Professoriluento | Anu Koivunen

Olen aina pitänyt surullisista elokuvista. Elokuvista, joiden lopussa ollaan hiljaa tai hymyillään kyynelten läpi. Elokuvista, joissa tuntuu menneen paino ja historian läsnäolo ja joissa ristiriitaiset tunteet ovat samanaikaisesti läsnä. Elokuvista, joissa yksityinen on maailmallista ja henkilökohtainen poliittista.

Maaliskuussa Suomen ensi-iltansa saanut ja nyt DisneyPlus-palvelussa katsottavissa oleva Andrew Haighin All of us strangers on juuri tällainen elokuva. Elokuvan juonen voisi kuvata päähenkilön, Andrew Scottin esittämän Adamin tunnematkaksi omaan menneisyyteensä.

Elokuvan unenomaisessa kerronnassa nykyinen ja mennyt aika sekä todellinen ja kuviteltu kiertyvät yhteen, kun Adam palaa lapsuutensa maisemiin ja kuvitteellisesti kohtaa vanhempansa, jotka hän menetti auto-onnettomuudessa jo lapsena. Tunnematkassa on kyse paitsi vanhempien kuoleman aiheuttaman trauman käsittelystä myös 1980-luvun homonuorta brittiyhteiskunnassa ympäröineiden asenteiden, homofobian ja hiljaisuuden kohtaamisesta. Elokuvan toinen trauma liittyy homomieheksi kasvamiseen aikana, jolloin tabloidlehdistö lietsoi homopaniikkia AIDSiin liittyen ja jossa Margaret Thatcherin konservatiivihallitus ruokki sitä.

Hallitus sääti nimellä Section 28 tunnetun lain, joka kielsi paikallishallintoa ja ennen muuta kouluja ja opettajia ”edistämästä” homoseksuaalisuutta – eli käsittelemästä homoseksuaalisuutta yhtenä seksuaalisen suuntautumisen tapana ja käypänä parisuhde- ja perhemuotona. (Baker 2022) Lain tiedetään tehokkaasti estäneen paitsi asiallisen tiedon välittämistä myös homofobiaan puuttumista. Se oli Skotlannissa voimassa vuoteen 2000 ja muualla Iso-Britanniassa vuoteen 2003.

Nykykatsojalle tällainen lainsäädäntö tuo tietysti mieleen tämän päivän Unkarin ja Venäjän tai Floridan kaltaiset Yhdysvaltain osavaltiot, joissa kaikissa konservatiivinen oikeistopolitiikka kaventaa ja kriminalisoi seksuaalisten vähemmistöjen asemaa. Samoin kuin aikanaan Thatcher, 2000-luvulla Vladimir Putin, Viktor Orbán ja Ron de Santis vetoavat kansakunnan moraaliin ja lasten suojelemiseen ja nimeävät seksuaali- sekä sukupuolivähemmistöt uhaksi niille.

Haighin elokuva ei käsittele lainsäädäntöä tai ylipäätään poliittisia kamppailuja mutta piirtää esiin vapaamielisen nykyisyyden takapihan – elokuvan nykyhetkessä tuntuvan historian läsnäolon ja menneisyyden painon.

Vanhempien kuvitteellisessa kohtaamisessa on kyse tunnistamisesta ja tunnustamisesta. Adam tulee ulos kaapista vanhemmilleen, kohtaa äitinsä torjuvan asenteen ja kysyy isältään, miksei tämä koskaan tullut lohduttamaan, vaikka toistuvasti kuuli poikansa itkevän yksin huoneessaan.

Mennyt ja mahdollinen sekoittuvat yhdessä elokuvan koskettavimmassa kohtauksessa, jossa aikuinen Adam herää lapsuuden pyjamassa vanhempiensa talossa ja löytää nämä koristelemasta joulukuusta. Televisio on auki ja sieltä kuuluu Pet Shop Boysien vuoden 1987 hitti You were always on my mind. Adam istuu kuusen juurella ja katsoo ylöspäin kohti Clare Foyn esittämä äitiä, kun tämä yhtyy lauluun:

Maybe I didn't hold you
All those lonely, lonely times
And I guess I never told you
I am so happy that you're mine
If I made you feel second best
I'm so sorry I was blind

You were always on my mind
You were always on my mind

Elokuvan tarinamaailmassa kohtaus on kuvitteellinen trauman purku: kohtaaminen, nähdyksi tuleminen, anteeksipyyntö ja suhteiden korjaaminen. Samalla kohtauksessa on läsnä suru menetysten peruuttamattomuudesta ja tietoisuus menneisyyden korjaamisen fantasmaattisuudesta.

