Professoriluento | Johanna Kaakinen

On tosi mukavaa päästä puhumaan aiheesta, joka on mun mielestä yksi ihmeellisimmistä asioista maailmassa, ja se asia on lukeminen. Ihan ensimmäiseksi voisinkin kysyä, että mikä mahtaa olla se paras kirja, jonka olet lukenut, tai sellainen kirja, joka on tehnyt suhun aivan lähtemättömän vaikutuksen, ja minkä takia se kirja oli niin merkityksellinen? Tässä kohtaa monelle varmaan tulee mieleen joku kirja, joka on aiheuttanut hyvin vahvoja tunteita. On voinut olla ehkä sellainen olo, että pystyy eläytymään siihen päähenkilön maailmaan tavalla, joka on aiheuttanut tämmöistä uppoutumista tai siihen kirjan maailmaan ja todellisuuteen tipahtamista suorastaan. Tai sitten se voi olla joku semmoinen kirja, jonka luettuaan on ymmärtänyt jonkun asian aivan uudella tavalla tai siinä on ehkä oppinut jotakin uusia asioita, joita ei ole ennen tiennyt. 

Tämän luennon aikana mä tulen puhumaan lukemisesta tämmöisenä ilmiönä, joka mahdollistaa uusien asioiden oppimisen ja omaksumisen, mutta toisaalta myös ilmiönä, joka mahdollistaa todella rikkaiden tunnekokemusten kokemisen. Sen jälkeen kun mä olen puhunut vähän näistä tutkimuksista, pohdin lopuksi myös sitä, mikä mahtaa olla lukemisen tulevaisuus. Luku- ja kirjoitustaito sai alkunsa noin 5000 vuotta sitten Mesopotamiassa, missä sumerilaiset alkoi tehdä kirjoitusmerkkejä painamalla savitauluun puutikulla harakanvarpaita sen takia, että piti pitää kirjaa omaisuudesta ja verotuksesta. Nämä nykyiset kirjoitusjärjestelmät on sitten kehittyneet näistä sumerilaisten kirjoitusmerkeistä ja ne on se, millä tavalla me nykyään ilmaistaan itseämme kirjallisesti ja mitä me luetaan. Pystytään kirjoittamaan romaaneja tai novelleja ja runoutta tai sitten niitä 280 merkkiä pitkiä somepostauksia, joita ihmiset sitten kännyköiltään lueskelee. 

