Professoriluento | Markku Jokisipilä

Poliittinen historia on tieteenalojen joukossa monessa suhteessa erikoinen ilmestys. Sillä on juurensa ja pohjansa vuosituhantisissa humanistisissa historiankirjoituksen traditioissa, mutta muista historiaoppiaineista se eroaa tiedekunta-affiliaationsa vuoksi. Turun ja Helsingin yliopistoissa, jotka ovat ainoat paikat, joissa poliittista historiaa Suomessa voi opiskella, se sijaitsee ainoana historiatieteenä yhteiskuntatieteellisessä tiedekunnassa. Toisin kuin systemaattiset yhteiskuntatieteet, se tarkastelee todellisuuden ilmiöitä ainutkertaisina, omilla ehdoillaan ja omissa erityisissä tilanteissaan tapahtuneina prosesseina, jotka eivät ole suoraan vertailukelpoisia muina aikoina tai muissa paikoissa tapahtuneiden prosessien kanssa.

Kvantitatiiviset metodit, teoriat ja vertaileva tutkimusote ovatkin poliittisessa historiassa pienemmässä roolissa kuin muissa yhteiskuntatieteissä. Vaikka niitä toki poliittisessa historiassakin käytetään, meidän tieteenalallamme on edelleen täysin mahdollista tehdä korkeimman tason huippututkimusta historiatieteiden perinteisimpään ja koetelluimpaan metodiin turvautuen. Tällä tarkoitan laajaan kirjalliseen lähdeaineistoon pohjautuvaa sekä ankaraan lähdekritiikkiin ja tutkittavien ilmiöiden huolelliseen kontekstualisointiin nojaavaa laadullista sisällönanalyysiä.

Vaikka poliittisen historian näin voidaan kenties sanoa olevan vähemmän yhteiskuntatieteellinen kuin vaikkapa saman tiedekunnan lähinaapurimme valtio-oppi ja sosiologia, on poliittinen historia monessa suhteessa näitä lähitieteitään lähempänä yhteiskuntaa ja siihen tiiviimmin kytköksissä. Poliittinen historia on nimittäin siinä mielessä poikkeuksellinen tieteenala, että sen tulokset herättävät suurta kiinnostusta myös akateemisen maailman ulkopuolella ja ns. maallikkojen joukossa on paljon sellaisia henkilöitä, jotka innolla tieteenalamme tutkimustuloksia seuraavat. Tutkimuskohteinamme ovat yhteiskunnallinen vallankäyttö ja siinä tapahtuneet ajalliset muutokset. Koska me kaikki olemme tämän vallankäytön kohteita, on ymmärrettävää, että sitä koskevalla tutkimustiedolla on kysyntää myös akateemisten piirien ulkopuolella.

Kiinnostukseen vaikuttaa myös poliittisen historian aikarajaus. Tieteenalaa on luonnehdittu oman ajan historiaksi, joka on kiinnostunut menneisyyden nykyisyydessä näkyvistä jäljistä, toisin sanoen sellaisista prosesseista, joiden vaikutukset jatkuvat yhä edelleen. Historiaoppiaineiden professorien johdantoluennoilla esittämä ajatus siitä, että ymmärtääkseen nykypäivää on tunnettava menneisyyttä, on poliittisen historian itseymmärryksessä aivan keskeisellä sijalla.

Ja totta kai on lisäksi niin, että politiikka, myös mennyt politiikka, on kiinnostavaa, koska se herättää tunteita. Monilla ihmisillä on politiikasta voimakkaita käsityksiä ja vankkoja mielipiteitä. Hollantilainen historioitsija Peter Geyl totesi 1950-luvulla, että historia on väittely ilman loppua. Tämä pätee poliittiseen historiaan mitä suurimmassa määrin. Ei ole sattumaa, että monet Suomen poliittisen historian tutkimuksen klassikoista on julkaistu kaupallisten kustantajien tuottamina kirjoina. Suosituimpia niistä on painettu ja ostettu kymmeniä tuhansia kappaleita.

