Professoriluento | Venla Roth

Miten voidaan tietää, että jokin yhteiskunnallinen rikosilmiö on totta? Miten voidaan todistaa, että jotakin ympärillämme tapahtuu, jos se ei ole näkyvissä tai ei ole tavoitettavissa ketään, joka voisi siitä meille kertoa? Miten on mahdollista osoittaa, että näkymätön ilmiö on olemassa ja että on todella heitä, jotka ovat kokeneet vääryyden, joka ei näy missään?

Kun nuorena opiskelijana törmäsin ensi kerran ihmiskauppaan, työskentelin harjoittelijana Yhdistyneiden Kansakuntien Rikoksentorjuntavirastossa. Se sijaitsee Itävallan Wienissä. Olin vain hieman päälle parikymppinen, enkä ollut koskaan kuullutkaan ilmiöstä, jota ihmiskaupaksi kansainvälisissä yhteyksissä kutsuttiin. Vain pari vuotta aikaisemmin oli laajalla kansainvälisellä yhteisymmärryksellä hyväksytty järjestäytynyttä rikollisuutta ja ihmiskauppaa koskevat kansainväliset sopimukset, jotka velvoittivat valtiot säätämään ihmiskaupan rangaistavaksi teoksi.

Syynä näihin kansainvälisiin sopimuksiin oli huoli entisten Neuvostoliiton maiden hauraudesta, jonka pelättiin edesauttavan järjestäytyneiden rikollisryhmien pääsemistä osaksi äskettäin itsenäistyneiden valtioiden rakenteita. Toisaalta sopimusten syntymiseen vaikutti entisen Jugoslavian hajoamissodat ja niiden aiheuttamat pakolaisvirrat, joiden epäiltiin joutuvan alttiiksi myös järjestäytyneiden rikollisryhmien harjoittamalle ihmissalakuljetukselle ja ihmiskaupalle.     

Suomessa ihmiskauppaa koskevaa rikosnimikettä ei tuolloin vielä ollut, eikä ollut muutakaan ihmiskauppaa koskevaa lainsäädäntöä. Kansallisella tasolla ihmiskauppa ei herättänyt juuri minkäänlaista keskustelua, koska sitä ei katsottu Suomessa olevan. Siinä hallituksen esityksessä, jossa ihmiskauppa ehdotettiin näiden kansainvälisten sopimusten seurauksena erilliskriminalisoitavaksi, todetaan, ettei Suomessa ole juuri tullut tietoon ”ilmiöitä, joita voitaisiin pitää ihmiskauppana”. Samaan aikaan useat järjestöt kuitenkin esittivät, että Suomessa on ihmiskauppaa, mutta sitä ei joko tunnistettu lainkaan tai sitä ei ainakaan käsitelty ihmiskauppana vaan jonakin muuna rikoksena. Suomi sai noihin aikoihin myös kansainvälisesti ankaria moitteita siitä, ettei ihmiskaupan vastaisiin toimiin oltu ryhdytty.

Vaikka ihmiskauppaa voi nykyisellään pitää rikosilmiönä, jonka olemassaoloa ei yhteiskunnassa kiistetä, ei tilanne suinkaan ole aina ollut näin. Tulen tällä luennolla valottamaan ihmiskaupan vastaisen työn ja oman ajatteluni kehittymistä, kun olen tutkimustyössäni ja asiantuntijana pyrkinyt edistämään ihmiskaupan tunnistamista suomalaisessa yhteiskunnassa.

Tässä työssä olennaista on ollut ymmärtää kaksi asiaa. Ensinnäkin, mistä ihmiskaupassa on kysymys paitsi rikosilmiönä myös oikeudellisena käsitteenä. Toisaalta minkälainen merkityssisältö ihmiskaupan oikeudelliselle käsitteelle ja sen osatekijöille tulisi konkreettisissa oikeudellista harkintaa vaativissa tilanteissa antaa.

