Työelämäprofessoriluento | Riitta Monto

Tiedeyhteisön pitää valvoa sekä omaa että yhteiskunnan etua ja vaikuttaa julkiseen keskusteluun kaikissa mediakanavissa.

Tutkijoiden kannattaa osallistua, koska heillä on tutkimuksensa kautta tietoa, jonka pohjalta voi muodostaa perusteltuja mielipiteitä.

Kun on tietoa, voi vaikuttaa myös siihen, mistä puhutaan ja mitä yhteiskunnassa pidetään tärkeänä.

Toisinaan mediassa loiskahtaa esiin asenne, joka näyttää vähättelevän tiedettä tai arvottavan toiset tutkimusalat merkittävämmiksi kuin toiset.

Mitä tästä pitäisi ajatella? Pelkkää pintakuohua vai todellinen uhka tieteen asemalle.

Tieteen, monialaisen tutkimuksen - sanalla sanoen sivistyksen - asemaa ja arvoa on syytä puolustaa.

Suomessa sen ei pitäisi olla kovin vaikeaa.

Ainakaan ei pidä turhautua ja vetäytyä, vaan osallistua väittelyyn ja perustella faktoilla.

Humanistisen tiedekunnan työelämäprofessorina tavoitteeni on kannustaa aktiivisuuteen ja havainnollistaa, miten media toimii.

Lähtökohtani on se, että tutkijan työhön kuuluu tutkimuksen ohella tiedon jakaminen. Tutkimuksella on arvoa ja sen merkitystä kannattaa korostaa.

Toimittajan rooli on kertoa kiinnostavista tutkimusaiheista yleisölle ymmärrettävästi. Tutkijoilta ja toimittajilta saadun palautteen mukaan roolit ovat selvät ja yhteistyö yleensä sujuvaa.

Toisinaan syntyy ristiriitoja: toimittaja kiinnostuu tutkijan mielestä vääristä aiheista, valitsee oudon näkökulman, otsikoi kummallisesti tai yksinkertaisesti ymmärtää, ainakin tutkijan mielestä, asian väärin.

Perinteisen uutismedian toiminnassa voi olla sulattamista, kun vuosien työ tiivistetään pieneen parintuhannen merkin juttuun, ja jutun julkaisussa sanomalehdessä suurimman huomion saa vaikuttava kuva.

Radiossa tai televisiossa satojen sivujen tutkimustekstisisältö tarjotaan parinkymmenen sekunnin mittaisena sähkeenä.

Kun aiheen ydin kiteytetään uutismediaan sopivaan muotoon, kaikkia tutkimuksen ulottuvuuksia, ehkei edes kaikkia keskeisiä tuloksia esitellä ainakaan syvällisesti.

Tarttuessaan aiheeseen media kuitenkin pitää tutkimusta kiinnostavana ja antaa sille huomiota. Valitsee juuri tämän aiheen jonkin muun sijasta.

Media etsii uutisia. Tutkimuksesta uutta ja yllättävää voi löytyä. Median näkökulma on journalistinen. Uutisjuttu tai tutkijan henkilöhaastattelu on eri asia kuin vertaisarvioitu tutkimusartikkeli.

Tiedeyhteisön on tärkeä ymmärtää erot. Media ei ole tutkimuksen tiedottaja. Toimitus valitsee näkökulman ja käsittelytavan.

Mitä paremmin valmistautuu haastatteluun ja osaa kertoa olennaisen, sitä paremmin saa viestinsä perille.

Toimittaja tekee juttunsa yleisölle, lukijoille, katsojille, kuuntelijoille, ei erityisesti tiedeyhteisölle.

Toimitus työskentelee uutissyklillä, jossa valmista pitää saada aikaan heti. Tutkimuksen aikataulu on täysin toisenlainen.

Perustavanlaatuista yhteistäkin on: Tieteeseen liittyy keskeisesti epäily, kriittisyys ja kyseenalaistaminen. Myös toimittaja kysyy aina, miksi.

Sosiaalisessa mediassa on mahdollisuus monipuoliseen vuorovaikutukseen ja tieteelle laajemman yleisön tavoittamiseen.

Some ja verkko antavat kanavan omaääniseen viestintään.