Poliittinen historia on meillä Suomessa kiinnostanut myös vallanpitäjiä. Presidentti Urho Kekkonen aikanaan kommentoi julkisesti jopa yksittäisten tutkijoiden tutkimustuloksia ja esitti omia näkemyksiään siitä, mihin suuntaan tutkimusta olisi vietävä, jotta se olisi yhteiskunnallisesti hyödyllistä. Presidentti Mauno Koivisto oli kovan luokan poliittisen historian harrastaja, joka haki opastusta viranhoidolleen perehtymällä tarkoin siihen, miten nykyiseen tilanteeseen oli tultu ja millaisia ratkaisuja aiemmin oli tehty. Osa poliitikoista ei ole tyytynyt pelkkään tutkimustulosten lukemiseen, vaan on tehnyt itse poliittisen historian alaan laskettavissa olevan väitöskirjan. Tällaisia poliitikkoja ovat mm. Erkki Tuomioja, Tytti Isohookana-Asunmaa, Seppo Kääriäinen ja Lasse Lehtinen.

Poliittisella historialla on ollut läheisiä liittymäkohtia politiikkaan myös oppituolien haltijoiden kautta. Helsingin yliopiston poliittisen historian professorina vuodesta 1952 vuoteen 1971 toiminut Lauri Aadolf Puntila Puntila istui yhden kauden SDP:n kansanedustajana ja oli pitkäaikainen politiikan harmaa eminenssi. Sotavuosina hän toimi pääministeri ja presidentti Risto Rytin sihteerinä. Sosialidemokraattista väriä tunnusti myös Turun yliopiston ensimmäinen poliittisen historian professori Juhani Paasivirta. Keskustalaisuutta tieteenalamme professorikuntaan taas toi Helsingissä vuodet 1974-1976 professorina toiminut, mutta sitten diplomaatin uralle siirtynyt Keijo Korhonen.

Johtopäätöksenä kaikesta yllä mainitusta voi todeta, että presidentti Tarja Halonen ei välttämättä osunut täysin oikeaan, kun hän ensimmäisen presidenttikautensa aikana totesi, että "Ne on eri miehet ja naiset, jotka politiikkaa tekee ja jotka sitä tutkii". Poliittisen historian tutkijalla on tutkimusaiheidensa luonteen vuoksi aina väistämättä myös yhteiskunnallinen rooli, jossa politiikan tutkimisen ja poliittisen kantaaottavuuden eli politiikan tekemisen välinen rajanveto voi välillä osoittautui hyvinkin hankalaksi.

Yliopiston ja tieteellisen tutkimuksen erottamattomaksi osaksi yhteiskuntaa määrittää jo yliopistolaki. Sen toisessa pykälässä säädetään, että ”Yliopistojen tehtävänä on edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä, antaa tutkimukseen perustuvaa ylintä opetusta sekä kasvattaa opiskelijoita palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa”. Yliopiston laajemmasta yhteiskunnallisesta roolista laki toteaa, että yliopistojen tulee ”toimia vuorovaikutuksessa muun yhteiskunnan kanssa sekä edistää tutkimustulosten yhteiskunnallista vaikuttavuutta”.

Tämä yhteiskunnallinen vuorovaikutus eli yvv-toiminta, niin kuin me sitä täällä yliopistossa kutsumme, on ollut omaa akateemista taivaltani erittäin vahvasti määrittävä piirre yli 15 vuoden ajan. Professoriluennon tarkoituksena on, että uudet professorit kertovat yleistajuisesti omasta tieteenalastaan ja tutkimuksestaan. Koska yhteiskunnallinen vuorovaikutus on ollut niin keskeistä omassa tieteellisessä toiminnassani ja koska suuri osa siitä tapahtuu nimenomaisesti ns. suuren yleisön rajapinnassa, aion kertoa teille nyt vähän tarkemmin siitä sen sijaan, että pyrkisin valottamaan teille jotain tiettyä yksittäistä tutkimusaihettani. Katson tällaisen näkökulmavalinnan perustelluksi myös siksi, että uskon yvv-toiminnan merkityksen ja laajuuden yliopistoissa tulevan jatkuvasti kasvamaan.

