Luokanopettajat tarvitsevat lisää ammatillisia valmiuksia sosioemotionaalista tukea tarvitsevien oppilaiden opettamiseen (Väitös: KM Sanna Hirvensalo, 14.12.2018, kasvatustieteet)
Käyttäytymisen ja tunne-elämän vaikeudet kouluissa herättävät aika ajoin julkista keskustelua ja yleistä huolestuneisuutta. KM Sanna Hirvensalon väitöstutkimuksen mukaan opettajat suhtautuvat myönteisesti tukea tarvitsevien oppilaiden opettamiseen osana yleisopetusta, mutta kokevat samalla puutteita ammatillisissa valmiuksissaan kohdata haastavia tilanteita tai antaa oppilaille heidän tarvitsemaa tukea. Opettajien kokemusten mukaan kouluissa tarvittaisiin myös yhteisiä toimintamalleja haastaviin tilanteisiin ja enemmän aikaa tunne-elämän taitojen systemaattiseen opettamiseen.
Väitöstutkimuksessa tarkasteltiin luokanopettajien näkemyksiä ja omakohtaisia kokemuksia liittyen sosioemotionaalista tukea tarvitsevien oppilaiden opettamiseen. Aihetta ei juuri ole tutkittu yleisopetuksen ja luokanopettajien näkökulmasta, vaikka perusopetuslaki edellyttää oppimiseen ja koulunkäyntiin tarvittavan tuen antamista ensisijaisesti oppilaan omassa tavallisessa opetusryhmässä.
Tutkimuksessa ilmeni luokanopettajien omakohtaiset kokemukset sosioemotionaalista tukea tarvitsevan oppilaan opettamisesta olivat pääosin positiivisia ja että luokanopettajien sitoutuminen tukea tarvitsevan oppilaansa opettamiseen oli vahvaa.
– Vain viidennes ilmoitti, ettei jatkaisi oppilaan opettajana, jos voisi valita. Vaikuttaa siltä, että omakohtaiset kokemukset lisäävät positiivista asennoitumista ja sitä, että opettaja hyväksyy luokkaansa sosioemotionaalista tukea tarvitsevan oppilaan. Luokanopettajat nostivat tietoisen hyvän, läheisen ja henkilökohtaisen suhteen rakentamisen sosioemotionaalista tukea tarvitsevaan oppilaaseen yhdeksi keskeisimmistä inklusiivisen opetusjärjestelyn onnistumisen edellytyksistä, Hirvensalo kertoo.
Toinen kyselyyn vastanneiden opettajien esiin nostama tekijä Hirvensalon mukaan on riittävä henkilöstöresursointi. Sillä tarkoitetaan käytännössä opetusryhmän aikuisten ja lasten määrän suhdetta, johon yksittäisellä opettajalla on harvemmin mahdollisuutta vaikuttaa. Toisaalta tutkimuksen mukaan pienissä ja suurissa opetusryhmissä oppilaiden taitoja ja kehitystä ei kuitenkaan arvioitu erilaisiksi eikä tuen saatavuuden, toteuttamisen tai tuloksellisuuden kokemisessa ollut eroja.
– Näiden tulosten valossa opetusryhmän koolle ei tule antaa liikaa painoarvoa inklusiivisten opetusjärjestelyjen suunnittelemisessa ja kehittämisessä. Opetusryhmien kokoa oleellisempaa vaikuttaisi olevan luokanopettajan ennakkoluuloton suhtautuminen kokeiluihin ja omakohtaisten kokemusten kartuttamiseen sosioemotionaalista tukea tarvitsevien oppilaiden opettamisesta omassa yleisopetuksen ryhmässä, Hirvensalo korostaa.
Jääkö sisäänpäin kääntynyt tunne-elämän oireilu häiritsevän käyttäytymisen varjoon?