On tosi ihmeellistä, että ihan näitä harakanvarpaita tulkitsemalla me pystytään lukemaan asioista, joita me ollaan koskaan nähty, joita ei välttämättä ole edes olemassa, jotka silti pystyy herättämään meissä niin isoja tunteita tai tunnekokemuksia. Ihmiseläin on ainut eläin, joka kommunikoi kirjoittamalla ja joka pystyy lukemaan. Muut lajit kommunikoi kyllä muilla hyvin ihmeellisillä tavoilla, mutta tämä luku- ja kirjoitustaito on nimenomaan ihmiseläimelle ominainen tapa kommunikoida. Se on tosi kiinnostavaa, koska lukutaitohan on evoluution näkökulmasta todella nuori taito. Tämä 5000 vuotta ei ole tarpeeksi pitkä aika, että meillä olisi esimerkiksi muodostunut joku tämmöinen lukemiselin, joka mahdollistaisi tämän lukemisen ja kirjoittamisen, vaan jostakin syystä ihmisaivoissa ne alueet, mitkä muilla lajeilla vastaa hienovaraisten piirteiden tunnistamisesta, onkin ruvenneet toimittamaan tätä luku- ja kirjoitustaitoa. Tästä on ranskalaisella tutkija Stanislas Dehaenella hypoteesi, jonka mukaan me ollaan ikään kuin kierrätetty näitä samoja aivoalueita, jotka muilla lajeilla toimittaa näitä muita asioita, tähän luku- ja kirjoitustaidon hyväksi. Itse asiassahan lukemiseen pelkästään se kirjoitusmerkkien, näiden harakanvarpaitten tulkitseminen ei riitä. Meidän täytyy pystyä laittamaan ne kirjoitusmerkit yhteen ja tunnistamaan sanoja. Sanojenkaan tunnistaminen ei vielä lukemiseen riitä, vaan meidän täytyy kielioppisääntöjen avulla pystyä yhdistämään nämä sanat järkeviksi kokonaisuuksiksi, eli lauseiksi ja virkkeiksi. Mutta useimmiten myöskään se virkkeiden tai lauseiden ymmärtäminen ei riitä, vaan meidän täytyy myös pystyä yhdistämään ne lauseet ja virkkeet kokonaisuudeksi ja tekemään erilaisia päätelmiä ja tulkintoja vaikkapa siitä, mitä kirjoittaja on halunnut sillä tekstillään oikein sanoa. Jos tätä miettii tiedonkäsittelytoimintona, niin se on aivan äärimmäisen monimutkainen toimenpide. Siinä lähestulkoon kaikki ihmisen tiedonkäsittelyjärjestelmät on aktiivisesti toiminnassa ja tämmöinen onnistunut luetun ymmärtäminen edellyttääkin havaintotoimintojen, tarkkaavaisuustoimintojen ja monien eri muistitoimintojen saumatonta yhteispeliä, että se onnistuu, ja sen takia se on psykologian näkökulmasta aivan äärimmäisen herkullinen tutkimuskohde. 

Täällä Turussa me ollaan tutkittu lukemista aika paljon sellaisella menetelmällä kuin silmäliikerekisteröinnit tai katseenseuranta. Tämä on menetelmä, jolla me päästään kiinni niihin ilmiöihin, joita lukemisen aikana nimenomaan tapahtuu. Tämä tutkimusmenetelmä perustuu yksinkertaiseen ajatukseen, jossa lukija lukee vaikkapa näytöltä jotakin tekstiä samaan aikaan, kun pienellä videokameralla filmataan tämän lukijan silmän liikkeitä. Tällä tavalla me päästään käsiksi siihen, kuinka pitkäksi aikaa lukijan katse pysähtyy tekstin tiettyihin kohtiin ja palaako lukija mahdollisesti takaisin joihinkin kohtiin siellä tekstissä. Tätä silmäliikerekisteröintiä tulkitsemalla me pystytään päättelemään, minkälaiset asiat aiheuttaa lukijoille hankaluuksia ja minkälaista on semmoinen onnistunut lukeminen. Heti alussa kyselin, mikä oli mahdollisesti se paras tai mieleenpainuvin kirja, jonka on lukenut, niin jollakin on saattanut jäädä mieleen joku sellainen teos, joka on muuttanut heidän ajatteluaan aivan keskeisellä tavalla tai että on oppinut jotain uusia asioita, joita ei ole entuudestaan tiennyt. 

Tällaisessa lukemisessa, missä luetaan sen takia, että yritetään saada jotain tietoa asioista, joita ei entuudesta ole tiedetty, keskeistä on erottaa oleellinen tieto sieltä ei niin tärkeästä tiedosta. Tämä on semmoinen lukemisen tapa, mitä me ollaan nykyisen emeritusprofessorin Jukka Hyönän kanssa tutkittu jo todella pitkään. Näissä tutkimuksissa me ollaan annettu osallistujille luettavaksi esimerkiksi tämmöinen vähän matkaoppaantapainen teksti, joka kuvailee erilaisia valtioita, joita ehkä ihmiset ei entuudestaan niin kovin hyvin tiedä. Tehtäväksi on annettu, että lue tämä teksti niin, että tietäisit, minkälainen kotimaa tämä vaikkapa Honduras voisi olla. Sitten me ollaan filmattu näiden lukijoiden katsetta, silmänliikkeitä lukemisen aikana sen selvittämiseksi, millä tavalla se lukijan katse siellä tekstissä tämmöisen tehtävän ohjaamana menee ja ohjautuu. Näissä tutkimuksissa me ollaan huomattu, että tärkeää on se katseen ohjaaminen strategisesti tähän tärkeään tietoon ja myös näiden tärkeiden kohtien uudelleen lukeminen. Siihen, kuinka hyvin lukija pystyy tällai strategisesti sitä katsetta ohjaamaan, vaikuttaa eri asiat, muun muassa se, kuinka paljon aikaisempaa tietoa lukijalla siitä tekstin aihepiireistä on entuudestaan. On helpompaa tunnistaa, mikä on tärkeää ja mikä ei niin tärkeää, jos tiedät siitä asiasta jo etukäteen vähän jotain. 