Näkyvin osa yhteiskunnallista vuorovaikutustani ovat olleet mediaesiintymiset tieteellisenä asiantuntijakommentaattorina politiikkaa koskevien uutisten yhteydessä. Olen päässyt tai joutunut, ihan miten päin vaan asian haluaa ajatella, esiintymään valtakunnallisissa televisio- ja radio-ohjelmissa useita satoja kertoja. En ole asiasta kirjaa pitänyt, mutta varovaisestikin arvioiden uskallan sanoa, että olen antanut eri tiedotusvälineiden politiikan toimittajille nelinumeroisen määrän sanomalehtihaastatteluja, eikä tämä numero välttämättä ala edes ykkösellä.

Vuosikymmenten saatossa olen myös toiminut eripituisia jaksoja seitsemän eri sanoma- tai aikakauslehden vakiokolumnistina. Maakuntalehdessämme Turun Sanomissa on menossa seitsemästoista kolumnistivuosi. Lisäksi olen laatinut yksittäisiä artikkeleita, pakinoita sekä vieraskynä- ja aliokirjoituksia suurimpaan osaan valtakunnallisia suomalaisia lehtiä. Kun viimeksi ansioluetteloani erään akateemisen rahanhaun yhteydessä jouduin päivittämään, arvioin näiden kirjoitusten kokonaismääräksi noin 500. Tutkimuksistanikin useampia on julkaistu kirjoina tarjontansa suurelle yleisölle suuntaavan kahden suurimman suomalaisen kirjankustantajan eli Otavan ja WSOY:n katalogeissa.

Johtopäätöksenä kaikesta tästä voisimme kenties lausua, että niin sanotun päivystävän dosentin ei aina välttämättä pelkästään kadehdittava maine on omalta osaltani vahvoilla näytöillä ansaittu ja kiistattomalla todistusaineistolla osoitettu. Itse asiassa tätä julkista kysyntää olisi paljon enemmänkin. Jotta ehtisi tehdä tutkimusta, antaa opetusta ja hoitaa yliopistotyön hallinnolliset velvollisuudet sekä jossain vaiheessa ehtiä vapaa-aikaakin viettämään, joutuu suuren osan esiintymis- ja kommenttipyynnöistä torjumaan. On myös syytä tuntea rajansa. Jos sinulla ei ole keskusteluun osallistumalla mitään todellista lisäarvoa tarjottavana tai jos et aihetta kunnolla tunne, kannattaa kutsusta kieltäytyä.   

Olen johtanut 10 vuoden ajan Turun yliopiston eduskuntatutkimuksen keskusta. Vuonna 2002 perustetun keskuksen perustamisasiakirjassa tehtäväksemme on määritelty ”suomalaista ja eurooppalaista demokratiaa ja parlamentarismia koskevan tutkimuksen tekeminen ja edistäminen”. Keskuksella on myös parlamentaarinen johtoryhmä, jonka puheenjohtajana toimii kulloinenkin eduskunnan puhemies ja jäseninä istuu kansanedustajia kaikista suurimmista eduskuntapuolueista.

Eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajalle tulee työn luonteesta johtuen väistämättä paljon ja monenlaista kanssakäymistä puolueiden ja kansanedustajien kanssa. Olen esimerkiksi kaksien viime eduskuntavaalien jälkeen antanut uusille kansanedustajille perehdytyskoulutusta Suomen poliittisesta historiasta ja suomalaisesta poliittisesta kulttuurista. Olen istunut ulkopuolisena asiantuntijajäsenenä mm. eduskunnan työskentelytapojen uudistamista sekä parlamentaarisen päätöksenteon tietoresursseja pohtineissa eduskunnan sisäisissä työryhmissä. Olen vieraillut ns. puhemiehen aamukouluissa tarjoamassa akateemista näkemystä erilaisiin politiikassa pinnalla oleviin keskustelunaiheisiin. Olen ollut kutsuttuna asiantuntijakuultavana seitsemässä eduskunnan eri valiokunnassa ja laatinut niille kirjallisia asiantuntijalausuntoja. Lainvalmisteluunkin olen asiantuntijaryhmän jäsenenä päässyt osallistumaan ja ollut kaksi kertaa hallitusneuvotteluissa kuultavana.   