Ajatteluuni on suuresti vaikuttanut ranskalainen postmodernisti Jean-François Lyotard, jonka mukaan kieli on vallan väline ja konfliktin paikka. Minua Lyotardin ajattelussa puhuttelevat kysymykset siitä, mitä näemme tai tunnustamme näkevämme? Mitä kieltä käytämme ja onko vääryyksillä ylipäätään nimiä, joiden kautta yhteiskunnallisia ongelmia voidaan ratkaista? Ja mikä merkityssisältö valituille käsitteille tulisi antaa? Kysymys on siis siitä, mitä näillä vääryyksien nimillä – kuten ihmiskaupalla – tarkoitetaan ja heijastavatko nämä vääryyksien nimet ja niille annetut merkityssisällöt vääryyttä kokeneiden kokemuksia?

Konkretisoidaan tätä hieman. Neuvostoliiton hajoaminen muutti myös Suomessa prostituutio- ja parituskenttää. Paritustoiminnasta tuli 2000-luvun vaihteessa huomattavasti kansainvälisempää, järjestäytyneempää ja mittavampaa taloudellista hyötyä tavoittelevaa toimintaa. Sekä tutkijat että poliisi havaitsivat, että rikoksentekijät veivät suuren osan uhrien ansioista sekä käyttivät väkivaltaa ja sen uhkaa. Silti edelleen aika yleisesti esimerkiksi poliisissa ajateltiin, ettei Suomessa ole ihmiskauppaa, ja tätä perusteltiin sillä, että uhrit olivat ”täysin selvillä työnsä luonteesta ja ehdoista”, eikä heitä oltu pakotettu tulemaan Suomeen. Uhrien ajateltiin ikään kuin suostuneen hyväksikäyttöönsä ja ryhtyneen prostituutioon vapaaehtoisesti.

Kysymys ei ollut siitä, että ihmiskauppa olisi ollut katseilta piilossa, vaan siitä, ettei uhrien kokemaa vääryyttä arvioitu ihmiskaupaksi, aina ei yksilöön kohdistuvaksi rikokseksi ollenkaan. Uhrien kohtaamaa hyväksikäyttöä ei ylipäätään lähestytty sellaisena kysymyksenä, jossa toinen osapuoli olisi ollut haavoittuvassa asemassa, toisen vallanalainen tai suojan tarpeessa. Rikosilmiötä käsiteltiin ikään kuin sopimuksellisena tai suostumuksellisena, uhreja itseäänkin hyödyttävänä, toimintana.

Ensimmäinen ihmiskauppatuomio, joka annettiin vuonna 2006, ei varsinaisesti edistänyt ihmiskaupan tunnistamista rikosilmiönä. Tuomiossa, jota itsekin aikoinaan kriittisesti tutkijana tarkastelin, annettiin pitkälle ihmiskaupan vastaista työtä suuntaava tapa ymmärtää ihmiskauppa oikeudellisena käsitteenä. Vakaviakin hyväksikäytön muotoja ja vallankäytön tapoja käsiteltiin parituksena. Uhrien vahingonkorvausvaatimukset tämän vuoksi laajasti hylättiin.

Kansainvälisten sopimusten mukaan ihmiskauppa on rikollista toimintaa, jossa uhrit alistetaan epäasiallisia keinoja käyttämällä esimerkiksi seksuaalisen tai työperäisen hyväksikäytön kohteiksi. Uhrien suostumuksella ei määritelmän mukaan ole merkitystä, jos epäasiallisia keinoja sen saamiseksi on käytetty. Tällaisia keinoja ovat esimerkiksi uhrin riippuvaisen tai haavoittuvan aseman hyväksikäyttö, erehdyttäminen tai väkivallan uhka.