Tutkimukseen vastanneiden opettajien arvioissa oppilaiden sisäänpäin kääntynyt tunne-elämän oireilu, kuten vetäytyneisyys ja ahdistuneisuus, kattoi opetusryhmissä havaituista sosioemotionaalisista vaikeuksista neljäsosan. Opettajien arvioiden mukaan jopa kolme neljäsosaa opetusryhmien sosioemotionaalisista vaikeuksista näkyi ulospäin suuntautuvana, häiritsevänä käyttäytymisenä.
– Tällainen suhdeluku voi kertoa todellisen tilanteen lisäksi siitä, että ulospäin suuntautuva oireilu havaitaan helpommin, se koetaan häiritsevämpänä ja siihen puututaan herkemmin. Tällaiset oppilaat saavat enemmän tukea kuin ne, joiden vaikeudet painottuvat tunne-elämään, Hirvensalo sanoo.
Alakouluvuosien aikana sosioemotionaalisten vaikeuksien painopisteellä on taipumus siirtyä tunne-elämän alueelle. Tästä johtuen Hirvensalon mukaan on riskinä, että koulussa ollaan tyytyväisiä häiritsevän käyttäytymisen vähenemiseen eikä huomata lisääntynyttä tunne-elämän oireilua ja siihen tarvittavaa tukea.
Kouluissa tarvitaan suunnitelmallista otetta käyttäytymisen ja tunne-elämän taitojen opettamiseen
Hirvensalo korostaa, että nykyisellään sosioemotionaalinen tuki keskittyy yleisimmin yksittäisen oppilaan tilanteiden ratkomiseen ja käsittelyyn, ja suunnitelmallinen ote tukeen puuttuu.
– Käyttäytymisen ja tunne-elämän taitoja ei harjoitella systemaattisesti eikä toimintamalleja haastaviin tilanteisiin ole mietitty etukäteen kouluyhteisössä. Tutkitusti toimiviksi todettuja toimintamalleja tai interventio-ohjelmia ei tunneta eikä siten hyödynnetä. Taitojen opettamista pidetään kyllä tärkeänä, mutta heikoiksi kokemiensa ammatillisten valmiuksien takia luokanopettajat eivät olleet saaneet aikaan haluamiaan tuloksia, Hirvensalo sanoo.
Hirvensalon mukaan kyse on myös asennoitumisesta. Vain pieni osa luokanopettajista ajatteli, että opettajan ammatillinen osaaminen on keskeistä sen kannalta, että opetusjärjestelyt toimivat ja tuottavat tulosta.
Ratkaisuksi Hirvensalo ehdottaa, että jo luokanopettajakoulutuksessa tulisi nykyistä enemmän tarjota opettajille ammatillisia valmiuksia kohdata sosioemotionaalisia haasteita. Lisäksi koulujen arjessa tulisi löytää aikaa kouluyhteisöjen toimintamallien kehittämiseen sekä oppilaiden käyttäytymisen ja tunne-elämän taitojen systemaattiseen opettamiseen.
Kyselytutkimus toteutettiin kevätlukukaudella 2012 ja siihen osallistui 55 luokanopettajaa eri puolilta Suomea.
***
KM Sanna Hirvensalo esittää väitöskirjansa "Enempää en mielestäni voisi ymmärtää" - Luokanopettajien näkemyksiä ja kokemuksia sosioemotionaalisesta tuesta yleisopetuksessa julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa perjantaina 14.12.2018 klo 12.00 (Turun yliopisto, Publicum, Mauno Koivisto -sali, Assistentinkatu 7, Turku).
Vastaväittäjänä toimii dosentti Kristiina Lappalainen (Itä-Suomen yliopisto) ja kustoksena dosentti Päivi Pihlaja (Turun yliopisto). Tilaisuus on suomenkielinen.
KM Sanna Hirvensalo on syntynyt vuonna 1982 ja kirjoitti ylioppilaaksi Luostarivuoren lukiossa vuonna 2001. Hirvensalo suoritti korkeakoulututkintonsa (KM) Turun yliopistossa vuonna 2005. Väitöksen alana on erityispedagogiikka.
Väittelijän yhteystiedot: p 044 033 1401, sanna.hirvensalo(at)turku.fi
