Professoriluento | Janna Waltimo-Sirén

Hampaasta voidaan leikkimielisesti puhua elävänä fossiilina. Jokainen yksittäinen hammas on ainutkertainen ja taltioi itseensä yksilön historiaa.

Ihmisen hampaan kruunuosaa peittää millimetrin tai kahden paksuinen kerros hammaskiillettä. Kypsä kiille koostuu 95-prosenttisesti mineraalista ja siksi se on ihmisen vahvin kudos. Suurin osa hammasta on kuitenkin hammasluuta, joka muistuttaa rakenteeltaan sangen paljon luuta. Mineralisoituneet ja siksi pitkään säilyvät hampaat ovat luiden ohella tärkeitä esihistoriallisen elämän tiedon lähteitä paleontologeille ja antropologeille. Harvemmin tulemme kuitenkaan ajatelleeksi sitä, että hampaistosta lapsen suussa voidaan päätellä paljon lapsen terveyshistoriasta. Tämän mahdollistaa piirre, joka erottaa hammaskudokset luusta. Nimittäin kiilteessä tai hammasluussa ei tapahdu uusiutumista, eikä myöskään muodostumisen jälkeistä kasvua.

Lapsen ensimmäisen maitohampaan puhkeaminen suuhun keskimäärin seitsemän kuukauden iässä on perheen merkkitapahtuma. Maitohampaiden kehitys on kuitenkin alkanut jo raskauden ensimmäisen kolmanneksen aikana. Maitohampaiden normaaliin kehitykseen ja mineralisoitumiseen tarvittavan ravinnon, kalsiumin ja fosforin lapsi saa istukan kautta. Vain viimeksi kehittyvien maitoposkihampaiden osalta kehitys on vielä keskeneräistä lapsen syntyessä, joten niihin voi vaikuttaa myös syntymän jälkeinen ympäristö. Syntymähetken stressi jättää merkkinsä kehittyvään kiilteeseen.

Pysyvien hampaiden kehitys on pitkällisempi tapahtumasarja. Niiden muodostumisen alkuvaiheet sijoittuvat sekä syntymää edeltävään, että syntymän jälkeiseen aikaan. Mineraalin kertyminen pysyvien hampaiden aiheisiin alkaa syntymän aikoihin. Lapsen varhaiset ikävuodet ovat ratkaisevia sen kannalta, millaisiksi hampaiden näkyvät kruunuosat muodostuvat. Noin kuuden vuoden iässä alkaa pysyvien hampaiden puhkeaminen. Useimmiten on täysi yllätys, jos pysyvä hammas ei puhkeakaan vaaleana ja täydellisenä, vaan kehitykseltään poikkeavana. Silloin syynä ovat kehityshäiriöt, jotka ovat syntyneet paljon aiemmin eli kuudesta jopa kymmeneen vuotta aikaisemmin.

Varsin tavallista on, että yksittäisessä pysyvässä etuhampaassa nähdään kuoppa tai läikkä, jonka syntyaika voidaan jäljittää vuoden-kahden ikään. Jokainen pikkulapsi kävelemään opetellessaan muksahtaa nurin tai kolauttaa suunsa syöttötuoliin. Ei ole tavatonta, että iskusta ikeneen päin työntyvän maitohampaan juuri törmää tuolloin pysyvän hampaan aiheeseen, joka on leukaluun sisällä ja vasta kehityksensä alkuvaiheessa ja vaurioituu. Liiallinen määrä fluoria juomavedessä tai D-vitamiinin puutos ovat sen sijaan esimerkkejä systeemisistä ongelmista, jotka vaurioittavat kaikkia tuolloin kehitysvaiheessa olevia hampaita. D-vitamiinivajeisen hammaskiilteeseen syntyy vaakasuora kiillepuutos, joka sijaitsee eri hammasryhmien kruunuissa eri korkeudella johtuen näiden kiilteen kehityksen eriaikaisuudesta. Kartta hampaiden kehityksen aikataulusta onkin hammaslääkärin tärkeä työväline, jonka avulla häiriön ajankohta voidaan takautuvasti määrittää.

Yleensä hampaan kehitys etenee kuitenkin ongelmitta, geenien säätelemänä. Hammaskiilteen ja hammasluun ainutlaatuisia proteiineja koodaa joukko geenejä. Näiden haitalliset mutaatiot aiheuttavat poikkeavuuden yksilön jokaisessa hampaassa. Nämä harvinaiset sairaudet periytyvät sukupolvesta toiseen yleensä vallitsevasti. Hampaan kehitykseen osallistuu myös suuri joukko sellaisia geenejä, joilla on tärkeitä tehtäviä muuallakin. Kyse on eri elinten muodostumista ohjaavista yleisistä säätelygeeneistä tai elimistössä laajasti esiintyvistä entsyymeistä tai kudoskomponenteista, kuten kollageenista. Mutaatiot tällaisissa geeneissä aiheuttavat tyypillisesti oireyhtymiä, joissa muutoksia nähdään eri puolilla kehoa ja usein myös hampaiston alueella. Siten hampaiston poikkeavuudet muodostavat yhden oireen muiden joukossa lukuisissa perinnöllisissä oireyhtymissä ja voivat suuresti auttaa näiden harvinaissairauksien diagnostiikassa. Oireyhtymät voivat ilmetä hampaistossa muutoksena hampaan värissä, koossa, muodossa tai lukumäärässä.

