Tuoreessa Turun yliopiston ja Turun yliopistollisen sairaalan tutkimuksessa havaittiin, että huomattava osa Parkinsonin taudin diagnooseista korjataan myöhemmin. Jopa joka kuudes diagnoosi muuttui kymmenen vuoden seurannassa, ja suurin osa uusista diagnooseista tehtiin kahden vuoden sisällä alkuperäisestä diagnoosista.
Tuore Neurology-lehdessä julkaistu tutkimus paljastaa, että Parkinsonin taudin diagnooseissa on huomattavaa epävarmuutta, sillä jopa 13,3 prosenttia diagnooseista muuttui 10 vuoden seurantajakson aikana. Kun Lewyn kappale -tauti käsiteltiin erillisenä diagnoosikategoriana Parkinsonin taudista, diagnoosien muutosaste nousi 17,7 prosenttiin.
Laajassa tutkimuksessa seurattiin yli 1600 alkujaan Parkinsonin taudin diagnoosin saanutta potilasta. Tulosten perusteella diagnostiikan paranemisesta huolimatta lääkäreillä on on edelleen merkittäviä vaikeuksia erottaa Parkinsonin tautia muista samankaltaisista häiriöistä.
– Diagnostisista muutoksista suurin osa tapahtuu kahden ensimmäisen vuoden aikana Parkinsonin taudin diagnoosin jälkeen, mikä korostaa kliinikoiden kohtaamia haasteita taudin oikeassa diagnosoinnissa, kertoo tutkimuksen päätutkija, neurologian professori Valtteri Kaasinen.
Kliiniset käytännöt ja diagnostiset haasteet lisäävät vääriä diagnooseja
Yleisimmät muuttuneet diagnoosit olivat vaskulaarinen parkinsonismi, progressiivinen supranukleaarinen halvaus, monijärjestelmäatrofia ja kliinisesti määrittelemätön parkinsonismi.
Vaikka aivojen dopamiinitransportteri (DAT) -kuvantamista käytettiin usein diagnostiikan tukena, tutkimus paljasti, että ruumiinavausten neuropatologisia tutkimuksia tehtiin vain 3 prosentille kuolleista potilaista, ja niistä 64 prosenttia vahvisti alkuperäisen Parkinsonin taudin diagnoosin. Ruumiinavausten väheneminen heijastaa globaalia trendiä, joka on nähtävissä muissakin tutkimuksissa.
Tutkimus tuo esiin myös haasteen erottaa Parkinsonin tauti ja Lewyn kappale -tauti, erityisesti ns. "yhden vuoden säännön" osalta.
– Tämä sääntö, joka määrittelee motoristen ja kognitiivisten oireiden aikajärjestyksen, johti siihen, että analyysissä Lewyn kappale -taudin tapauksia tunnistettiin enemmän verrattuna alkuperäisiin kliinisiin diagnooseihin. Vaikka yhden vuoden sääntö on kliinisessä käytössä, sen merkitys saattaa olla rajallinen tautien päällekkäisyyden vuoksi, Kaasinen toteaa.
Tarve parantaa diagnostisia prosesseja
– Tutkimuksen tärkeä johtopäätöksenä huomasimme, että edelleen tarvitaan jatkuvaa parannusta diagnostisissa prosesseissa, neurologien kliinistä koulutusta, ruumiinavausten suurempaa käyttöä sekä laajasti saatavilla olevien, kustannustehokkaiden diagnostisten biomarkkereiden kehittämistä, tiivistää Kaasinen.
Ruumiinavauksien määrän lisääminen parantaisi tutkijoiden mukaan kliinikkojen ymmärrystä diagnostiikan tarkkuudesta, erityisesti niissä tapauksissa, joissa alkuperäiset diagnoosit ovat epäselviä. Kustannustehokkaiden ja helposti saatavilla olevien biomarkkereiden kehittäminen voi jatkossa parantaa diagnostista tarkkuutta, erityisesti vähemmän neurologiaan erikoistuneissa hoitoympäristöissä, ja johtaa lopulta paremmin kohdistettuun hoitoon potilaille.
Retrospektiivinen tutkimus suoritettiin Turun yliopistollisessa sairaalassa ja kolmessa alueellisessa sairaalassa, ja siinä analysoitiin potilastietoja vuosilta 2006–2020. Tutkimuksen tavoitteena oli arvioida Parkinsonin taudin pitkän aikavälin diagnostista vakautta sekä tutkia alkuperäisten diagnoosien tarkkuutta neurologien tekemissä diagnosoinneissa.
Tutkimusartikkeli julkaistiin Neurology-lehdessä 4.4.2025.
