Folkloristiikka on yksi kansallisista tieteistä, joiden syntyä on siivittänyt 1800-luvun lopun kansallisromanttiset pyrkimykset ja niin kutsuttu suomalaiskansallinen projekti. Siitä huolimatta, että maailman vanhin folkloristiikan oppituoli löytyy Suomesta, on tieteenala silti monelle melko tuntematon. Tämä näkyy hyvin yleisissä mielikuvissa folkloresta ja folkloristiikan tutkimuskohteista. Viime syksynä opintonsa aloittaneet opiskelijat ihmettelivät johdantokurssin palautteissaan folkloristiikan monipuolisuutta, sitä, että folkloristiikka ei olekaan vain Kalevalaa, vanhojen ihmisten haastattelemista tai meemejä.
Puhuttaessa kansanrunoudesta ja sen esittäjistä moni ajattelee ensimmäisenä Elias Lönnrotia ja hänen runonkeruumatkoillaan Vienan Karjalassa kohtaamia iäkkäitä valkopartaisia miehiä, joku ehkä myös Larin Paraskea. Käsitys kansanrunoudesta pääosin iäkkäiden ja miesten hallitsemana perinteenä ei kuitenkaan pidä paikkansa, vaan kansanrunous on kuulunut silloin, kuten nykyäänkin, kaikille: nuorille ja vanhoille, lapsille ja aikuisille, naisille ja miehille. Kaikki eivät välttämättä ole hallinneet tai esittäneet kansanrunouden kaikkia eri lajeja, mutta kaikille se on ollut tuttua ja osa jokapäiväistä elämää. Sitä se on myös nykyään meille kaikille, vaikka kaikki eivät sitä ehkä osaakaan kansanrunoudeksi, eli folkloreksi, tunnistaa tai nimittää.
Folklorella tarkoitetaan henkistä kansankulttuuria - nykyään puhutaan usein aineettomasta kulttuuriperinnöstä. Usein henkisellä kansakulttuurilla tarkoitetaan nimenomaan suullista perinnettä, vaikka kaikki folklore ei suinkaan ole suullista. Tieteen termipankin määritelmän mukaan folklore voidaan suppeimmillaan käsittää kirjoittamattomaksi kirjallisuudeksi, kansan sanataiteeksi, johon kuuluu kansanrunouden eri muodot eeppisistä runoista kansankertomuksiin. Laveimmillaan folklorella tarkoitetaan kaikkea kansanomaista kulttuuria, leikkejä, kansanlauluja ja -tansseja, käsitöitä tai vaikkapa omaleimaista paikallista rakennuskulttuuria.
Folklorea tuotetaan lukuisiin tarkoituksiin. Folklorella osoitetaan yhteisöllisyyttä, ilmennetään yksilöllisyyttä, erottaudutaan muista, luodaan stereotypioita, vahvistetaan ennakkoluuloja, lievennetään jännitteitä ja haastetaan valtaapitäviä. Folklorella selitetään, opetetaan, viihdytetään, houkutellaan, pelotellaan, varoitetaan ja otetaan kantaa asioiden puolesta ja vastaan. Folklorella ilmaistaan tunteita, iloitaan, surraan, lohdutetaan, pilkataan ja ivataan. Folklorea käytetään ajanvietteeksi, velvollisuuksien täyttämiseksi ja merkityksellistämään itselle tärkeitä asioita. Folklore on luovaa itseilmaisua, joka sekä toistaa että varioi vanhaa. Perinnettä käytetään usein folkloren synonyymina, vaikka perinteessä kyse on arvottamisesta, perinne on folklorea, jota pidetään toistamisen ja säilyttämisen arvoisena.
