Turun yliopiston johtama kansallinen yhteistyöhanke paljasti, että osa lepakkolajeista on runsastunut Suomessa viime vuosina. Lepakoita tutkittiin puoliautomaattisesti äänittämällä aktiivisuutta lähes kaikilla Suomen tutkimusasemilla. Hankkeen aikana esimerkiksi pikkulepakoiden todettiin esiintyvän Suomessa runsaana.
Huhtikuussa julkaistu tutkimus kiteyttää tiettävästi maailman ensimmäisen lepakoiden pitkäaikaisseurannan tulokset.
Seurannan aikana pikkulepakoilla havaittiin runsaampaa aktiivisuutta, kuin aikaisemman tiedon valossa odotettiin. Pohjanlepakko tiedettiin jo etukäteen runsaaksi, mutta yllättävää oli sen sijaan se, että lepakko tuntuu runsastuneen vuosien saatossa. Tutkimuksessa havaittiin myös Suomessa erittäin harvinaista kimolepakkoa, jota löydettiin esimerkiksi pohjoisimmasta Suomesta. Tutkijoiden mukaan osittain kyse on siitä, että uusi havaintomenetelmä antaa uudenlaista ja tarkempaa tietoa lajien aktiivisuudesta.
– Tämä hanke vahvisti muun muassa, että Suomessa vaarantuneeksi luokiteltu pikkulepakko on selvästi runsaampi kuin aiemmin oli ajateltu, iloitsee akatemiatutkija, dosentti Thomas Lilley Helsingin yliopiston Luonnontieteelliseltä keskusmuseolta.
Myös maailman pohjoisimpien lepakoiden, pohjanlepakoiden, elämään saatiin uutta valoa. Seurantavuosien aikana havaittiin,että lajin aktiivisuus kasvoi vuosi vuodelta.
– Pohjanlepakoiden aktiivisuus vaihteli merkitsevästi eri osissa maata. Alkukesästä aktiivisuus painottui Etelä-Suomeen, mutta aineisto osoittaa, että loppukesästä pohjanlepakot vaeltavat pohjoiseen. Kokonaisuutena pohjanlepakoiden kannat vaikuttavat runsastuneen Suomessa, Lilley tiivistää.
Yllä olevassa ja uutisen alussa olevassa kuvassa esiintyy kummassakin pohjanlepakko. Kuvat: Anna Blomberg.
Suomessa eri tutkimusasemilla vuosien 2015–2021 toteutettuun seurantatutkimukseen osallistuivat pohjoisesta etelään lueteltuina Kevon, Kilpisjärven, Muddusjärven, Oulangan, Oulun, Konneveden, Hyytiälän, Lammin, Husön, Seilin ja Tvärminnen tutkimusasemat.
Maanlaajuinen yhteistyötutkimus tarjoaa ainutlaatuista tietoa lepakoiden levinneisyydestä
Seurantahankkeiden hyödyt tulevat parhaiten näkyviin pitkän ajan kuluessa, kun tietoa kertyy eri paikoista täysin samoin menetelmin. Tähän asti lepakoiden levinneisyyden ja aktiivisuuden arviointi on pohjautunut yksittäisiin tietyillä alueilla suoritettuihin kenttätutkimuksiin. Vastaavaa yhtä laaja-alaista pitkäaikaisseurantaa ei ole aikaisemmin toteutettu Suomessa eikä tutkijoiden tiedon mukaan muuallakaan maailmassa.
Uudet yhteistyössä toteuttavat seurantahankkeet tarjoavat huomattavan määrän tietoa selvästi aiempaa kustannustehokkaammin.
– Olimme jo aiemmin pohtineet, miten saisimme tietoa lepakoiden levinneisyydestä ja kantojen ajallisesta vaihtelusta Suomessa. Eräästä päättyvästä hankkeesta oli jäämässä erä laadukkaita lepakkodetektoreja. Katselin karttaa Suomen tutkimusasemaverkostosta, ja keksin, että jos laitamme muutaman laitteen kullekin asemalle, niin työmäärä on asemille aika vähäinen, mutta kootusti voisimme saada silti aivan valtavan määrän tietoa. Nyt kahdeksan vuotta myöhemmin voidaan todeta, että juuri näin on käynyt, kertoo hankkeen ideoinut yliopistonlehtori, dosentti Eero Vesterinen Turun yliopiston biologian laitokselta.
Eri tutkimusasemilta kerättyjä tuloksia on analysoitu talkootyönä vuosien aikana, ja ensimmäiset tulokset julkaistiin vartaisarvioituna artikkelina huhtikuussa. Tutkijoiden tavoitteena on jatkaa lepakkolajien kartoitusta tällä pitkäaikaisseurannalla edelleen. Vuodesta 2022 alkaen Luonnontieteellinen keskusmuseo on vetovastuussa hankkeesta.
– Seurantaa jatkamalla voimme tulevaisuudessa saada arvokasta tietoa eri lajien aktiivisuuden vaihtelusta. Lisäksi juuri nyt valon nopeudella kehittyvät tekoälyn ja koneoppimisen alat voivat helpottaa ja nopeuttaa datan analysointivaihetta todella paljon. Kärsivällisyys palkitaan, ja toivomme toki, että tutkimusasemat panostavat tähänkin arvokasta tietoa tuottavaan hankkeeseen myös tulevaisuudessa, toteaa Vesterinen lopuksi.
Kuuden yliopiston ja niille kuuluvien 11 tutkimusaseman yhteistyötutkimusta johti Turun yliopisto. Kirjoitus- ja analyysityötä vetivät väitöskirjatutkijat Miika Kotila Turun yliopistosta ja Kati Suominen Helsingin yliopistosta.