Suomessa näytti siltä, etteivät kansainväliset sopimukset olleet onnistuneet tavoitteissaan kansallisella tasolla suojelemaan ihmiskaupan uhrien vapautta tai koskemattomuutta aikaisempaa oikeustilaa paremmin, vaikka ihmiskauppa oli säädetty nimenomaisesti rangaistavaksi teoksi vuonna 2004. Näytti siltä, ettei kansainvälisessä oikeudessa ihmiskaupaksi nimetylle ilmiölle ollut muodostunut oikeudellisesti ymmärrettyä merkityssisältöä, joka olisi tunnustanut uhrien kohtaamat oikeudenloukkaukset ja vääryyden kokemukset.

Tämä kiinnosti itseäni, ja lähdin väitöskirjassani pohtimaan sitä, mitä ihmiskaupan kansainvälinen käsite oikeastaan tarkoittaa, kun sitä sovelletaan käytännössä kansallisessa kontekstissa. Kysyin, mitä ihmiskauppa on? Miten se tulisi oikeudellisesti ymmärtää ja millainen merkityssisältö sille tulisi antaa?

Sillä, millaisia vastauksia näihin kysymyksiin annetaan, on oikeudellisen käsiteanalyysin lisäksi vaikutuksia myös uhrien oikeuksien toteutumiseen. Kansainväliset sopimukset ja myöhemmin saatu EU-lainsäädäntö, sittemmin myös Suomen oma kansallinen lainsäädäntö turvaavat ihmiskaupan uhrien oikeudet. Uhreilla on näiden oikeuslähteiden mukaan oikeus apuun, tukeen ja suojeluun, ja valtioiden tulee ryhtyä aktiivisiin toimenpiteisiin näiden oikeuksien toteuttamiseksi käytännössä. Heillä, joiden ei katsota joutuneen ihmiskaupan uhreiksi, ei samanlaisia oikeuksia ole. Kysymys on siis paitsi rikosoikeudellinen myös ihmisoikeudellinen. Keitä ovat he, joita ihmiskaupalta suojellaan?

Oikeusfilosofi Kevät Nousiaisen kannustamana keskityin tutkimaan vääryyksiä ja yhteiskunnallisia epäoikeudenmukaisuuksia. Rohkenin feministisen, kriittisen tutkimusperinteen tukemana väittää, että tällaiset ilmiöt kuin ihmiskauppa on rakennettava näkyväksi, jotta niitä osattaisiin tunnistaa. Sama on koskenut esimerkiksi seksuaaliväkivaltaa, lähisuhteissa tapahtuvaa väkivaltaa, häirintää ja epätasa-arvoa. Väitin, että oikeusjärjestelmämme ymmärsi pakottamisen ja vapaaehtoisuuden varsin yksioikoisesti, eikä kyennyt tunnistamaan epätasapainoisia valtasuhteita tai uhrien haavoittuvuuksia. Myös ihmiskaupan raakuus erilaisine hyväksikäytön todellisuuksineen jäi oikeusjärjestelmältämme tavoittamatta.

Esitin, että ihmiskaupan kansainvälinen määritelmä edellytti sen selvittämistä, onko tekijä vaikuttanut uhrin tahdonmuodostukseen, päätöksentekokykyyn ja autonomiaan käyttämällä hyväkseen tämän tekijästä alisteista tai haavoittuvaa asemaa tai hyödyntänyt omaa valta-asemaansa niin, ettei uhri ole kyennyt suojautumaan hyväksikäytöltä. Väitin, että oikeusjärjestelmämme tulee tarjota haavoittuvuudelle vahvempaa suojaa, eikä uhrien suostumus voi legitimoida vääryyttä, jota ihmiskaupaksi kutsuttiin.

Sittemmin pyrin käytännön työssä rakentamaan ihmiskauppaa näkyvämmäksi yhteiskunnalliseksi ilmiöksi oikeudellisen asiantuntijuuden avulla. Tämä on täytynyt tehdä tarkastelemalla viranomaisprosesseja yksi kerrallaan. Osoitin epäkohdat, aloitin kouluttamaan, pyysin viranomaisia valmistelemaan ohjeistuksia käytännön tilanteita varten, kannustin heitä tutkimaan ihmiskaupparikoksia ja tuin uhrien ohjaamisessa avun ja tuen piiriin. Yhteistyössä muiden asiantuntijoiden kanssa ihmiskaupasta tuli vähitellen ymmärrettävämpi rikosilmiö, mikä alkoi näkyä tunnistettujen ja avun piiriin ohjautuneiden uhrien sekä esitutkintaan edenneiden tapausten määrän selkeänä kasvuna.