Oman blogitekstin kirjoittamiseen tutkija voi tarvita toimittajalle ominaista pelkistämisen ja yleiskielen hallinnan taitoa. Somepäivitykset vaativat kiteyttämistä muutamaan sanaan ja visuaalisen ilmaisun oivallusta. Havainnollinen kuva ja tyylikäs graafi voivat ilmaista tiedeaiheen ytimen paremmin kuin perusteellinen sanallinen selvitys.

Viestintä on nykyään samaan aikaan helpompaa ja haastavampaa kuin koskaan. Jokaisella on mahdollisuus omaan ilmaisuun, kanava löytyy aina.

Somealustat antavat valitettavasti tilaa myös solvaukselle, joka estää kaiken asiallisen vuorovaikutuksen. Vapaus on tuonut vastuuttomuuden, johon tiedeyhteisön täytyy varautua entistä tehokkaammin.

Vihapuhe ja maalittaminen ovat karkottaneet asiantuntijoita julkisesta keskustelusta. Näin ei saa olla. Tiedeyhteisöä ei saa hiljentää.

Yhteiskunnan kehityksen ja ihmisten hyvinvoinnin kannalta tieteen merkitys on keskeinen. Jos oman tutkimuksen merkitystä on vaikea pukea sanoiksi, koulutus auttaa.

Vuosikymmenien ajan olen toimittajana radiossa, televisiossa ja sanomalehdessä käsitellyt tiedeaiheita ja haastatellut lukemattoman määrän tutkijoita, yliopiston opettajia ja opiskelijoita.

Tiedeyhteisön aktiivisuus on viime vuosina lisääntynyt, mutta turhan harvoin tutkijat edelleenkään itse tarjoavat aiheita medialle.

Humanistit ovat erityisen harvoin eturivissä kertomassa, miksi heidän näkökulmansa on tärkeä.

Vaikka yliopiston opettaja innostaa opiskelijoita, hän ei välttämättä tule ajatelleeksi, että aihe on myös suuren yleisön kannalta kiintoisa. Joskus aiheen avaaminen maallikolle on vaikeaa.

Kärsivällinen asiantuntija jaksaa selittää ja hyväksyy sen, että tieteellisiä termejä on pakko suomentaa yleiskielelle ja asioita täytyy yksinkertaistaa, jotta tulee ymmärretyksi.

Kevään aikana työelämäprofessorin ensimmäisissä työpajoissa on käsitelty tieteestä tiedottamista, kirjoittamista, haastattelujen antamista ja uutismediaa kiinnostavien aiheiden ideointia. Jo pieni määrä kohtaamisia on osoittanut, miten valtavan runsas kirjo juuri nyt kiinnostavia tutkimuksia on meneillään.

Olen entistä vakuuttuneempi siitä, että tutkimuksen kohteista syntyy kiinnostavia keskusteluja jo kysymyksenasettelusta lähtien, ei vasta sitten, kun tutkimus on vuosien kuluttua valmis.

Kun tutkija oivaltaa tutkimuksensa ajankohtaisuuden ja osaa kytkeä sen ihmisten arkeen ja ympäröivään yhteiskuntaan, hänellä on annettavaa.

Mediataitoja on syytä hioa, jotta yhteiskunnalliseen keskusteluun saadaan vahvempi tieteen ääni ja taloudellisen, teknisen, poliittisen ja lääketieteellisen asiantuntemuksen lisäksi humanistisia näkemyksiä. 

Suomessa on vastaanottavainen yleisö, joka odottaa tutkimuksiin perustuvaa tietoa. Kolmen vuoden välein tiedebarometri vahvistaa, että tutkijoihin luotetaan ja tiedettä arvostetaan.

Humanistisilta aloilta valmistuvia on aina työllistynyt monenlaisiin tehtäviin. Muuttuva työelämä kaipaa juuri nyt perinpohjaisesti uutta ajattelua, jollaista humanistiset tieteet voivat tarjota luontevasti.

Historiatietoisuus asettaa asiat perspektiiviin, kielentutkimus paljastaa ajatteluamme ja kulttuurin ja taiteen tuntemus auttaa ymmärtämään ihmisten erilaisuutta ja oivaltamaan uutta.

Työelämän ja koko yhteiskunnan kehitykseen pitää vaikuttaa tutkittuun tietoon perustuen. Osallistuminen vaatii aktiivisuutta, avoimuutta ja rohkeutta. Tiedeyhteisön kannattaa miettiä, kenen ääni median kautta yhteiskunnassa kuuluu.