Katsojalle kohtaus on elokuvateorian käsittein aikakristalli, jossa aktuaalista ja virtuaalista, todellista ja kuvitteellista, nykyistä ja mennyttä ei käy erottaminen.

Kulttuurin ja median tutkijalle kohtaus ja koko elokuva kertovat kulttuurisen muistin elävyydestä: muisti on keskeistä kulttuurin ymmärtämiselle siksi, että se kertoo kollektiivisista haluista, tarpeista ja itseymmärryksistä. Olennaista ei ole kysyä, onko muisto totta, tapahtuiko joskus juuri näin, vaan mitä muisto kertoo menneisyyden jäljistä nykyisyydessä. Kansallisten kertomusten katveisiin ja marginaaleihin joutuneille muisti on eksistentiaalista. Kun elokuvat ja televisiosarjat kuvaavat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen menneisyyksiä, ne Anamarija Horvatin (2021, 138) sanoin eivät vain esitä vaan tuottavat muistia. Ne osallistuvat keskusteluun siitä, mitä muistamme ja mitä unohdamme. Tässä mielessä kulttuurinen muisti on poliittista: kyse on Marita Sturkenia (1997, 1–2) siteeraten “kulttuurisen neuvottelun kentästä, jossa erilaiset tarinat kamppailevat paikasta historiassa”.

All of us strangers tekee muistityötä monessa mielessä. Päähenkilö Adam on käsikirjoittaja, joka tekee näkyväksi oman sukupolvensa kertomusta – ja välittää sitä nuoremmille, erilaisissa yhteiskunnallisissa maisemissa, usein avoimemmissa ja vapaamielisemmissä, kasvaneille. Sukupolvien väliset erot ja muistin siirtämisen kysymys nousevat esiin Adamin ja elokuvan toisen päähenkilön, Paul Mescalin esittämän Harryn suhteessa. Gay- ja queersukupolvet kohtaavat.

Vastaanotosta päätellen elokuvan tunne- ja muistityö koskettaa laajasti – yli ja ohi sen, tunnistaako elokuvan musiikillisten viittausten kautta kerrotun Thatcherin ajan Britannian ja sen homofobisen historian tai sen, samastuuko katsoja queer- tai sateenkaariyhteisöön.

Suomalaista katsojaa elokuvaa puhuttelee myös siksi, että se kutsuu pohtimaan kotimaista hiljaisuutta ja surematonta surua.

Suomessa homoseksuaalisuus oli rikos vuoteen 1971 ja sairaus vuoteen 1981. Dekriminalisoinnin suhteen Suomi tuli muihin Pohjoismaihin verrattuna jälkijunassa, sillä homoseksuaalisuus oli dekriminalisoitu Tanskassa 1933, Islannissa 1940 ja Ruotsissa 1944. Suomea ennen ehtivät myös Tsekkoslovakia ja Unkari 1961, Iso-Britannia 1967, DDR ja Bulgaria 1968 ja Saksan Liittotasavalta 1969. (Mustola 2007; Mustola & Rydström 2007)

Lisäksi dekriminalisoinnilla oli Suomessa hintansa. Vuodesta 1971 vuoteen 1999 rikoslaissa oli voimassa ns. kehotuskielto eli edellä mainittuun Britanniassa voimassa olleeseen Section 28:een rinnastuva säädös. Sen mukaan (RL 20:9,2) rangaistavaksi määrättiin ”julki[nen] kehotta[minen] samaa sukupuolta olevien henkilöiden välisen haureuden harjoittamiseen”. Rangaistus oli sakkoa tai vankeutta enintään kuusi kuukautta.

