Vihapuhetta on ollut aina – syynä on ennen kaikkea vallanpitäjien tietoinen toiminta

Viholliskuvia rakentavassa ja pahimmillaan vainoa sekä väkivaltaa lietsovassa puheessa ei ole mitään uutta. Esimerkiksi antisemitismin, noitavainojen tai poliittisten viholliskuvien tutkimus on vuosikymmeniä käsitellyt vihapuheen historiallisia ilmentymiä. Tutkijat ovat pohtineet myös vihan ja vainon syitä sekä pitkiä historiallisia jatkumoita. 

Historioitsijat ovat siis tutkineet ilmiötä runsaasti jo vuosikymmenten ajan, vaikka vihapuheen käsite onkin ilmestynyt alan teoksiin vasta viime vuosina. Vihapuheesta on kirjoitettu viimeisten muutamien vuosien aikana paljon yleistajuisia tekstejä ja aihe herättää vilkasta julkista keskustelua. 

Näkökulmat ovat olleet monipuolisia, mutta ilmiön historiallisuus on jäänyt lopulta vähäiselle huomiolle. Ilmiön historiallinen tarkastelu on kuitenkin tärkeää pyrkiessämme ymmärtämään mistä vastakkainasetteluun pohjautuva vihapuhe kumpuaa ja miten sitä pystytään vähentämään.   

Syvät juuret vastakkainasettelun taustalla

Uskonto ja uskonnolliset toimijat ovat usein vihapuheen keskiössä. Eri uskontojen edustajat paitsi tuottavat vihapuhetta, mutta ovat usein myös itse kohteena. Saatana kätyreineen esiintyy puheissa hämmästyttävän usein kuten Norman Cohnin tutkimuksissa noitavainoista käy ilmi. 

Brittiläisen historioitsijan Norman Cohnin vuonna 1975 julkaistun noitavainoja juuria käsitelleen teoksen Europe’s Inner Demons mukaan eurooppalaiset uskoivat vuosisatojen ajan, että Saatanalla ja hänen kätyreillään on ollut merkittävä “salainen” rooli ihmiskunnan vahingoittamisessa. 

Cohn on käsitellyt teoksissaan myös apokalyptisia liikkeitä ja uskoa juutalaisten salaliittoon. Tuotantoa läpäisee kiinnostus siihen, mikä on ajanut ihmiset toistuvasti luokittelemaan tietyt ryhmät turmeluksen välikappaleiksi ja tuhottaviksi. 

Cohn maalasi pitkiä jatkumoita lavealla pensselillä. Tutkimusten yksityiskohtia on myöhemmin syystäkin kritisoitu, mutta niiden klassikkoarvo on kuitenkin siinä, että yhdessä monien aikalaistensa kanssa hän kohdisti kriittisen katseen vainoajien pelkoihin ja niiden alkuperään.

Monoteismin synty

Jos Cohnin tutkimukset ovat herättäneet paljon keskustelua, niin teki totisesti pari vuosikymmentä sitten myös saksalainen egyptologi Jan Assmann.

Vuonna 1997 Assmannin julkaisema tutkimus Moses the Egyptian käsitteli Mooseksen muistoa ja vaikutusta länsimaisessa kulttuurissa. 

Assmann näki Vanhan Testamentin Toisen Mooseksen kirjan kertomuksessa  ihmiskunnan ajattelun käänteen ja kutsui tätä mooseslaiseksi eronteoksi. Mooseslaisen eronteon myötä suhde jumaluuteen ja totuuteen muuttui: yksi Jumala sallii vain yhden oikean opintulkinnan. 

Monoteismin synnyn hinta oli ero oikean ja väärän opin välillä. Monoteismista seurasi jakautuminen ja se synnytti vainoa sekä suvaitsemattomuuden. 

Assmannin ajatus monoteismiin sisäänrakennetusta suvaitsemattomuudesta ja väkivaltaisuudesta herätti runsaasti kritiikkiä. Häntä on syytetty paitsi uskonto-, myös juutalaisvastaiseksi. Myöhemmissä julkaisuissaan Assmann onkin todennut, että hänen käyttämänsä nimi ja viittaus Moosekseen oli huono, koska ero oikean ja väärän jumalan välille syntyi vasta Toisen Mooseksen kirjan tarinaa seuraavien vuosisatojen tulkinnoissa. 

