Perheväkivallan ehkäisy kysyy moraalista rohkeutta
Sosiaalityön professori Leo Nyqvist ja kliinisen syöpätautiopin professori Heikki Minn kertoivat professoriluennoillaan Akatemiatalossa 5. maaliskuuta perheväkivallan ehkäisytyöstä ja uusista syöpähoidoista. Professoriluennot ovat osa Turun yliopiston akateemista perinnettä. Luennoilla uudet professorit kertovat ajankohtaisesta näkökulmasta omasta tutkimusalastaan.
Leo Nyqvist (kuvassa vas.) ja Heikki Minn pitivät professoriluentonsa 5.3.2014.
Perheen sisäinen väkivalta alettiin nähdä länsimaissa vasta 1970-luvulla ongelmana, joka vaatii yhteiskunnallisia toimenpiteitä. Suomessa keskustelu perheväkivallasta sai alusta lähtien suunnan, jossa korostui väkivalta koko perheen, ei erityisesti miesten ongelmana.
Sosiaalityön professori Leo Nyqvist pohti luennollaan, miksi perheväkivaltaa ei tunnistettu yhteiskunnan eri tasoilla esiintyväksi sosiaaliseksi ongelmaksi jo aiemmin. Yksi selitysmalleista löytyy historiallisesta jaosta yksityiseen ja julkiseen elämänpiiriin.
– Perheen sisäinen valtarakenne, johon sisältyi patriarkaalinen miehen kuritusoikeus sekä lapsiin että puolisoon, oli itsestäänselvyys aina 1800-luvulle asti. Jako yksityiseen ja julkiseen elämänalueeseen säilyi pitkään perheväkivalan oikeudellisessa sääntelyssä. Esimerkiksi avioliitossa tapahtuva raiskaus kriminalisoitiin meillä vasta vuonna 1994, yli 30 vuotta Ruotsia myöhemmin, Nyqvist muistutti.
Perheväkivalta koskettaa monia eri viranomaisia sosiaali- ja terveydenhuollosta koulu- ja nuorisotoimeen, varhaiskasvatukseen ja kouluun, poliisiin ja tuomioistuinlaitokseen. Perheväkivallan ehkäisemiseksi tarvitaankin toimivaa viranomaisyhteistyötä.
– Perhe on nykyisessä monimuotoisuudessaankin vakiintunut ja pysyvä instituutio, jonka tulisi taata jäsenilleen lämpöä, rakkautta, turvaa, lasten primaarisosialisaatio sekä heidän psykososiaalinen ja emotionaalinen kasvunsa. Väkivalta kytkeytyy monesti onnellisuusmuurin taakse ja auttajatahoilta edellytetään kompetenssia ja moraalista rohkeutta ottaa asia esille ja tukea asiakasta väkivallattomaan elämään.
Arviot hiukkasterapian hyödyllisyydestä syöpähoitomuotona vaihtelevat suuresti
Kliinisen syöpätautiopin professori Heikki Minn puhui aiheesta ”Tarvitaanko Suomeen hiukkasterapiaa?”. Minn kertoi, kuinka toisen maailmansodan jälkeen tapahtunut nopea hiukkasfysiikan lääketieteellisten sovellusten kehittyminen on tuonut tavanomaisiin röntgen- ja gammasäteisiin perustuvien sädehoitojen rinnalle protoni ja hiili-ionihoidot. Hiukkasterapiaan annettavat laitteistot ovat yleistyneet 2000-luvulla merkittävästi, ja tällä hetkellä maailmalla on annettu hiukkasterapiaa jo yli 100 000 potilaalle noin 50 yksikössä Pohjois-Amerikassa, Euroopassa ja Aasiassa.
– Hiukkasterapiaa käytetään harvinaisten kallon pohjan kasvainten, eräiden lasten syöpien sekä silmän, pään ja kaulan alueen melanooman hoidossa. Sitä on ehdotettu käytettäväksi myös eräiden tavallisimpien syöpien kuten keuhkosyövän ja eturauhassyövän hoitoon, Minn kertoi.
Asiantuntija-arviot hiukkasterapian hyödyllisyydestä ja käytettävyydestä vaihtelevat suuresti, mikä johtuu kliinisen kokemuksen vähäisyydestä. Kiistatonta on kuitenkin se, että hiukkashoidon kustannukset ovat merkittävästi suuremmat kuin röntgensädehoidon.
– Suomessa kannattaa tehdä yhteistyötä pohjoismaisten ja eurooppalaisten hiukkasterapiakeskusten kanssa, jotta opimme ymmärtämään, kenelle hoitoa tulisi antaa ja missä tilanteissa. Koska tavanomainen sädehoito on nykyään hyvin täsmällistä ja tarkkaa, epäilen, että hiukkasterapiaa tarvitsevat tulevaisuudessakin vain melko harvat ja hyvin valikoidut potilaat.
Teksti: Jussi Matikainen
Kuva: Tytti Sokura