Vuosinani eduskuntatutkimuksen keskuksen johtajana olen saanut huomata, että valtakunnalliset vaalit ovat meille aina kiireistä aikaa. Tämä ei rajoitu pelkästään eduskuntavaaleihin, vaan yhtä lailla aktiivisia olemme pyrkineet olemaan myös presidentinvaalien, kuntavaalien, aluevaalien ja eurovaalien yhteydessä. Mediakommenttien ohella olemme pyrkineet palvelemaan yleisöä järjestämällä tapahtumia itse. Esimerkiksi nyt presidentinvaalien alla toteutimme yleisölle avoimen kaikkien yhdeksän ehdokkaan vierailusarjan Turun yliopistolle, viime vuoden keväällä vierainamme puolestaan kävivät kaikkien eduskuntapuolueiden puheenjohtajat eduskuntavaalisarjassamme. Samanlaiset vierailusarjat toteutettiin myös vuoden 2019 eduskuntavaalien ja vuoden 2018 presidentinvaalien edellä.

Näissä tilaisuuksissa on paikan päällä ollut seuraamassa yhteensä tuhansia ihmisiä ja niistä tehtyjä verkkotallenteita on katsottu satojatuhansia kertoja. Olemme mieltäneet asian niin, että näin toimiessamme olemme juuri sen ”demokratian edistämisen” ytimessä, joka perustamisasiakirjassamme on tehtäväksemme annettu. Olemme kokeneet toteuttavamme merkittävää tehtävää, juuri sitä ”muun yhteiskunnan kanssa vuorovaikutuksessa toimimista” ja tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden edistämistä, josta yliopistolaissa säädetään. Samaan kategoriaan menevät erilaiset vaalipaneelit ja poliittiset debattitilaisuudet, joita olen vuosien saatossa tullut moderoineeksi melkoisen määrän. Tutuiksi ovat tulleet myös puoluekokoukset, eduskuntaryhmien erilaiset tilaisuudet sekä monenlaiset muut puolueiden järjestämät tapahtumat.

Turun yliopiston rehtorina vuodesta 2012 vuoteen 2019 palvellut Kalervo Väänänen sanoi minulle aikanaan, että yliopistossa on syytä olla erityisen tyytyväinen kahdesta asiasta. Ensimmäinen oli se, jos joku yliopistolainen saa lapsen, toinen taas se, että joku akateeminen ihminen saa töitä yliopiston ulkopuolelta. Ensimmäiseen asiaan en ryhdy tässä ottamaan sen tarkempaa kantaa, mutta toisen osalta voin ilokseni todeta, että eduskuntatutkimuksen keskuksen tiivis yhteys ympäröivään yhteiskuntaan on myös tässä asiassa ollut selkeästi nähtävillä.

Meistä on tullut kykyhautomo, jossa ihmiset kehittyvät, hankkivat ansioita, pätevöityvät ja tekevät itselleen nimeä, siirtyäkseen sitten eteenpäin korkeatasoisiin ja mielenkiintoisiin tehtäviin muualle yhteiskuntaan. Meiltä on lähdetty mm. valtakunnallisten medioiden päätoimittajiksi, eduskuntaan, ajatushautomoiden ja tutkimuslaitosten johtotehtäviin sekä vaativiin siviilitiedustelun töihin. Myös tällainen lahjakkuuksien kouluttaminen ja jalostaminen on merkittävää yhteiskunnallista palvelutoimintaa. Nimiä mainitsematta uskallan tässä ennustaa senkin, että kesäkuun eurovaaleissa valittavista 15 suomalaismepistä ainakin kahdella, ehkä jopa kolmella, tulee olemaan hyvin merkittävä kytkös eduskuntatutkimuksen keskukseen.