Viime vuosikymmeninä internetistä, erityisesti sosiaalisesta mediasta, on muodostunut korvaamattoman tärkeä kanava tuottaa sekä välittää folklorea. Muutos on vaatinut monia folklorelle ominaisiksi katsottujen piirteiden tarkistamista. Digitaalisen teknologian kehittyminen on mahdollistanut yhä uusia väyliä omaehtoiselle ilmaisukulttuureille ja haastanut esimerkiksi aiempia käsityksiä folkloren vastakkaisuudesta suhteessa massamediaan, populaarikulttuuriin sekä kaupallisiin toimijoihin.
Nykyään folklorea onkin hedelmällisempää tarkastella vernakulaarin käsitteen avulla kuin kansanomaisen tai muiden kansa-alkuisten määritelmien kautta. Vernakulaarilla voidaan yhä tarkoittaa kansanomaista tai kansankielistä, mutta se ei kansa-alkuisten määritelmien tapaan perustu käsityksiin kaupunkilaiseliitin ja maalaisrahvaan, koulutettujen ja oppimattomien tai valtakulttuurin ja paikalliskulttuurin välisiin eroihin.
Vernakulaarilla tarkoitetaan omaehtoista, spontaania tai arkista kulttuuria, joka ammentaa kaikista tarjolla olevista lähteistä riippumatta siitä, mistä ne ovat alun perin lähtöisin. Vernakulaari mielletään edelleen usein vastakulttuuriksi tai alisteiksi valtakulttuurille, mutta nykyään valta- ja vastakulttuurien väliset rajat ovat siinä määrin monimutkaistuneet sekä hälvenneet, että institutionaalisten ja vernakulaarien toimijoiden suhdetta voi pikemmin kutsua dialogiseksi ja hybridiseksi kuin vastakkaiseksi.
Nykyään, kun jokainen voi hyödyntää, jäljitellä ja varioida entistä helpommalla kaupallisia ja kansainvälisiä sisältöjä, kuten populaarikulttuurin kuvastoja, kuluttajista on tullut samalla tuottajia. Vastaavasti nykyään kaupalliset ja institutionaaliset toimijat omaksuvat ja ottavat käyttöönsä vernakulaareja ilmaisumuotoja houkutellakseen uusia asiakkaita ja miellyttääkseen nykyisiä. Kukapa olisi vuosikymmen sitten uskonut, että tänä päivänä Verohallinto neuvoo asiakkaitaan meemeillä, Suomen poliisi julkaisee videoita poliisikoirien kuulumisista tai kuka tahansa voi päästä rupattelemaan presidentin kanssa sosiaalisen median välityksellä.
Muutos näkyy myös siinä, että nykyään melkeinpä kuka tahansa voi saada omalle asialleen kannatusta ilman, että hän olisi kyseisen aihealueen asiantuntija tai hänen väitteensä olisivat kestävällä pohjalla. Pahimmillaan tutkimustietoon perustumattomat väitteet voivat olla vahingollisia, kuten jos esimerkiksi niiden avulla saadaan ihmisiä kieltäytymään tarpeellisista rokotuksista, noudattamaan epäterveellisiä ruokavaliota, lietsotaan ennakkoluuloja tai kylvetään epäluuloa. Ihmisiä pyritään aktiivisesti valistamaan näistä pseudo- tai näennäistieteellisiksi usein nimitetyistä näkemyksistä ja niiden levittäjistä, mutta valistus ei useinkaan tuota toivottua tulosta, vaan saattaa peräti vahvistaa uskoa näihin.
Tarkastelemalla näitä ilmiöitä vernakulaarisena toimintana voidaan lisätä ymmärrystä näiden ilmiöiden luonteesta, niiden taustalla olevista käsityksistä sekä siitä, mihin näiden vetovoimaisuus perustuu. Vernakulaariksi auktoriteetiksi voidaan kutsua itseoppinutta henkilöä, joka esimerkiksi ohjeistaa terveyteen liittyvissä asioissa ilman terveydenalan koulutusta. Se, onko tämä toiminta haitallista vai ei, riippuu henkilön antamista neuvoista. Vernakulaari auktoriteetti voi olla myös henkilö, joka saavuttaa tietyn ryhmän keskuudessa johtavan aseman esittämällä vakuuttavia argumentteja asiansa puolesta. Tyypillistä tälle toiminnalle on yhtäältä akateemisten ja yhteiskunnallisten asiantuntijoiden tuottaman tiedon väheksyminen ja kiistäminen, mutta toisaalta näiden samojen tahojen toimintatapojen hyödyntäminen. Samoja keinoja käyttävät populistipoliitikot, jotka asemastaan huolimatta puheissaan identifioituvat osaksi ”kansaa”.