Toinen asia, mikä on tärkeää, on kyky ohjata tarkkaavaisuutta, eli lukemisen aikana sitä tarkkaavaisuutta pitää vähän niin kuin säädellä kahdella eri tasolla. Ensinnäkin täytyy reagoida nopeasti siihen tärkeään tai merkitykselliseen tietoon, kun sitä siellä tekstissä tulee vastaan, ja ehkä käyttää vähän enemmän aikaa siihen, että saa omaksuttua sen, mutta toisaalta myös siihen, että pystyy pitämään mielessä nämä sieltä tekstistä valikoivasti ehkä poimitut osaset, jotta niistä saa muodostettua kokonaisuuden. Tämä valikoiva tarkkaavaisuus lukemisen aikana heijastuu tietenkin siihen, mitä siitä tekstistä voidaan jälkikäteen muistaa ja palauttaa mieleen. Me ollaan tutkittu myös sitä, pystyisikö ihmiset yhtäkkiä palauttaa mieleen semmoisia asioita, joita he ei ole aikaisemmin muistaneet, ihan vaan sillä, että on pyydetty heitä muistelemaan uudelleen sitä lukemansa tekstiä. Mutta näyttää olevan niin, että kyllä se lukemisen aikana valikoitu tarkkaavaisuus vaikuttaa vahvasti myös siihen, mitä sieltä tekstistä pystytään jälkikäteen muistamaan. Ei ole mahdollista yhtäkkiä ruveta palauttelemaan mieleen asioita, joihin ei ole kiinnittänyt ensimmäisellä kertaa jo huomiota. Kun mietitään sitä, mitä kaikkea tekstistä tai tekstejä lukemalla voi oppia, on esitetty myös, että varsinkin kaunokirjallisuuden lukeminen voisi parantaa vaikkapa sosiaalisia taitoja, niin kuin empatiakykyä. Tästä mun täytyy sanoa, että viimeaikaiset tutkimustulokset tämmöisistä meta-analyyseista näyttää, että jos tämmöisiä yhteyksiä on, niin ne on kyllä kovin heikkoja. Mutta on kyllä niin, että tämä onnistunut luetun ymmärtäminen edellyttää kyllä vähän samoja taitoja, mitä vaikka sosiaalisessa vuorovaikutuksessa tarvitaan. 

Tästä esimerkkinä on sellaiset tutkimukset, joissa me ollaan selvitetty, miten ihmiset ymmärtää sarkasmia silloin, kun se on kirjoitetussa muodossa. Henri Olkoniemen kanssa tehdyissä tutkimuksessa me ollaan annettu ihmisille luettavaksi kuvauksia ihmisten vuorovaikutustilanteista, joissa toinen osapuoli sanoo jotain sarkastista. Sarkasmihan on tämmöinen epäsuora kielen muoto, jossa sanotaan vähän päinvastaista kuin mitä varsinaisesti tarkoitetaan, ja usein sitä käytetään sen takia, että halutaan esittää kritiikkiä vaikka jotakin henkilöä kohtaan. Meidän tutkimusten tulosten mukaan tämä sarkasmin ymmärtäminen ei kyllä ole kaikille kauhean helppoa. Ja siihen, miten nopeasti tätä sarkasmia sitten pystytään ymmärtämään, vaikuttaa vähän samanlaiset asiat, mitä tarvitaan myös ihmisten kanssa toimiessa, eli kyky tunnistaa tunteita on yhteydessä nopeampaan sarkasmin ymmärtämiseen, samoin kuin se, kuinka hyvin pystyy pitämään mielessä tämmöisiä monitulkintaisia asioita tai useampia tulkintoja tälle lausumalle. 