Yhtä kaikki, suvaitsematon monoteismi syntyi jo antiikin aikana ja tällä on ollut valtavat seuraukset ihmiskunnalle. On huomattava, että Assmann ei rajaa eronteon vaikutusta uskontoon, vaan se on suurta osaa ihmiskunnasta määrittävä ajattelun rakenne. Esimerkiksi ateistinen kommunismi noudattaa samaa logiikkaa.

Uskonnon ohella vastakkainasettelun kaukaisten juurien etsintään voidaan liittää myös aikamme muotikäsitteet ”heimo” ja ”heimoutuminen” tai ”heimouttaminen”. Ihmisten ajatellaan muodostavan samanmielisiä ja yhteisen arvopohjan jakavia ryhmiä, joihin he kiinnittävät identiteettinsä ja määrittävät itsensä suhteensa muihin.  

Heimo käsitteen viehätyksen ymmärtää: se on vetoava, viitaten ihmisen oletettuun primitiiviseen luonnontilaan ja aitouteen. Puhe heimoutumisesta alkaa selittää vihaa, syrjintää ja vihapuhetta, kun heimo esitetään ihmisen biologiasta johtuvaksi luonnolliseksi piirteeksi, lajimme evoluution tuottamaksi sopeumaksi. Näin epäluulo vierasta kohtaan muuttuu väistämättömäksi. 

Ihmisten taipumus vastakkainasetteluun on ylikorostunut

Meillä on selvästi käytettävissämme stereotypioita, jotka voidaan yhä uudelleen ja uudelleen ottaa käyttöön sekä kiinnittää uuteen demonisoitavaan ihmisryhmään. Vihollinen esitetään yhteisön perusarvojen vastakohtana. Lapsenmurhista ja demonien palvonnasta on vuosisatojen mittaan syytetty niin kerettiläisiä, juutalaisia, noitia kuin maailman korruptoituneen eliitin salaliittoa. 

On toisaalta kiistatonta, että tiukasti ja fundamentalistisesti tulkittu monoteismi synnyttää vihaa ja väkivaltaa sekä ulkoisiksi että sisäisiksi vihollisiksi katsottuja ryhmiä kohtaan.

Vasta-argumentit esimerkiksi kristinuskon lempeistä, pasifistisista tai moraalia ylläpitävistä puolista eivät poista Assmannin perustavanlaatuista havaintoa. Monoteismin ytimessä on jako oikeaan ja väärään oppiin. Oppi oikeasta ja väärästä taas sisältää väkivallan potentiaalin.  

Perustavanlaatuinen on myös ihmisen taipumus muodostaa sosiaalisia yhteisöjä, luottaa omaan ryhmäänsä ja olla jossain määrin epäluuloinen vieraita kohtaan. 

Olemme lisääntyvässä määrin tietoisia, että sosiaalisen median algoritmit hyödyntävät haluamme saada positiivista huomiota omalta viiteryhmältä ja tarpeestamme närkästyä arvojemme vastaisista kannanotoista. 

Yhteistä näille kaikille selityksille on, että ne kuvaavat ensisijaisesti kulttuurimme ja ajattelumme synkkiä puolia. 

Huolimatta epäluuloon, syrjintään ja suoranaiseen vainoon altistavista rakenteista ja ajattelun malleista, voimme empiirisesti havaita, ettei ihmiskunta jatkuvasti jakaannu yhä pienempiin ryhmäkuntiin, lahkoihin ja puolueisiin, jotka olisivat syvenevässä epäluulon kierteessä. 

Historioitsijan käyttämiä lähdeaineistoja ja arkipäivän uutisvirtaa yhdistää se pirullinen piirre, että molemmissa korostuvat kriisit ja konfliktit. Meille jää jälkiä henkilöstä, joka polttaa eri kieltä puhuvan tai eri jumalaa palvovan naapurinsa kahvilan, mutta ei niistä naapureista, jotka vuosia asioivat siellä sujuvasti.