Nykyisin Suomessa tunnistetaan satoja ihmiskaupan uhreja ja aloitetaan satoja esitutkintoja ihmiskaupan piirteitä sisältävissä rikosasioissa joka vuosi. Tähän vaikuttavat myös lainmuutokset, joilla ihmiskaupan tunnistamista rikosprosessissa parannettiin, ihmiskaupan ilmituloa edistettiin ja uhrien ohjautumista avun piiriin vahvistettiin.

On siis tapahtunut merkittävää kehitystä. Suomessa ihmiskauppatuomioita annetaan ja uhreja tunnistetaan – paremmin kuin monissa muissa maissa. Suomea pidetäänkin nykyään etenkin työperäisen ihmiskaupan torjuntatyössä kansainvälisenä esimerkkinä, ja oppia meiltä haetaan muita Pohjoismaita myöten. Tekemistä on silti edelleen, eikä ole itsestään selvää, että hyvä kehitys jatkuu. 

Toisin kuin ihmiset usein kuvittelevat ovat oikeudelliset käsitteet jatkuvan keskustelun kohteena. Koska vakiintunutta oikeuskäytäntöä ei tutkimusten mukaan vieläkään ole, käydään tuomioistumissa tapauksittain keskustelua siitä, mitä ihmiskauppa on ja miten sen eri osatekijät tulisi konkreettisissa käytännön soveltamistilanteissa ymmärtää. Helsingin yliopistossa tehdyn tuoreen selvityksen mukaan rikoslainkäyttöviranomaisten ja tuomioistuinten kyvyssä tunnistaa ihmiskaupan uhri ja arvioida tapahtumia rikosoikeudellisesti ihmiskauppana on edelleen puutteita. Sekä seksuaaliseen että työperäiseen hyväksikäyttöön liittyvissä ihmiskauppatapauksissa on selvityksen mukaan arvioitu, ettei kysymys ollut ihmiskaupasta, koska uhri oli muun muassa ryhtynyt prostituutioon vapaaehtoisesti tai suostunut tekemään työtä huonoilla työehdoilla. Esimerkiksi eräässä tuomioistuimessa käsitellyssä tapauksessa vahvatkaan työhön liittyvät seikat, kuten erehdyttäminen olennaisista työsuhteen ehdoista, työn tekeminen käytännössä palkatta, pitkät työpäivät ja työn teettäminen myös sairaana eivät riittäneet ihmiskaupan täyttymiseen. Tässä tapauksessa tutkijat nostivat esiin sen, että uhri oli maksanut suuren summan työpaikasta ja joutunut ottamaan tätä varten velkaa, mikä sitoi uhrin hyväksikäyttävään työsuhteeseen.

Viime kädessä olemme sellaisen perustavanlaatuisen liberaalia oikeusjärjestelmää koskevan kysymyksen ääressä kuin ”omistaako ihminen itsensä ja sen, mitä hän saa työllään aikaan”. Jos näin olisi, ihminen voisi omaisuudestaan periaatteessa myös luopua. Kysymys possessiivisesta individualismista on historiallinen kesto-ongelma, jota on mietitty yhtä kauan kuin itsemääräämisoikeutta on korostettu. Aihe on merkityksellinen, kun pohditaan mihin ihminen voi legitiimisti suostua ja millaista suojaa oikeusjärjestelmän tulee ihmisille tarjota. Vaikka täydellistä omista oikeuksista luopumista ei voitaisikaan perustella suostumuksella, joudumme kysymään, missä rajat menevät. Minkälaisia periaatteita ja normeja asetetaan punnittavaksi suostumuksen vastaiseen vaakakuppiin? Miten ihmisiä voidaan suojella vallan väärinkäytöltä ja turvata kaikkien ihmisten ihmisarvo?