Kehotuskiellon taustalla oli dekriminalisoinnin poliittinen ja yhteiskunnallinen vastustus. Juristi ja SETA-aktivisti Ulf Månssonin (1984) sanoin sen enempää luterilainen kirkko kuin oikeuslaitoskaan eivät halunneet hyväksyä homoseksuaalisuutta edes minkäänlaisena vähemmistökäyttäytymisenä. Kun seksuaalirikoslakia uudistettiin, Korkein oikeus vaati korostettavaksi ”ilmiön poikkeavuutta ja sairaalloisuutta”. Kirkon valta ja Raamatun kieli näkyivät lain tavassa puhua ”haureudesta”. Kehotuskiellon henki oli estää neutraali tai missään mielessä positiivinen puhe homoseksuaalisuudesta.

Vaikka kehotuskielto johti aikanaan vain kolmeen syytetoimenpiteeseen, se vaikeutti homoseksuaalisuudesta puhumista avoimesti ja asiallisesti julkisuudessa.  1980-luvulla homoseksuaalisuuden käsittely oli kouluopetuksessa – Ulf Månssonin sanoin ”miltei kauttaaltaan kielteistä, leimaavaa sekä ahdistusta ja ennakkoluuloja herättävää”. Juuri tämänkaltaisen affektiivisen taakan käsittelyn All of Us Strangers mahdollistaa.

Suomalaista homo- ja lesbohistoriaa tutkinut Kati Mustola (2007) on Månssonin ohella esittänyt, että kehotuskielto vaikutti eniten Yleisradioon, joka ei juurikaan uskaltanut lähettää homoseksuaalisuutta käsitteleviä radio- tai tv-ohjelmia. Ohjelmia hyllytettiin ja jätettiin tekemättä. 1970-luvulla ohjelmista tehtiin ainakin kaksi rikosilmoitusta.

Olen itse viimeiset pari vuotta tutkinut television ja erityisesti Yleisradion historiaa, ja ohjelma-arkiston äärellä on ilmeistä, että kehotuskielto on toiminut. Vaikka kehotuskielto ei 1980–1990-luvuilla tuottanut oikeustapauksia, ohjelma-arkistosta löytyy häkellyttävän vähän mainintoja seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä ja etupäässä vain ohjelmista, joissa ryhmiä käsitellään ongelmana ja joissa erilaiset asiantuntijat etäältä puhuvat ”niiden” tilanteesta.

Kehotuskiellon kanssa on sama tilanne kuin suomettuneisuuden kanssa: harvempi aikalaistoimija tunnistaa olleensa osa ilmiötä. On totta, ettei kehotuskielto laittanut homoja kaappiin: Seksuaalinen tasa-arvo ry eli SETA perustettiin 1974 ja kuten mediatutkijakollegat Susanna Paasonen, Mari Pajala ja Laura Saarenmaa Monsieur Mosse -tutkimuksessaan osoittavat, suomalaisessa viihdelehdistössä homojulkkis oli mahdollinen. Mutta mitä tiedämme siitä, millaista oli toimia seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön kuuluvana suomalaisessa mediassa, kirjallisuudessa, teatterissa, kuvataiteessa, elokuvassa ja muussa audiovisuaalisessa kulttuurissa, musiikin tai tanssin aloilla?

Toistaiseksi hyvin vähän.

Hiljaisuuden historiaa raottavat viime vuoden kolme merkittävää elämäkertaa: Hannu Harjun Kajava – pelätty, parjattu, palvottu, Jonimatti Joutsijärven Mirkka Rekola: Elämä joka ei koskaan tule kokonaan esiin ja Heini Junkkaalan Pirkko Saisio: Sopimaton. Niissä kaikissa nousee esille kysymys homoseksuaalisuuden merkityksestä työssä – sekä torjunnan ja pelon kokemuksina että uhmana ja kovettuneena kilpenä.

Sukupolvien välinen ero ja dialogin tarve tulevat näkyviksi, kun Heini Junkkaala esittää Saisio-elämäkerrassaan terävän kysymyksen: “Miten on mahdollista, että et muista, miten sinua 1970- ja 1980-luvuilla Kosmoksessa solvattiin lesboutesi vuoksi? Nämä vaikeat muistot ovat palanneet mieleesi vasta viime vuosina, kun ystäväsi ovat puhuneet niistä.” Elämänkerturi kuvaa Saision olleen ”koskematon, immuuni loukkauksille” (Junkkaala 2023, 458, 353).