Vihapuhe ei synny vain ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta

Toisaalta on kuitenkin selvää, että tietyissä historian hetkissä ennakkoluulot kärjistyvät, vastakkainasettelu lisääntyy ja vihaiset sanat muuttuvat teoiksi. Viholliskuvat ja valmius vähemmistöjen vainoon ovat olemassa, mutta usein uinuvana potentiaalina, joka aktivoituu tietyssä hetkessä. 

Miksi? 

Syitä voi etsiä ja on etsitty niin talouskriiseistä kuin uusien yhteiskuntaluokkien noususta ja niistä seuranneista sosiaalisista konflikteista.

Sekä historiasta että nykypäivästä puhuttaessa on kuitenkin olennaista muistaa, että vihapuheesta hyötyy aina joku. Ne eivät synny vain vain itsestään. Tästäkin on mahdollista antaa oma historiallinen esimerkki myöhäiskeskiajalta David Nirenbergin toimesta. Nirenberg on vaikutusvaltainen keskiajan Iberian niemimaan ja eri uskontojen vuorovaikutuksen ja konfliktien historian tutkija. 

Nirenbergin mukaan kristittyjen, juutalaisten ja muslimien suhteet kiristyivät myöhäiskeskiajalla, johtaen 1300-luvun lopulta alkaen juutalaisten ja muslimien joukkokääntymisiin ja lopulta karkotuksiin kristittyjen hallitsemista kuningaskunnista. 

Tätä historiaa tutkiessaan  Nirenberg on todennut, ettei näiden kolmen uskonnon kannattajien välistä epäluuloa, konflikteja ja väkinäistä yhteiseloa voi pelkistää sortaviin ja syrjiviin rakenteisiin kuten lainsäädäntöön tai vuosisatojen takaa periytyviin viholliskuviin ja ‘vääräuskoisten’ demonisointiin. 

Jotkut hyötyvät vihapuheesta

Nirenbergin mukaan viholliskuvat ovat olemassa kulttuurissa, mutta ne saavat voimaa vain, jos joku kokee ne merkityksellisiksi ja hyödyllisiksi. Toisin sanoen, joku päättää käyttää niitä ja lietsoa vihaa. 

Esimerkiksi aatelisten kapinoidessa kuningastaan vastaan oli kätevää syyttää valtakunnan kehnosta tilasta kuninkaan juutalaisia lainoittaja ja viranhaltijoita – eikä ole vaikea arvata, kuka tällaisessa yhteenotossa kärsi eniten. Kristittyjen epäluulo ja viha juutalaisia kohtaan oli aitoa, mutta kytevä hiillos leimahti liekkiin vasta kun joku tarkoituksella puhalsi siihen. 

Tämä on tärkeä huomio, ja liitän siihen vallan analyysin välttämättömyyden.  Olennaista on kiinnittää huomiota siihen, ovatko vihaa toisia ihmisiä kohtaan lietsovat henkilöt tai ryhmät sellaisessa asemassa, että he kykenevät hankkimaan seuraajia? Onko vihaisella ryhmällä kyky konkreettiseen vainoon? 

Paitsi vainojen ja vihapuheen historian tutkijoille, näillä huomioilla on merkitystä myös tässä hetkessä. Tatu Hyttinen on esittänyt, että lainsäädännön teho vihapuheen säätelijänä kärsii siitä, että joillekin poliitikoille tuomio on jopa meriitti.  Yhdyn hänen näkemykseensä. 

Samalla on kuitenkin välttämätöntä, että vihapuheesta ja sen sanktioista keskusteltaessa huomio on nimenomaan ensisijaisesti niissä toimijoissa, jotka tietoisesti yrittävät hyötyä vastakkainasettelun kärjistämisestä. Poliitikoissa, jotka hakevat suosiota peloista ja ennakkoluuloista sekä vallanpitäjissä, jotka yrittävät kääntää huomion hallintonsa epäonnistumisista ulkoiseen tai sisäiseen viholliseen. Samoin huomio tulee kiinnittää mediaan ja sosiaalisen median alustoihin, jotka etsivät taloudellista hyötyä ja tarjoavat siksi mahdollisuuden vihan levittämiselle.

Artikkeli on alunperin julkaistu MustRead Akatemiassa. Kuva: Nuorten Tiedeakatemia/Sebastian Trzaska