Ukrainan sota on herättänyt suomalaisissa ylisukupolvisia kulttuurisia muistoja. Katsoessamme sotaa pakenevia ukrainalaisia, muistelemme samalla 80 vuoden takaisia tapahtumia. Professori Anne Heimo kertoo, mistä kulttuurisessa muistissa on kyse ja miksi osa muistoista on keinotekoisia tai suorastaan valheellisia. Kirjoitus on julkaistu alun perin MustRead Akatemiassa.
Yksilöt ja yhteisöt rakentavat sekä ylläpitävät suhdettaan menneisyyteen, toimivat nykyhetkessä ja suuntautuvat tulevaan kulttuurisen muistin avulla. Kulttuurisen muistin taustalla ovat historialliset tapahtumat.
Historiallisen tapahtuman – ja samalla muistojen syntyyn – tarvitaan uutisia, valokuvia, päiväkirjoja, historiallisia teoksia, runoja, romaaneja, maalauksia, muistomerkkejä, elokuvia, tv-sarjoja, sarjakuvia, blogeja sekä sosiaalisen median postauksia.
Jaamme median välityksellä muistoja, mutta myös omaksumme niitä. Esimerkiksi uutisten katsomisen kautta osallistumme historiallisiin tapahtumiin, joista vähitellen kehittyy omia muistojamme.
Ukrainan sota herättää ylisukupolvisia muistoja
Muistot ovat jatkuvasti liikkeellä ja siirtyvät mediasta toiseen, saaden samalla uusia merkityksiä. Tämä näkyy selkeästi käynnissä olevan Ukrainan sodan yhteydessä.
Venäjä hyökkäsi Ukrainaan helmikuun 24. päivänä ja jo seuraavina päivinä uutiskuvat olivat täynnä kuvia maasta pakenevista naisista, lapsista ja lemmikkieläimistä. Miljoonia ukrainalaisia on paennut maan rajojen ulkopuolelle ja vielä suurempi määrä on joutunut pakenemaan sotaa muuttamalla maansa rajojen sisäpuolella.
Jatkuva uutiskuvavirta on herättänyt suomalaisissa valtaisan halun auttaa ja tukea hädässä olevia ihmisiä.
Yksi syy siihen, miksi juuri ukrainalaisten hätä koskettaa suomalaisia on se, että sotaa pakenevien kuvat ovat herättäneet ylisukupolvisia ja median välittämiä muistoja Suomen omista evakoista ja heidän hädästään noin 80 vuotta sitten.
Koskaan ennen ei sotakuvasto ole aiheuttanut niin vahvoja samaistumisen tunteita suomalaisissa kuin nyt. Samaistuminen on ollut jopa niin voimakasta, että moni on kuvannut tunteneensa suoranaista kehollista kipua katsellessaan kuvia pommituksia pakoon lähtevistä ukrainalaisista.
Talvi- ja jatkosodan aikana lähes puoli miljoonaa suomalaista joutui evakkoon. Näistä osa, kuten noin 160 000 Lapista Pohjanmaalle ja Ruotsiin evakkoon lähteneet, pystyivät palaamaan myöhemmin kotiseuduilleen. Jatkosodan päätyttyä Suomessa oli 430 000 siirtolaista. Siirtolaisista 407 000 oli karjalaisia ja loput petsamolaisia sekä Sallan ja Kuusamon asukkaita. He eivät voineet palata entisille kotiseuduilleen.
Onkin arvioitu, että jopa miljoonalla suomalaisella on karjalaiset sukujuuret, joten lähes jokaisella meistä on läheinen kosketus karjalaisten kokemuksiin. Karjalan evakot nousevat monella suomalaisella mieleen myös Ukrainan sotaa seuratessa.
Vaikka nyt turvaa hakevat ukrainalaiset evakot ovat pukeutuneet vaaleanpunaisiin toppatakkeihin, vetävät vetolaukkuja perässään ja kulkevat junilla, autoilla tai busseilla, ovat kokemukselliset yhtymäkohdat heidän sekä hevoskärryillä kulkevien suomalaisevakkojen välillä silti helposti tunnistettavissa.
Jokapäiväinen muistelu sosiaalisen median alustoilla
Muistomerkit ovat perinteisiä näkyviä muistin paikkoja. Pääosa muistelusta tapahtuu kuitenkin arkisissa tilanteissa niin kasvokkain ja nykyisin enenevissä määrin myös virtuaalisesti.
