Väestö ikääntyy, muistisairaudet yleistyvät ja hoitajista on huutava pula. Orpon hallituksen ja hyvinvointialueiden vastaus ei ole palvelujen lisääminen ja hoitoalan elvyttäminen. Päinvastoin: ikääntyneiden hoitoa leikataan ja hoitajamitoituksesta lipsutaan, kirjoittavat Jenny Paananen ja Jari Pirhonen. Artikkeli on julkaistu alunperin MustRead Akatemiassa.
Ikääntyneiltä vähennetään sekä kotihoitoa että ympärivuorokautista hoitoa. Lisäksi lokakuussa piti tulla voimaan laki, että kutakin potilasta tai asiakasta kohden on oltava 0,7 hoitajaa. Nyt ajankohta on vuoden 2028 alussa.
Toisin sanoen yhä useampi vanha ihminen jää vaille tarvitsemaansa hoitoa. Valmiiksi uupuneiden hoitajien on huolehdittava aiempaa huonokuntoisempina palveluihin pääsevistä hoidettavista. Tutkimusten perusteella on selvää, että valitut säästökeinot vievät iäkkäiden hoitoa yhä syvemmälle kuiluun.
Pirkanmaalla yli kolme tuhatta palveluja tarvitsevaa ikäihmistä jää kokonaan palveluita vaille vuonna 2030. Laskelma perustuu IKI2035-suunnitelmaan, joka on nimetty ”kehittämissuunnitelmaksi”.
Suunnitelman ydin näyttää olevan ikääntyneiden palvelujen merkittävä vähentäminen ajanjaksona, jolloin niiden tarve kasvaa. Näin arvioi lausunnossaan Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikkö, jossa on asiantuntijoita Jyväskylän, Tampereen ja Helsingin yliopistoista.
Huono hoito on kalliimpaa kuin hyvä
Ympärivuorokautinen hoito on olemassa siksi, että jotkut ihmiset tarvitsevat apua kaikessa päivittäisessä tekemisessään, tai he tarvitsevat jatkuvaa huolenpitoa ja valvontaa esimerkiksi muistisairauden vuoksi. Mikäli tarve korvataan lyhyillä hoitokäynneillä tiettyinä vuorokaudenaikoina, syntyy väistämättä kohtaamattomia hoidontarpeita. Seuraukset voivat tunnetusti olla vakavia: kaatumisia ja loukkaantumisia, tulehduksia, aliravitsemusta. Ilman apua lääkkeitä jää ottamatta tai niitä otetaan liikaa.
Toteutumattoman hoidon seuraukset voivat vaatia päivystyksessä käyntiä tai sairaalahoitoa, ja silloin syntyy lisää kustannuksia. Itse asiassa tutkimukset ovat osoittaneet, että sairaalaan joutumisesta aiheutuu ikääntyneille myös aivan uusia ongelmia: lähes joka kolmannelle yli 70-vuotiaista potilaista kehittyy sairaalahoidon aikana jonkinlainen toiminnanvajaus.
Vaikka siis sairaalahoitoon joutumisen syy, kuten lonkkamurtuma tai keuhkokuume, saataisiin parannettua, potilaan kyky selvitä arjen perustoiminnoista voi heikentyä sairaalajaksolla pysyvästi, jolloin hoidontarve kasvaa entisestään. Jo nykyisellään reitti ympärivuorokautiseen hoitoon aukeaa valitettavan usein vasta vakavan vahingon kautta.
Riittämättömällä hoidolla on kiistatta myös psyykkisiä vaikutuksia. Jo pelkästään yksin ja eristyksissä elämisen tiedetään lisäävän muistisairauksia, sydänongelmia, masennusta ja jopa kuolleisuutta. Jos yksinäisyyden lisänä ovat märät housut, voimakkaat aistiharhat tai toimimattomat jalat, tilanne on varmasti vielä ahdistavampi.