Esimerkkinä tästä käy turistiviisumilla ja jokaisen oikeuksilla tehtävä luonnonmarjanpoiminta, jossa kohtaavat kaukaa EU:n ulkopuolelta maahan marjoja poimimaan tulevien haavoittuvuus ja marjayritysten taloudelliset tavoitteet. Tasapainottelu suojelu- ja talousintressien välillä on joka syksy julkisuudessakin käsiteltyjen ihmiskaupparikostutkintojen myötä osoittautunut vaikeaksi.

EU:n ulkopuolelta tulevat marjanpoimijat ovat tähän asti kantaneet itse merkittävän riskin myös huonosta marjavuodesta – jos marjoja ei ole tai niitä ei löydy, saattavat marjanpoimijat joutua palaamaan kotimaahansa tyhjin käsin ja osa pahasti velkaantuneina. Silti myös esitetään, että marjanpoimijat ovat tulleet Suomeen vapaaehtoisesti ja että toimintatapa hyödyttää myös heitä. Onko kyse sekä marjayrittäjiä että marjanpoimijoita hyödyttävästä taloudellisesta sopimuksesta vai tarvitsisivatko marjanpoimijat oikeusjärjestelmältä nykyistä vahvempaa suojaa?

Vanheneva väestö ja koko Euroopan laajuinen kilpailu työvoimasta kasvattavat tarvetta ulkomaisen työvoiman houkutteluun ja mahdollisesti yhä heikommassa asemassa olevien rekrytoimiseen suomalaisille työmarkkinoille marjanpoimintaa laajemmin. Monet haavoittuvassa asemassa olevat, kielitaidottomat ja matalasti koulutetut työn tekijät päätyvät yhä useammin yrittäjiksi ymmärtämättä, mitä se heidän kannaltaan oikeudellisesti tarkoittaa ja mihin elinkeinonharjoittajana toimiminen heidät velvoittaa. Koska he eivät tee työtä työsuhteessa, ei työoikeuden heikomman suoja heihin ulotu, mikä jättää haavoittuvassa asemassa olevat alttiiksi myös hyväksikäytölle ja muille epäkohdille.

On hyvä huomata, että ihmiskauppaa tehdään yleensä siksi, että se on tekijöilleen varsin tuottoisaa rikollisuutta. Kyse on merkittävästä, koko yhteiskuntaa ja sen turvallisuutta koskevasta asiasta.

Työelämäprofessorina haluan kannustaa oikeustieteen opiskelijoita yhteiskunnalliseen vaikuttamistyöhön oikeudellista asiantuntemusta käyttämällä. Toivon, että voin antaa oikeustieteen opiskelijoille näkymiä myös sellaisiin juristiprofessioihin, joissa voimassa olevan lainsäädännön soveltaminen ja lainkäyttö eivät riitä. Ajattelen, että yhteiskunta tarvitsee yhä kipeämmin myös sellaisia juristeja, joilla on kykyä arvioida lainsäädäntöä ja sen soveltamiskäytäntöä kriittisesti. Näkymättömät tai piiloutuvat yhteiskunnalliset ilmiöt on rakennettava olemassa oleviksi, jotta niihin voitaisiin paremmin tarttua ja jotta myös haavoittuvassa asemassa olevien ihmisten ihmisarvo kyettäisiin yhteiskunnassa tehokkaammin turvaamaan. Pidän tärkeänä sitä, että myös juristi omaksuu ja ymmärtää eettisen vastuunsa havaita vääryyksiä ja yhteiskunnallisia epäoikeudenmukaisuuksia sekä kykenee tarjoamaan niihin oikeudellisia ratkaisuehdotuksia.