Aiemmin muisteluun suhtauduttiin yleisesti joko julkisena tai yksityisenä toimintana. Esimerkiksi perhemuistojen ajateltiin olevan henkilökohtaisia ja yksityisiä, joita kerrotaan lähinnä sukulaisten kesken. Nyt perhemuistoja jaetaan yleisesti sosiaalisen median moninaisilla alustoilla tuntemattomienkin henkilöiden kanssa.
Yhteinen kokemus tai intressi riittää siihen, että muisto katsotaan jakamisen arvoiseksi. Yksi päällisin puolin hyvin arkinen postaus Facebookissa vaikkapa tänään leivotusta pullapitkosta, ulos ripustetusta pyykistä tai isoisän vanhasta puukosta voi johtaa pitkiin ja monipolvisiin rupattelua muistuttaviin muistelutuokioihin suomalaiset sukujuuret omaavien keskuudessa, asuivat he sitten samassa maassa tai eri puolilla maapalloa.
Nämä muistot ovat myös kehollisia ja sensorisia, ne kertovat miltä asiat tuntuivat ja miten ne aistittiin. Samalla muistot symboloivat kertojilleen suomalaisuutta: kukaan muu kuin suomalainen ei tee saman makuista pullaa, ripusta pyykkiä samalla tavoin tai osaa tehdä yhtä hyviä puukkoja. Oletus yhteisestä taustasta yhdistää.
Osa muistoista on keinotekoisia
Saatamme toisinaan tulkita historian tapahtumia tai asioita tietynlaisten vinoutuneiden tulkintakehysten kautta ja samalla osasta muistoista tulee mielikuvituksen tuotetta.
Tästä yksi esimerkki on parin vuoden takaa, kun muutamat tutkijat ja media alkoivat kuvaamaan vuoden 1918 vankileirejä keskitysleireinä, joiden tavoitteena oli natsi-Saksan tapaan eliminoida punaiset.
Mielikuva vuoden 1918 vankileireistä silmittömän ja mielivaltaisen väkivallan tyyssijoina elää vahvana ihmisten mielissä. Mielikuvaa on vaikea rikkoa. On helpompi uskoa, että vankeja kohdeltiin tahallaan huonosti ja oli syynä vankien kuolemaan.
Samalla unohtuu, että kesällä 1918 elintarvikepula oli valtaisa ja moni menehtyi sen aiheuttamiin sairauksiin. Näin oli myös pahamaineisella Tammisaaren vankileirillä. Vankileirihelvetti Dragsvik -teoksen (2017) kirjoittaja, historioitsija Sture Lindholm on kuvannut tilannetta itsenäisen Suomen suurimmaksi humanitääriseksi katastrofiksi. Noin 3000 kuolleesta vain 13 teloitettiin, vaikka moni uskoo yhä toisin.
Kauhukertomukset ovat tyypillisiä ja inhimillisiä tapoja käsitellä vääryyksiä sekä hakea niille hyvitystä, mutta tutkijoiden ja median tehtävä ei ole vahvistaa näitä käsityksiä.
Jollakin vankileireillä asiat olivat jopa kohtuullisen hyvin. Vampulalainen Aatto Haapanen muistelee omaelämäkerrallisessa romaanissaan Elämän ristiaallokoissa vankien inhimillistä kohtelua Turun sotavankileirillä. Vankileirin asiakirjat todistavat samaa. Vankileirillä oli oma sairaalaosasto, vangeille oli tarjolla puhtaita vaatteita ja pääsy saunaan kerran viikossa.
Muistot voivat siis olla sotkuisia ja keinotekoisia. Kysymys on julkisten ja henkilökohtaisten muistojen välisestä vuorovaikutuksesta. Ilman toista ei ole toista.
Se, mitä pidämme muistamisen arvoisena, vaihtelee eri aikoina ja on riippuvainen yhteiskunnallisesta kontekstista. Esimerkiksi vaikka Hennalan vankileiri Lahdessa tunnetaan yhtenä sisällissodan pahamaineisimmista vankileireistä, silti se kelpaa nykyään myös evakoiden 1939-1944 muistoa kunnioittavalle muistomerkille. Vaikka kaikki evakot eivät olleet karjalaisia, karjalaisevakkojen suuri määrä hallitsee edelleen julkista muistia evakkoudesta.
Artikkeli on julkaistu MustRead Akatemiassa 16.5.2022
Kirjoittaja:
Anne Heimo on folkloristiikan professori Turun yliopistossa. Hän on erikoistunut muistitiedon ja kulttuurisen muistin tutkimukseen.