Hampaan kehityksen tarkka geneettinen säätely ja toisaalta yksittäisten hampaiden kehityksen erilainen ajoittuminen lapsuuden ja nuoruuden eri ikävaiheisiin luovat mahdollisuuden käyttää hampaiston kehittyneisyyttä keinona arvioida yksilön ikää. Suomessa hampaiston kehitysvaiheen arviointi on keskeinen oikeuslääketieteellisissä ikämäärityksissä, jotka tulivat myös suuren yleisön tietoisuuteen vuonna 2015, jolloin maahan tuli ennätyksellisen paljon ulkomaisia turvapaikanhakijoita. Moni heistä oli alaikäinen, vailla vanhempaa ja henkilöpapereita sekä tietoa omasta iästään. Sitä voidaan arvioida karkeasti suuhun puhjenneiden hampaiden lukumäärästä, mutta tarkempaa arviota varten tutkitaan röntgenkuvasta hampaiden saavuttamia kruunun ja juuren kehityksen virstanpylväitä. Vanhempien lasten ja nuorten kohdalla tutkimus ulotetaan viisaudenhampaisiin, joiden juurenkärkien sulkeutuminen päättää yli parikymmenvuotisen hampaistokehityksen jatkumon.

Selvää on, että suuhun puhjenneet hampaat ovat alttiita enää ympäristön vaaroille. Yleisin näistä on karies. Karies on infektiosairaus, jossa kariesbakteerien happamat aineenvaihduntatuotteet liuottavat mineraalia kiilteestä ja sairauden edetessä hammasluusta. Kariestilanteesta viestivät lapsen hampaiden reikiintyminen, paikkaukset ja varhaiset hampaiden poistot. Karieksen esiintyminen on vahvasti polarisoitunut siten, että karies kertoo usein huono-osaisuudesta. Hampaissa voidaan kuitenkin nähdä myös pysähtyneitä kariesvaurioita, jotka kertovat onnistuneista muutoksista hampaiden harjaustottumuksissa, fluorin ja ksylitolin käytössä sekä ruokailu- ja juomatottumuksissa. Kiilteen eroosio eli oheneminen liukenemismekanismilla kertoo lapsen hampaiden altistumisesta tiheästi ruuan, juoman tai mahanesteen hapolle. Purupintojen kuluminen kertoo puolestaan tavasta narskutella hampaita.

Palaamme vielä lopuksi kehittyvän hampaan tilanteeseen.  Voidaanko sanoa, että lukuun ottamatta harvinaisia geneettisiä sairauksia ja satunnaisia hammastapaturmia, hampaat kehittyvät ongelmitta hyvin ravituilla nykylapsilla?  Vastaus on hieman yllättäen ei. Ruotsissa lasten hammaslääkärit havahtuivat 80-luvun lopulla siihen uuteen ilmiöön, että useiden lasten pysyvissä kuutoshampaissa ja myös samaan aikaan kehittyvissä pysyvissä etuhampaissa nähtiin vakavia muutoksia hammaskiilteen laadussa. Sijaintinsa perusteella muutoksien alkuperä oli jäljitettävissä lapsen kahteen tai kolmeen ensimmäiseen ikävuoteen. Etuhampaissa muutokset olivat esteettisesti kurjan näköisiä valkoisia tai kellertävän ruskeita läiskiä. Kuutoshampaissa oli samoin poikkeava väri, mutta heikon kiilteen takia ne myös luhistuivat purentapaineessa ja reikiintyivät rankasti. Tälle ilmiölle annettiin nimi MIH, joka juontuu sanoista molaari-inkisiivi hypomineralisaatio. Globaalisti MIH-muutoksia nähdään nyt peräti 14:llä prosentilla lapsista, mutta onneksi kaikilla vauriot eivät ole yhtä laajoja. MIH-riski tai edes MIH-vaurioisten hampaiden karioituminen eivät selity sosioekonomisilla taustatekijöillä. Mistä kummasta sitten voisi olla kyse? Vahvaa tieteellistä näyttöä ei toistaiseksi ole MIH:n syistä. Selvä tilastollinen yhteys on pikkulapsena sairastettuihin infektiosairauksiin ja erityisesti korvatulehduksiin. Vielä suurempana riskitekijänä näyttäytyvät varhaislapsuuden monet antibioottikuurit ja etenkin amoksisilliini. MIH:n vakavasti vaurioittamien poskihampaiden kustannustehokkain hoito on niiden poistaminen. Pysyvien takahampaiden poisto ei ole lapselle pikku juttu, ja poistojen vaikutukset purentaan voivat olla varsin haitalliset. Uskallan väittää, että MIH-kuutosten kohtalosta päättäminen onkin tämän päivän Suomessa tilanne, joka useimmin tuo saman potilaan äärelle lasten hammashoidon ja oikomisopin erikoishammaslääkärit.