Hoitaja ei halua hoitaa vähemmän
Kun tarpeelliseksi katsottua hoitoa aletaan vähentää, tilanne on kestämätön myös hoitajien näkökulmasta. Jo nyt kotihoidon työntekijät joutuvat tilanteisiin, joissa heidän on valittava, mitkä hoitotoimenpiteet käynnille varatuissa minuuteissa voidaan tehdä ja mitkä on jätettävä seuraavaan kertaan. Mitä vaikeammaksi ympärivuorokautiseen hoitoon pääsy käy, sitä huonokuntoisempia hoidettavia asuu kotihoidossa ja niin sanotussa yhteisöllisessä asumisessa.
Kun hoitaja ei voi toimia ammattietiikkansa ja koulutuksensa mukaisesti vaan on pakotettu säännöstelemään hoitoa epäreiluksi kokemallaan tavalla, syntyy moraalista kuormitusta. Moraalinen kuormitus taas aiheuttaa stressiä ja uniongelmia sekä heikentää empatiakykyä. Toisin sanoen hoitajalle on uuvuttavaa, kun hän joutuu hoitamaan vähemmän kuin on tarpeen.
Hoitajapulan vuoksi on äärimmäisen tärkeää, että iäkkäiden hoidon linjauksissa pohdittaisiin tarkkaan hoitajien työssäjaksamista, työssä pysymistä ja työn antia. Ihminen, joka on hankkinut osaamista hoitajana ja pelastajana, ei todennäköisesti viihdy heitteillejätön silminnäkijänä. Alalta poistuminen on vakava ongelma.
Myös omaishoito voi rapistua
Läheisen toteuttamaa hoitoa kutsutaan omaishoidoksi. Omaishoitoa pidetään ihanteellisena hoitokeinona siinä mielessä, että se mahdollistaa hoidettavan asumisen kotioloissa, ja hintakin on vain viidesosa ympärivuorokautisen hoidon hinnasta.
Resurssipulan ratkaisuehdotuksissa kavennuksia on tästä huolimatta kohdistettu myös omaishoitoon. Helsingin Sanomat uutisoi 27.10.2023, että Länsi-Uudellamaalla omaishoitajilta leikataan sekä palkkiota että vapaapäivien määrää.
Omaishoidon sisällyttäminen säästökohteisiin osoittaa, ettei omaishoidon todellisuutta tunneta riittävästi. Alaa tuntevat sitä vastoin ovat jo pitkään kantaneet huolta omaishoitajien jaksamisesta.
Omaishoitajuuteen liittyy tunnetusti ahdistusta, masennusta ja voimakasta stressiä. Omaishoitajuus merkitsee monelle myös ansiotyöstä luopumista, jolloin elämistä kustannetaan nimenomaan omaishoidosta saatavalla pienellä palkkiolla.
Omaishoitosuhteissa tiedetään esiintyvän myös väkivaltaa sekä omaishoitajien että hoidettavien taholta. Tarkan kuvan saaminen ongelmien yleisyydestä on kuitenkin vaikeaa, sillä kotona asuviin ikääntyneisiin kohdistuvista väkivallanteoista ei usein tehdä ilmoitusta häpeän tai syyllisyyden tunteiden vuoksi.
Esimerkiksi muistisairaan puolison väkivaltaisuus voi omaishoitajasta olla sairauden vuoksi ymmärrettävää tai ilmoittamisen voidaan pelätä viestivän, ettei omaishoitaja pärjää tehtävässään. Hoidettavat taas eivät välttämättä kykene itse kertomaan kaltoinkohtelusta. Tarvitaan konkreettisia tukipalveluja.
Omaishoitoa ei siis tule nähdä itsestään selvästi ideaalina ratkaisuna, jonka käyttövoimana toimivat välittäminen ja rakkaus. Sen toimivuus edellyttää rahaa ja tukea aivan kuten ammattilaistenkin toteuttama hoito.
Jos kyseessä olisi oma vanhempasi
Kun sairastunut henkilö ei voi enää ilmaista tahtoaan ja toiveitaan itse esimerkiksi pitkälle edenneen muistisairauden vuoksi, on tärkeää, että hänen etujaan valvoo joko läheinen tai muu tehtävään nimetty henkilö. Läheiset voivat huolehtia siitä, että hoidettavan oma tahto tulee kuulluksi mutta myös valvoa hoitoa ja puuttua havaitsemiinsa epäkohtiin. Suomessa läheisten kuuleminen tällaisissa tilanteissa on kirjattu myös lakiin. Tutkiessamme hoitohenkilöstön ja läheisten välistä vuorovaikutusta on kuitenkin käynyt ilmi, että läheisten mahdollisuudet vaikuttaa hoitoon toteutuvat käytännössä hyvin epätasaisesti.
