Turkulainen tutkimusryhmä selvitti, miten rokotuslaki lapsuusajan tartuntatautia isorokkoa vastaan onnistui nostamaan rokotuskattavuutta 1800-luvun Suomessa.
Rokotuskampanjoiden matala rokotuskattavuus rajoittaa rokotusten tehoa paikallisesti ja globaalilla tasolla, ja on uhka riskiryhmään kuuluvan yksilön terveydelle.
Korkean tulotason maissa rokotuksilla on aiemmin onnistuttu ehkäisemään monia lapsuusajan tauteja sekä ennen kaikkea epidemioiden syntyä ja leviämistä. Rokotekattavuus on kuitenkin monissa maissa laskenut muun muassa kasvavan rokotevastaisuuden tai rokote-epäröinnin vuoksi ja monet taudit, kuten tuhkarokko ja hinkuyskä ovat taas yleistymässä. Rokote-epäröinnin vaikutusten ehkäisemiseksi Italia (2017), Ranska (2018) ja Saksa (2020) ovat viime aikoina tehneet lasten rokottamisesta pakollista, mutta näiden lakien pitkäaikaisvaikutuksista rokotuskattavuuteen tiedetään vain vähän.
– Rokotuspakko ja rokotusmandaatit eivät kuitenkaan ole uusi ilmiö, ja siksi voimme oppia tärkeää tietoa niiden pitkäaikaisvaikutuksista tutkimalla aikaisempia kampanjoita, kertoo väitöskirjatutkija ja tutkimuksen vastaava kirjoittaja Susanna Ukonaho.
Rokotusmandaatteja oli voimassa monissa Euroopan maissa jo 1800-luvulla isorokkoa vastaan. Suomessa rokotekampanja isorokkoa vastaan aloitettiin 1802, mutta rokotuskattavuus ei yrityksistä huolimatta noussut johdonmukaisesti yli 80%, joka vaaditaan laumaimmuniteettiin isorokon kohdalla. Tästä syystä 1883 säädettiin Suomessa rokotuslaki, joka velvoitti kaikki yli 2-vuotiaat lapset rokotettavaksi sakon uhalla. Viimeinen Suomen isorokkotapaus diagnosoitiin 1941. WHO julisti isorokon luonnosta hävitetyksi vuonna 1980.
Vaikka rokotuskampanjoilla on 200 vuoden mittainen historia, kampanjoiden piirteitä ja pitkäaikaisvaikutuksia on tutkittu huomattavan vähän. Turun yliopiston tutkijat ottivat selvää Suomen ensimmäisen rokotuskampanjan pitkäaikaisvaikutuksista isorokkoa vastaan. Tutkimuksessa selvitettiin rokotustiheyttä, rokotettavien ikää ja 1883 asetetun rokotuslain vaikutuksia rokotuskattavuuteen Varsinais-Suomessa ja Pirkanmaalla. Tutkimuksessa käytettiin digitoituja Kansallisarkiston rokotuspäiväkirjoja, joissa rokotustietoja löydettiin ja koottiin yhteensä 50 000 henkilöstä, 63 vuoden ajalta (1837–1899) ja kahdeksasta maaseutupitäjästä.
Tutkimus osoitti, että pitäjissä rokotettiin kerran vuodessa kesäkuukausina ja suurin osa rokotetuista oli alle vuoden ikäisiä lapsia, mikä on ajoituksellisesti tärkeää lapsuusajan tartuntatautien ennaltaehkäisyssä.
– Yllätykseksemme huomasimme, että rokotuskattavuus oli laskussa 1837-1882 ennen rokotuslakia tautiepidemioiden yleisyydestä huolimatta, kuten on viime aikoina ollut myös monissa nykyaikaisissa rokotuskampanjoissa. Tämä lasku kuitenkin päättyi rokotuslain asettamisen jälkeen. Lain toimeenpanon jälkeen rokotuskattavuus nousi merkittävästi ja pysyi ainakin seuraavan 15 vuoden ajan korkealla, sanoo Ukonaho.
Rokotusmandaateista voi olla hyötyä monella tapaa
Historiallisten lähteiden mukaan rokotuskampanjan logistiikka, suunnittelu ja toteutus kehittyivät vähitellen 1800-luvun kuluessa. Esimerkiksi jakeluun panostettiin johdonmukaisesti ja tasaisesti etenkin uusien rokotuspiirijaon ja piirilääkärien rokkoainevarastojen perustamisen jälkeen vuonna 1825.
Rokotuksiin pidettiin myös säännöllisiä kutsuntoja ja tiedotuksia kirkoissa kampanjan alusta lähtien. Rokotuslakiakin ehdotettiin ensimmäisen kerran lääkintätoimen pääjohtajan toimesta jo vuonna 1830, mutta keisari tyrmäsi ehdotuksen maan lakien vastaisena. Keisari kuitenkin velvoitti poistamaan kaikki esteet rokotuksen tieltä.
– Vaikka rokotuskampanjan logistiikka ja tiedotus paranivat, sama edistys ei näkynyt rokotuskattavuudessa ja kansalaisten asenteissa. Ennen lain asettamista rokotuskattavuus oli pitäjissä keskimäärin 60 %, mikä ei riittänyt estämään epidemioiden leviämistä, Ukonaho kertoo.
Keskustelu rokotuslaista heräsi uudelleen 1880-luvulla, kun isorokko oli alkanut levitä aiempia vuosikymmeniä voimakkaammin koko maassa. Rokotuslain asettaminen teki isorokkorokotuksen ottamisesta pakollista. Asettamisen jälkeen isorokkoepidemiat vähenivät selvästi, eikä suuria epidemia-aaltoja enää esiintynyt 1883 rokotuslain jälkeen.
– Rokotuslaki nosti rokotuskattavuutta pitkällä aikavälillä myös maaseudulla, ennen kunnollisen terveydenhuollon kehittymistä. Näissä olosuhteissa myös nykyajan rokotuskampanjoilla on usein vaikeuksia rokotusten toimituksen ja rokotusvastaisuuden takia, sanoo Ukonaho.
Ukonahon mukaan rokotusmandaateista voi olla hyötyä monella tapaa.
– Vaikka rokotuslaki ei tekisi rokotteen ottamisesta pakollista, erilaiset rokotusmandaatit nostavat rokotuskattavuutta lisäämällä kansalaisten tietoisuutta rokottautumisen tärkeydestä, minkä lisäksi ne lisäävät vaivannäköä rokotusten toimituksessa sekä kampanjoiden toimivuuden suunnittelussa ja toteutuksessa. Isorokon tapauksessa kuitenkin vasta velvoittava laki sai lopulta rokotuskattavuuden nousemaan yli laumaimmuniteetin vaatiman 80 %, Ukonaho summaa.
Tutkimus toteutettiin yhteistyössä Nordemics- konsortion kanssa. Nordemics on pohjoismainen poikkitieteinen konsortio, joka selvittää kuinka urbanisaatio, lisääntynyt kauppa ja matkustus, laaja migraatio, rokotukset ja muut terveydenhuollon interventiot, ilmastonmuutos ja ekologinen rappio vaikuttavat epideemisten ja pandeemisten infektiotautien dynamiikkaan ihmispopulaatioissa.
Tutkimustulokset on julkaistu arvostetussa epidemiologian alan tiedelehdessä American Journal of Epidemiologyssä.
>> Linkki artikkeliin
