelmaan päästäisiin vihdoin pureutumaan pintaa syvemmälle. Ennen kuin löydämme luotettavat diagnoosityökalut aivovammoissa tapahtuvien vaurioprosessien tunnistamiseen, ei ole odotettavissa, että pystyisimme esimerkiksi kehittämään lääkkeitä, joilla näihin vaurioihin vaikutetaan. Tai että pystyisimme antamaan luotettavia yksilökohtaisia ennusteita. Lääketieteessä tuskin onkaan muuta aluetta, jossa tarve niin sanotulle henkilökohtaiselle lääketieteelle olisi suurempi kuin aivovammoissa. Kun jokainen vamma on erilainen, ja jokaiset aivot ovat erilaiset, on ymmärrettävää, että sama muotti ei todellakaan päde kaikille. 

Lääketieteen vajavainen tietämys monista aivovammoihin liittyvistä asioista on aiheuttanut monille vammautuneille ja heidän läheisilleen suuren hämmennyksen. Harva sairaus muuttaa ihmisen ja hänen läheistensä elämää yhtä paljon kuin aivovamma. Jos vamma on jäänyt asianmukaisesti toteamatta tai arvioimatta, elämä ajautuu helposti kaaokseen. Se voi tehdä sen asianmukaisesti hoidettunakin, mutta silloin yleensä on kuitenkin saatavissa asiantuntevaa ohjausta tämän kaaoksen saamiseksi hallintaan. Kaupanpäällisiksi vammautunut on saattanut joutua toimeentuloloukkuun, jossa vakuutuslaitokset eivät katso aivovamman selittävän menetettyä työ- ja toimintakykyä. Tämäkin ongelma kumpuaa paljolti siitä, että keinomme selvittää aivoissa tapahtuneita vaurioita ovat vielä riittämättömät.

Aivovammalääketiede on kuitenkin suurten edistysaskelten kynnyksellä. Mahdollisuudet hyödyntää muun muassa verestä mitattavia merkkiaineita, ja yhdistää niistä saatavaa tietoa aivojen rakennetta ja toimintaa kuvaaviin mittaus- ja kuvantamismenetelmiin, tulevat antamaan meille paljon nykyistä laajemman ja monipuolisemman kuvan aivovammojen luonteesta. Ennustan, että noin 10 vuoden sisällä potilaista tehdään paikan päällä tehtävillä pikamittauksilla monenlaisia määrityksiä, jotka syötetään laajaan keskustietokantaan, joka tekoälyn avulla antaa parhaan mahdollisen arvion siitä mitä kyseisen potilaan aivoissa on meneillään. Tällaisen järjestelmän suuri etu on, että se voidaan varsin vähäisin kustannuksin toteuttaa myös kehittyvissä maissa, joissa aivovammojen aiheuttama taakka on nopeimmassa kasvussa. Ilokseni oma tutkimusryhmämme Turussa on näiden kehityskulkujen ja kansainvälisten ponnistelujen ensiaallossa vahvasti mukana, ja sillä aallolla pyrimme surffaamaan jatkossakin.