Maallikon asemasta on vaikeaa arvioida ammattilaisten tekemiä linjauksia ja vaatia niihin muutoksia. Esimerkiksi muistisairaan ihmisen rajoittamiseen, kuten sitomiseen ja rauhoittavien lääkkeiden käyttöön liittyy riski, että viimeiseksi ja tilapäiseksi tarkoitetusta keinosta tulee jokapäiväinen käytäntö.
Esimerkiksi henkilöstöpulan tiedetään lisäävän rajoitusten liikakäytön riskiä. Läheisenä rajoittamiseen on kuitenkin vaikeaa puuttua, sillä rajoituspäätökset voidaan kertoa läheiselle valmiina ilman neuvottelua siitä, miten hoidettava henkilö saataisiin tyyntymään vaikeissa tilanteissa ja mitä tämä itse toivoisi tehtävän. Perusteluksi voidaan tarjota, että rajoittamiseen on lääkäriltä saatu lupa. Tällaisen päätöksen peruuttaminen on läheisen näkökulmasta monimutkaista ja vaatii huomattavasti voimavaroja.
Haastatteluaineistostamme käy myös ilmi, että konfliktitilanteissa läheinen voi joutua ota tai jätä -tilanteeseen. Läheistä voidaan kehottaa hankkimaan hoito muualta tai hoitamaan itse, jos ei ole tyytyväinen.
Mitä vaikeampaa hoidon saaminen on, sitä vähemmän todellisia vaihtoehtoja läheiselle tällaisissa tilanteissa jää. Vaikka haluaisimme omille vanhemmillemme tai puolisollemme parhaiten sopivaa hoitoa, sellaista ei välttämättä ole saatavilla, sillä ongelmat ovat rakenteellisia ja laajoja.
Tahtoa puuttuu, ei tietoa
Vanhusasiavaltuutettu, Vanhustyön keskusliitto sekä Ikääntymisen ja hoivan tutkimuksen huippuyksikkö ovat tyrmänneet yksiselitteisesti maan hallituksen ja hyvinvointialueiden suunnittelemat säästöt vanhojen ihmisten palveluissa.
Tietämättömyyteen ei enää voi vedota: ikääntyneiden hoidosta säästäminen tulee kalliiksi. Hintana on ikääntyneiden hyvinvointi ja ihmisarvo, omaishoitajien mielenterveys, hoitajien selkänahka, läheisten mielenrauha − ja huutava ympärivuorokautisen hoidon tarve muutaman vuoden kuluttua. Tämä on säästämistä väärässä paikassa.
Kaiken konkreettisen inhimillisen hädän lisäksi on vaarallista tehdä periaatteellinen ratkaisu siitä, että kaikkien kansalaisten kohdalla perustuslaki ei olekaan voimassa. Perustuslaki (19 §) vaatii julkista valtaa turvaamaan jokaiselle kansalaiselle riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut.
Jos nyt hyväksymme, että taloudellisista syistä perustuslaista tingitään hoivan tarpeessa olevien vanhojen ihmisten kohdalla, joudumme moraalimme kanssa kaltevalle pinnalle. Millainen on yhteiskunta, jossa ei uskalla vanheta?
Kirjoitus on julkaistu MustRead Akatemiassa 8.11.2023
Kirjoittajat
Jenny Paananen on tutkijatohtori Turun yliopiston hoitotieteen laitoksella ja suomen kielen dosentti Helsingin yliopistossa. Hänen erikoisalaansa on terveysalan vuorovaikutus, ja hän on tutkinut muun muassa muistisairaanhoitoon liittyvää päätöksentekoa ja viestintää.
Yliopistotutkija Jari Pirhonen työskentelee Helsingin yliopiston valtiotieteellisessä ja Tampereen yliopiston yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Hän tutkii muun muassa vanhojen ihmisten pitkäaikaishoidon kysymyksiä.