Ja kuitenkin elämäkerrassa on muisto, josta Saisionkin on vaikea puhua. Kyse on traumaattisesta tapahtumasta, jota Saisio kuvasi jo omaelämäkerrallisen trilogiansa kolmannessa osassa Punainen erokirja (2003). Vuoden 1974 vuosipalautteessa näyttelijäopiskelijoille teatterikoulun opettajakunta otti erilaisin kiertoilmauksin lesbouden puheeksi, kuvasi Saision naiseuden häiriintyneeksi ja moitti tämän ja toisen opiskelijan suhteen häiritsevän koulun mainetta, muita opiskelijoita ja erityisesti ”vallankumouksellisen liikkeen uskottavuutta” – siis 1970-lukulaista vasemmistopolitiikkaa: ”Ei me teitä voida kieltää, teidän suhdetta tietenkään, mutta koulun ja kaikkien etu olisi, että pitäisitte vähän enemmän piilossa sitä.”

Tuohon Saision muistamaan lauseeseen, samanaikaiseen sallimiseen ja kieltämiseen, ja sen viestimään sosiaaliseen normiin tiivistyy nähdäkseni kehotuskiellon taakka, jonka tarkemman tutkimuksen aika on koittanut – niin kauan kuin aikalaiset ovat keskuudessamme. On aika kirjoittaa esiin se suomalaisen sukupuolijärjestelmän toinen historia, joka on jäänyt sukupuolten tasa-arvoa koskevan edistyskertomuksen varjoon.

Kyse ei ole vain siitä, mitä tiedetään tapahtuneen vaan myös siitä, miten menneisyys on läsnä nykyisyydessä, miltä se tuntuu.

Olen iloinen siitä, että voin työskennellä tällaisten kysymysten parissa Turun yliopiston humanistisessa tiedekunnassa ja Historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella, joka on pitkään ollut paikka kriittiselle sukupuolentutkimukselle, sen eri teoriaperinteille ja lähestymistavoille. Sukupuolta, seksuaalisuutta, rotua, etnisyyttä ja luokkaa koskevat kysymyksenasettelut ovat vakiintunut osa niin sukupuolentutkimuksen kuin naapurioppiaineiden opetusta ja tutkimusta. Queertutkimuksella on suomalaisittain pitkät perinteet ja myös transtutkimuksella vakiintunut asema.

Tilanteessa, jossa globaali autoritaarinen nationalismi on Judith Butlerin sanoin tehnyt sukupuolesta ylimäärittyneen fantasman ja kulttuurisotimisen kohteen, tarvitaan sellaista kriittistä sukupuolen, kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimusta, joka tutkii eroja ja valtaa vivahteikkaasti, tarkasti ja kontekstiherkästi.

Kun erilaiset voimat katolisesta kirkosta oikeistoradikaaleihin, kuten Butler tuoreessa teoksessaan Who’s Afraid of Gender (2024, 36) kuvaa, nimeävät sukupuolen määrittelyn kansakuntien ja koko ihmiskunnan kohtalonkysymykseksi ja sen nimissä lietsovat poliittisia intohimoja ajamaan naisten ja vähemmistöjen oikeuksia rajoittavaa politiikkaa, juuri ristiriitojen ja ambivalenssien tutkiminen on tärkeää demokratia- ja ihmisoikeustyötä.

Kun Adam All of Strangersissa kertoo äidilleen olevansa homo, tämä toteaa, että ”sanovat, että se merkitsee yksinäistä elämää”. ”Nykyään ei enää sanota noin”, Adam vastaa – vaikka juuri yksinäisyys on hänen taakkansa. Menneisyys on läsnä nykyisyydessä, ja se tuntuu. Hymyä kyynelten läpi, jos jotakin.

Sukupuolia ja seksuaalisuuksia koskevan kulttuurisen muistin tutkiminen ei tarkoita osallistumista kulttuurisotiin vaan pyrkimystä paitsi menneisyyden myös nykyisyyden ymmärtämiseen.