Sen lisäksi, että lukemalla me voidaan oppia uusia asioita ja ehkä jotakin taitojakin, niin kirjallisuus varsinkin ja kirjallisuuden lukeminenhan voi tuottaa meille monenlaisia elämyksiä ja tunnekokemuksia. Itse asiassa kirjallisuudessahan parasta on juuri se tunne siitä, että nyt mä koen asioita, joita en ehkä tavallisessa maailmassa turvallisesti pystyisi kokemaan. Tämän takia esimerkiksi kauhutarinat on niin suosittua tavaraa. Stephen King on yksi maailman myydympiä kirjailijoita sen takia, että Stephen Kingin maailmassa pystyy kokemaan kaikennäköisiä kammottavia asioita niin, että on ihan turvassa vaikka omalla kotisohvalla. Yhdessä ranskalaisten kollegoiden kanssa me ollaankin tutkittu sitä, että miten tämä tekstin tunnesisältö, niin kuin Stephen Kingin kauhunovellien kauheudet tai sitten ranskalainen erotiikka, vaikuttaa lukijaan ja lukemisen prosesseihin. 

Näissä tutkimuksissa me ollaan huomattu, että tällä tekstin tunnesisällöllä on ihan hirmu iso merkitys, eli sekä kauhu että erotiikka, nehän on voimakkaasti tunteita virittäviä tekstejä tai sisältöjä, ja ne kaappaa kyllä tarkkaavaisuuden silloin, kun tämmöisiä tekstejä vaikka kuunnellaan. Me ollaan tutkittu myös lukemista ja ollaan huomattu, että tekstin tunnesisällöllä on semmoinen vaikutus, että erotiikkaa ikään kuin ahmitaan ja kauhua taas makustellaan, eli lukunopeudet on erilaisia riippuen siitä, mitä se tekstin tunnesisältö on. Se, että esimerkiksi tätä kauhua jotenkin tarkastellaan pitempään tai se lukeminen on hitaampaa, heijastuu myös siihen, että kauhutarinoiden yksityiskohtia muistetaan paremmin kuin vaikkapa sitten erotiikan. 

Nämä Stephen Kingin kauhutarinat ja tämä ranskalainen erotiikka, sen lisäksi, että ne viritti näitä tunteita ja nämä tunnereaktiot sitten heijastui siihen lukemisen prosessiin, niin toinen asia, mitä me huomattiin, on se, että nämä virittää myös tämmöistä uppoutumisen kokemusta, ja nyt mun tutkimusryhmän kanssa me ollaankin viime vuosina aika paljon yritetty selvittää, minkälainen tämä uppoutuminen oikein on psykologisena ilmiönä. Näissä meidän tutkimuksessa me ollaan käytetty Siri Hustvedin romaania Muistoja tulevaisuudesta, jota tutkittavat on joko kuunnelleet tai sitten lukeneet siitä osia. Me ollaan selvitetty, minkälaisia ajatuksia tämä romaani meidän kuuntelijoissa ja lukijoissa oikein herättää, ja se on hämmentävää, miten samankaltaisia ajatuksia tämä kuuntelu- ja lukemistehtävä itse asiassa virittää, eli tämä teksti näyttää olevan se ajatusten pääasiallinen lähde. Sieltä on tunnistettavissa esimerkiksi hyvin selkeästi tämmöiset uppoutumiseen liittyvät ajatukset, joihin liittyy hyvin vahvat, selkeät, yksityiskohtaiset, visuaaliset mielikuvat sen romaanin tapahtumista ja päähenkilöistä. 