Samalla on hyvä pitää mielessä, että näitä samoja vernakulaareja toimintamalleja voidaan käyttää yhtä lailla meille kaikille tärkeiden asioiden edistämiseen, kuten kampanjoimalla ihmisoikeuksien ja tasa-arvon lisäämiseksi, ilmastokriisin estämiseksi tai nykyisten ja menneiden vääryyksien esille nostamiseen ja näiden muistamiseen.
Yhteiskunnan muuttuessa, muistamisen kohteet ja tavat muuttuvat. Esimerkiksi Suomen sisällissodan jälkeen sodan eri osapuolet muistelivat sotaa kumpikin tahoillaan muistelmissa, historiikeissa ja omissa tapahtumissaan, vaikka sodan julkinen muistaminen kuuluikin voittajille vuosikymmenten ajan. Nyt sisällissodan muistaminen on siirtynyt verkkoon, erityisesti Facebookiin, jonka ryhmät ovat osoittautuneet erityisen otolliseksi muistelemiselle. Sosiaalisen median jatkuvassa uutisvirrassa on kuitenkin hyvin vaikea herättää huomioita pelkällä tekstillä, joten tekstin seuraksi on lisättävä visuaalinen komponentti, kuten kuva tai video. Nykyään tyypillinen sisällissodan muistojulkaisu koostuu kuvasta esimerkiksi sodassa mukana olleesta sukulaisesta, tämän hautapaikasta tai hänelle kuuluneesta esineestä sekä näihin liittyvistä perhekertomuksista.
Verkossa muistelu on ajasta ja paikasta riippumatonta. Verkko on muuttanut myös käsityksiämme yksityisyydestä ja julkisuudesta. Tämä näkyy erityisen hyvin esimerkiksi Facebook-ryhmissä, joihin kuuluu eri puolilla maailmaa asuvia ihmisiä, joilla on sukujuuret Suomessa. Ryhmissä etsitään ja vaihdetaan tietoja sukulaisista, käännetään yhdessä vierailla kielillä kirjoitettuja kirjeitä, julkaistaan henkilökohtaisia tai arkistoista löydettyjä asiakirjoja, kerrotaan omia perhemuistoja ja muistellaan yhdessä samankaltaisia kokemuksia omaavien kanssa. Omasta elämästä kerrotaan nykyään auliisti muiden kanssa, vaikka heitä ei entuudestaan tuntisikaan. Pääasia on tunne yhteenkuuluvuudesta.
Kulttuurisella muistilla viitataan niihin tapoihin, joilla yksilöt ja yhteisöt nykyhetkessä rakentavat ja pitävät yllä suhdettaan menneisyyteen pitäen samalla mielessä tulevaisuuden tarpeet. Kulttuurisella muistilla ja folklorella on monia yhtymäkohtia, joten ei ole yllättävää, että monia folkloristeja kiinnostavat muistamisen prosessit. Muistoja ei voi välittää tai ymmärtää ilman, että niistä muokataan kertomuksia. Nämäkin kertomukset ovat yhteisöllisesti muovattuja ja niitä tuotetaan jatkuvassa vuorovaikutuksessa median, populaarikulttuurin sekä eri instituutioiden kanssa. Ajan kuluessa näistä kertomuksista voi syntyä yhteiskunnassa laajasti tunnettuja kulttuurisia kertomuksia, joilla käsitellään yhteisiä kokemuksia ja, joita tarpeen tullen välitetään tuleville sukupolville.
