Toisella maailmansodalla on merkittävä rooli suomalaisten historiakuvassa, mutta kuvasta rajautuu suuren yleisön mielikuvissa usein yksi iso osa pois. Suomi oli myös miehittäjävaltio, jonka miehityspolitiikka kytkeytyi suoraan Saksan aluevaltauksiin idässä, muistuttaa väitöskirjatutkija FM Liisa Vuonokari-Bomström Turun yliopistosta.
Suomi liittyi Saksan hyökkäykseen kesällä 1941 ja valtasi ison osan Neuvosto-Karjalasta. Yhtenä miehityspolitiikan välineenä oli Itä-Karjalan sotasaalisarkisto, kertoo aihetta tutkinut FM Liisa Vuonokari-Bomström Turun yliopistosta.
– Aluelaajennukset sodan tavoitteena kiistettiin, ja julkista keskustelua aiheesta haluttiin suitsia jo aivan sodan alkuvaiheessa. Silti miehitetyllä alueella toteutettiin lähes miehityksen loppuun saakka politiikkaa, jonka tarkoituksena oli valmistella alueen liittämistä Suomeen ja Suur-Suomen toteutumista, Vuonokari-Bomström sanoo.
Keskustelu aiheesta on jäänyt Suomessa vähäiseksi, vaikka tutkimusta aiheesta on tehty. Tämä näkyi tutkijan mukaan hämmennyksenä, kun Venäjä nosti miehitysajan historiapolitiikkansa välineeksi ja syytti Suomea kansanmurhasta.
– Jotta historian propagandakäyttöön voidaan puuttua, tarvitaan keskustelun pohjaksi tutkittua tietoa.
Vuonokari-Bomströmin väitöskirja Itä-Karjalan sotasaalisarkistosta tuokin kaivattua syvyyttä ajankohtaiseen keskusteluun.
Itä-Karjalan sotasaalisarkisto toimi yhtenä välineenä alueen suomalaistamiseksi ja miehityshallinnon vallan vakiinnuttamiseksi. Arkistoa johti myöhemmin merkittävän yliopistouran tehnyt historian professori Pentti Renvall.
Arkiston tehtävänä oli koota talteen kaikki miehitetyltä alueelta löytyneet asiakirjat ja kirjat, saada niitä miehityshallinnon käytettäväksi sekä luoda edellytyksiä myöhemmin perustettavalle Äänislinnan maakunta-arkistolle.
Vuonokari-Bomströmin väitöstutkimus osoittaa, että sotasaalisarkisto oli rauhanomaiselta vaikuttavasta toimenkuvastaan huolimatta myös miehityshallinnon toteuttaman kansallisuuksien erottelupolitiikan ja kontrollin väline.
– Miehitetyn alueen menneisyys haluttiin ottaa kontrolliin ja järjestää tavalla, joka tukisi suomalaisvallan vakiinnuttamista alueelle. Sotasaalisarkiston aineistoja pyrittiin myös käyttämään vaaralliseksi katsottujen ihmisten tunnistamiseen ja eristämiseen.
Sotasaalisarkiston kaltaisia toimijoita oli lähes kaikilla toisen maailmansodan rintamilla. Sotasaaliiksi otettujen arkistojen merkitys oli suuri etenkin miehitettyjen alueiden haltuunotossa ja valvonnassa.
Kansallisuuksien erottelupolitiikka oli miehityshallinnossa keskeistä
Tutkimus osoittaa, että Suomen miehityspolitiikan keskeisin piirre oli kansallisuuksien erottelu, jonka lopullisena tavoitteena oli miehitetyn alueen tyhjentäminen muista kuin suomalaisten sukukansoihin kuuluviksi katsotuista henkilöistä.
Miehitysaikana osa ”epäkansallisiksi” määritellyistä siviileistä suljettiin keskitysleireihin. Näitä vankeja käytettiin työvoimana myös sotasaalisarkistossa.
Tutkimus osoittaa, että kansallisuuksien erottelupolitiikka oli koko miehityshallinnon toimintaa läpäisevä juonne, jota ilman miehityshallintoa ei voi kunnolla ymmärtää.
Kun jatkosota oli päättymässä Suomen häviöön, osa sotasaaliarkiston aineistoista mikrofilmattiin. Ne ja osa sotasaalisarkiston työntekijöiden kirjeenvaihdosta kuljetettiin turvaan Ruotsiin Stella Polarikseksi kutsutun operaation yhteydessä, Vuonokari-Bomström kertoo.
– Tämä ja se, että arkistotyölle kohdennettiin sota-ajan niukkuudesta huolimatta huomattavia resursseja, kertoo siitä, miten merkittävänä arkistoa pidettiin.
Sotasaalisarkisto asettuukin osaksi jatkumoa, jossa itsenäistymisen jälkeen omaa identiteettiään rakentanut Suomi rakensi maakunta-arkistojen verkoston. Sen tarkoituksena oli osoittaa Suomen kuuluvan eurooppalaisten sivistyskansojen joukkoon.
FM Liisa Vuonokari-Bomström esittää väitöskirjansa ”Itä-Karjalan sotasaalisarkisto miehityshallinnon välineenä ja Suur-Suomen rakentajana 1941-1944” julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa perjantaina 21.2.2025 klo 12 (Turun yliopisto, Publicum, Pub3 -luentosali, Assistentinkatu 7, Turku). Vastaväittäjänä toimii dosentti Ville Kivimäki (SKS) ja kustoksena professori Kirsi Vainio-Korhonen (Turun yliopisto). Tilaisuus on suomenkielinen. Väitöksen alana on Suomen historia.