Sitten on tätä ajatuksen harhailua, missä se ajatus vaan jotenkin hortoilee jonnekin sieltä tekstistä ja ehkä mietitään jotain, mitä on eilen tapahtunut tai mitä aikoo illalla tehdä. Me ollaan jo yritetty tunnistaa tätä uppoutumista lukijan silmäliikerekisteröintien perusteella, ja ollaan huomattu, että tämä uppoutuminen lukemisen prosessina on erilainen tila, kuin vaikka tämä ajatuksen harhailu. Silloin, kun siihen tekstiin ollaan oikein uppouduttu, sanojen yli ei hypätä kovin usein, ja sitten nämä tekstin ominaisuudet, niin kuin sanojen esiintymistiheys kielessä, vaikuttaa siihen katseen ohjautumiseen vähemmän kuin silloin, kun ei olla ihan niin uppoutuneet. Lopuksi haluan vielä miettiä sitä, mikä oikein mahtaa olla lukemisen ja lukutaidon tulevaisuus. Isoissa kansainvälisissä vertailututkimuksissa, niin kuin neljäsluokkalaisilla tehdyssä PIRLS-tutkimuksessa ja 15-vuotiailla tehdyssä PISA-tutkimuksessa, minkä varmaan kaikki tunnistaa, on huomattu sellainen huolestuttava kehityskulku, että lasten ja nuorten lukutaito eriytyy. Se tarkoittaa sitä, että ero hyvin lukevien ja niiden, kenellä on vähän ehkä lukemisen ymmärtämisen kanssa vaikeuksia, on kasvanut viime vuosien aikana selkeästi. 

Viimeisimmän PISA-tutkimuksen tulosten mukaan joka viidennellä 15-vuotiaalla nuorella on heikko lukutaito, eli nämä selviävät lähinnä vain peruslukutaitoa edellyttävistä tehtävistä. Tämä on sen takia huolestuttavaa, että jos meillä ei ole lukevia lapsia ja nuoria, niin meillä ei ole tulevaisuudessa myöskään lukevia aikuisia. Lukutaito on kuitenkin edelleen oikeastaan hyvin keskeinen kansalaistaito. Se on edellytys koulutuksen hankkimiselle, vaikuttaa työllistymiseen ja itseasiassa lukutaito on tosi tärkeää myös sen kannalta, että pystyy osallistumaan aktiivisesti demokraattisen yhteiskunnan toimintaan. Lukeminen onkin ollut nyt, voidaan sanoa murroksessa. Sosiaalisen median myötä meidän lukemisen ympäristöt, lukutilanteet ja se, mistä me hankitaan tietoa, on muuttunut todella isolla tavalla. 

Meillä lukeminen siirtyy enemmän ja enemmän sinne sosiaaliseen mediaan, missä kuka hyvänsä pystyy tuottamaan mitä hyvänsä tietoa ja väittää sitä todeksi. Se on hedelmällinen maaperä vaikka salaliittoteorioiden ja muun misinformaation leviämiselle, ja viime vuonna YK julkaisikin tämmöiset globaalit periaatteet misinformaation leviämisen ehkäisemiseksi. Näiden periaatteiden tarkoituksena oli sitouttaa eri yhteiskunnalliset toimijat siihen, että tätä misinformaation leviämistä ehkäistäisi. Voidaankin ajatella, että tulevaisuudessa lukutaito on vielä tärkeämpää kuin aiemmin, ja tämä lukutaidon tutkiminen uusissa informaatioympäristöissä ja semmoinen työ, joka tähtää lukutaidon parantamiseen, on tärkeämpää kuin koskaan aikaisemmin.