Palaan lopuksi vielä poliittisen historian erityisluonteeseen tieteenalana, johon kohdistuu poikkeuksellista yleistä kiinnostusta. Esiintyminen julkisuudessa asiantuntijaroolissa on aina riskialtista puuhaa. Se on sitä erityisesti sellaisissa aiheissa, jotka herättävät poliittisia intohimoja tai ovat kiistanalaisia. Nykyisenä some-aikana välittömästi tuleva ja laadullisesti hyvinkin kirjava palaute on asia, jonka kanssa tutkijan on syytä oppia tulemaan toimeen. Sen lisäksi, että pikaviestipalvelu X:n, entisessä Twitterin, ja Facebookin yhteiskunnallisissa keskusteluissa arvioidaan ja arvostellaan puolueita ja poliitikkoja, siellä arvioidaan ja arvostellaan myös näistä puolueista ja poliitikoista käytävään julkiseen keskusteluun asiantuntijaroolissa osallistuvia tutkijoita. Kenelle tahansa politiikan aiheista julkisuudessa lausuvalle tutkijalle on tuttu se ilmiö, jossa häntä yritetään sijoittaa milloin minkäkin puolueen naiseksi tai mieheksi.

Politiikan julkisuudessa käsitellään useimmiten sellaisia asioita, jotka ovat parhaillaan meneillään ja keskeneräisiä. Tutkijan roolissa tällaisia asioita voi pyrkiä tutkimusasiantuntemuksen avulla taustoittamaan ja asettamaan laajempiin konteksteihinsa. Samalla on kuitenkin hyvä pitää mielessä se, että politiikka eroaa luonteeltaan tieteenteosta. Tieteessä liikkeelle panevana voimana on pyrkimys totuuden etsintään, politiikassa taas tehdään yhteiskunnallista kokonaisharkintaa punnitsemalla erilaisia yhteiskunnallisia intressejä keskenään ja asettamalla niitä tärkeysjärjestykseen. Politiikassa painavin tosiasia on aina kulloinkin voimassa oleva vaalitulos ja siinä kiteytyvä äänestäjien tahto.

Poliitikoilla on äänestäjiltä saatu mandaatti vallankäyttöön ja tätä valtaa seuraava vastuu. Tutkijalla ei ole sen paremmin mandaattia kuin vastuutakaan, ja siksi on pääsääntöisesti syytä pidättäytyä politiikan sisältöjä ja suuntaa koskevien neuvojen antamisesta. Tutkimuksen ja asiantuntijaroolissa julkisuudessa esiintyvien tutkijoiden tehtävänä on kuvata, selittää, taustoittaa ja analysoida politiikkaa, ei asettua itse yhteiskunnallisen valtakamppailun kentälle osapuoleksi kannattamaan tai vastustamaan siellä toimivia poliittisia liikkeitä tai yksittäisiä poliitikkoja. Puolueiden väliset poliittiset voimasuhteet ja yksittäisten poliitikkojen kannatus ovat äänestäjien ratkaistava asia, eivät tutkimuksen tai mediankaan.

Historiantutkimuksessa totuuden monimutkaista luonnetta ja sen löytämisen vaikeutta on pohdittu vuosisatojen ajan. Metodioppaat kehottavat käyttämään hyvin varovasti ”totuuden”, ”objektiivisuuden” ja ”faktan” kaltaisia käsitteitä. Kun tutkimuskohteena on poliittinen vallankäyttö, totuutta kohti pyrkiminen muuttuu tutkimustehtävänä vielä astetta haastavammaksi, keskeinen osa poliittista valtakamppailua kun on poliitikkojen ja puolueiden pyrkimys esittää oma ideologinen versio totuudesta pätevämpänä kuin muiden. Poliittisen historian tutkija oivaltaa jo uransa alkumetreillä, että yksiselitteinen, sataprosenttisen oikea ja kaikenkattava totuus on mahdollista kertoa vain hyvin yksinkertaisista asioista. Yhteiskunnallisen vallankäytön ja politiikan piirissä olevat asiat eivät sellaisia ole juuri koskaan.