Tampereen, Turun ja Helsingin yliopiston tutkijoiden toteuttamassa haastattelututkimuksessa tarkasteltiin hoivakodeissa asuvien muistisairaiden henkilöiden kohtaamattomia hoidontarpeita läheisten näkökulmasta. Haastattelujen perusteella hoitoon pääseminen saattoi edellyttää paitsi mittavia hoidontarpeita ja avointa paikkaa, myös jo todentuneita riskejä. Hoitopaikan saaminen ei myöskään kaikkien kohdalla ollut johtanut tarpeita vastaavaan hoitoon.
Tuoreessa tutkimuksessa tutkijat haastattelivat pitkälle edennyttä muistisairautta sairastavien hoivakotiasukkaiden läheisiä selvittääkseen, miltä hoitoon pääsy ja saatu hoito näyttävät Suomessa läheisten silmin katsottuna ja tarkastelivat näitä vastauksia hoivaköyhyyden käsitteen kautta.
Hoivaköyhyyden käsite viittaa tilanteeseen, jossa henkilö tarvitsee palveluita, mutta ei tarpeestaan huolimatta näitä saa. Konseptin on luonut professori Teppo Kröger.
– Hoivaköyhyys voi kohdistua perustarpeisiin, kuten ravintoon, hygieniaan ja pukeutumiseen, arjen tarpeisiin, kuten lääkkeiden ottamiseen ja liikkuminen paikasta toiseen sekä sosioemotionaalisiin tarpeisiin. Absoluuttista hoivaköyhyyttä on, kun henkilö ei saa lainkaan hoitoa, kun taas suhteellinen hoivaköyhyys, jota tässä tutkimuksessa tarkasteltiin, viittaa siihen, ettei saatu hoito vastaa hoidontarpeita, selittää tutkija Jenny Paananen Turun yliopistosta.
Hoitoon pääsy koettiin usein liian myöhäiseksi
Tutkimuksessa haastateltujen läheisten näkökulmasta ympärivuorokautista hoitoa tarjotaan muistisairautta sairastavalle ihmisille vasta sitten, kun kaikki muut palvelut ovat osoittautuneet riittämättömäksi. Läheiset kuvasivat, miten hoivakotipaikan saaminen saattoi edellyttää sitä, että esimerkiksi vaaratilanteen riski oli jo käynyt toteen. Usein ympärivuorokautista hoitoa oli edeltänyt yksi tai useampi sairaalajakso.
Moni läheinen kertoi myös omaishoitajien uupumisesta, ja joissakin tapauksissa hoivakotipaikka oli mahdollistunut vasta sitten, kun omaishoitajan oma terveys oli heikentynyt siinä määrin, ettei tämä kyennyt enää hoitamaan muistisairasta läheistään.
Osa läheisistä kuvasi ympärivuorokautiseen hoitoon siirtymistä helpotuksena, mutta joidenkin kohdalla kohtaamattomia hoidontarpeita ja jopa kaltoinkohtelua koettiin myös hoivakodissa. Läheisten kokemus hoidon laadusta vaihteli huomattavasti yksiköiden välillä. Eniten läheiset olivat huolissaan kohtaamattomista perustarpeista.
Osa läheisistä koki, että heidän näkemyksensä sivuutettiin, eikä asioiden esille nostaminen ollut johtanut tilanteiden korjaamiseen.
– Läheisten ja hoivakotien henkilöstön välistä vuorovaikutusta tulisi tutkimuksen perusteella parantaa. Konfliktitilanteita varten tulisi luoda selkeä protokolla, jonka avulla erimielisyyksiä voitaisiin ratkaista rakentavalla ja potilaskeskeisellä tavalla, Paananen kertoo.
Tutkimuksen tulosten mukaan pitkälle edennyttä muistisairautta sairastavien hoidossa on havaittavissa hoivaköyhyyden merkkejä. Havainto on huolestuttava, sillä ympärivuorokautista hoitoa ollaan Suomessa vähentämässä entisestään kustannusten säästämiseksi.
– Ympärivuorokautisen hoidon vähentäminen tilanteessa, jossa väestö ikääntyy, uhkaa paitsi hoidettavien ja heidän läheistensä sekä hoitoalan ammattilaisten hyvinvointia, myös koko hyvinvointivaltion olemassaoloa, toteaa yliopistotutkija Jari Pirhonen Tampereen yliopistosta.
Lisätietoja:
Tutkija Jenny Paananen, jenny.paananeni@utu.fi
Yliopistotutkija Jari Pirhonen, jari.pirhonen@tuni.fi
