Varhaiskasvatus-sanaan sisältyy kiinnostava varhaisuuden lähtökohta.
Mitä varhainen tarkoittaa? Se voi olla jotakin suhteessa aikaan. Varhaiskasvatus eli englanniksi early childhood education sen myös kertoo: early eli aikainen. Alussa on siten jotakin aikaa ja sitä seuraa myöhempi aika. Mihin ajankulku suhteutuu ja keihin se kohdistuu?
Aikaa mitataan vuosissa ja varhaiset vuodet viittaavat lapsuuteen. Lapsia kuulee toisinaan kutsuttavan keskenkasvuisiksi. Millainen on keskenkasvuinen lapsi? Entä mitä on olla keskenkasvuisena lapsi?
Vuosissa mitattavan ajan lisäksi varhainen viitannee johonkin vielä tuloillaan olevaan, kehittymättömään, esimuotoon, alkeelliseen. Varhainen on vasta lupaus jostakin, vasta alku jollekin. Samoin keskenkasvuisuus sanana viittaa muotoutumassa olevaan, vasta orastavaan. Edellyttääkö se valmiiksi tuloa? Mitä jos jääkin kesken?
Keskenkasvuisuuteen liitetään toisinaan osaamattomuutta; lapsi voi olla lukutaidoton, kielitaidoton, uimataidoton – lapsi alkaa kuulostaa kovin puutteelliselta.
Riskinä on, että kasvatuksesta muodostuu tapahtumasarja, jossa pyritään korjaamaan puutteita, ja saavuttamaan etappeja ja tavoitteita. Määrittävimmäksi logiikaksi vaikuttaa tällöin tulevan iän- ja kehityksenmukaisuus suhteessa keskivertoon tai normaaliin. Kun aletaan suhteuttaa ja verrata, täytyy määritellä normaali. Tämä voi johtaa normalisoinnin ja vertailun kierteeseen, josta voi muodostua hyvinkin haitallinen ilmiö.
Kun tutkitaan varhaiskasvatusta ja koulutetaan varhaiskasvatuksen opettajia, on tärkeä pysähtyä pohtimaan, minkä ajatellaan olevan varhaista tai mikä on kesken, (jos ylipäätään mikään on), ja minkälaista painoarvoa näille ajatuksille annetaan ja miksi.
Varhaisuuteen ja keskenkasvuisuuteen, eli vielä orastavaan ja tuloillaan olevaan, liittyy myös lapsen rinnastaminen metaforisesti siemenestä taimeksi puhkeavaksi olennoksi, ihmisenaluksi. Taimi-ajattelu on tuttua suomalaisellekin Fröbelin perinteeseen tukeutuvalle varhaiskasvatukselle.
Varhaiskasvatuksen historiasta kumpuava taimi-termistö ja -perinne on kantanut meidän päiviimme saakka. Friedrich Fröbel perusti 1800-luvun alkuvuosikymmeninä ensimmäisen lastentarhan (kindergarten) ja Suomeen tämä tuli ensimmäisenä Pohjoismaissa jo 1800-luvun lopulla. Fröbelin ajattelun mukaan lapset ovat kuin taimia puutarhassa, joita puutarhuri vaalii suurella sydämellä.
Fröbel piti lapsen jokaista kehitysvaihetta tärkeänä, sillä hänen ajattelussaan uudet kehitysvaiheet nousevat ”kuin verso terveestä silmusta”. Kasvatuksen yhdeksi tehtäväksi muodostui fröbeliläisessä ajattelussa lapsen opastaminen luonnon havainnointiin, jotta tämä voi oppisi tuntemaan luonnonilmiöitä ja ihmiselämää yhdistävän elämänykseyden.
Taimitarha-ajattelussa lapsi pienentyy fyysisen kokonsa vuoksi taimen tasolle. Kypsymättömänä taimena nähty luonnonlapsi sekä lapsuuden ja lapsen asema osana luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelua onkin ollut kautta aikain vahvaa.
Lapsikäsitykset ovat ajan saatossa kuitenkin muotoutuneet. Nykyajattelussa annamme sijaa itseisarvoisesti lapselle, lapsuudelle sekä myös esimerkiksi lapsen oikeudelle varhaiskasvatukseen osana koulutusjärjestelmää.
Kasvatustieteissä posthumanistitutkijat, joita katson edustavani, nostavat esiin erittäin ajankohtaisia kysymyksiä siitä, miten suhtautua ylipäätään kaikkiin olentoihin ja kanssalaisiin, myös kaikenlaisiin taimiin, joiden kanssa tällä pallolla olemme.
Posthumanistinen (tai jälkihumanistinen) ajattelu tarjoaa mahdollisuuden tarkastella esimerkiksi edellä kuvaamaani taimipuhetta aiempaa laajemmalla tavalla siten, että huomioon otetaan ihmisten ja toisten lajien keskinäissuhteet, olemisen tavat sekä toisten kanssa olemisen. Se nostaa esiin ymmärtävämpää suhdetta minkä tahansa toisen kanssa olemiseen. Se tuo myös kiinnostavia näkökulmia oppimiseen.
Mietitään hetki vielä taimia. Taimet ovat aktiivisia ympäristöään muokkaavia toimijoita, jotka osallistuvat maailmansa luomiseen. Sama pätee lapsiin: lapset ovat aktiivisia, ympäristöään muokkaavia toimijoita, jotka todellakin osallistuvat yhteisen maailmamme luomiseen. Perinteinen taimidiskurssi vaikuttaa laajentuvan, kun kasvua ja oppimista tarkastellaan jatkuvana muutoksille avoimena prosessina ja huomio siirretään kohti kanssaelämistä sekä maailmaan kytkeytymistä.
Keskenkasvuisuudella ja varhaisuudella on siten oma arvonsa ja merkityksensä, vaikka tyypillistä on, että pieni, pienin tai pienimmät elämän ja olemisen muodot jäävät usein vaille huomiota. Pienimmilläkin voi kuitenkin olla merkittävä elämää ylläpitävä ja kannatteleva rooli – ajatellaan vaikka bakteereita. Ihmisen toimijuus ja paikka, samoin kuin kasvatus ja oppiminen maailmassa, onkin nyt ajateltava tavalla, joka siirtää fokuksen vaillinaisuudesta suhteisiin, kollektiiviseen maailman muokkaamiseen, ja huomioon on otettava pienimmätkin. Mitä varhaisuus ja keskeneräisyys silloin merkitsevät, mitä kenties antavat?
Kasvaminen on avain elämän ylläpitämiseen, se on elämänvoimaa, jota kutsun elävän tapahtumaksi. Kasvu on maailman muotoutumisen keskeisintä liikehdintää. Sen pohtiminen ja tarkastelu eivät voi asettua ainoastaan ulkopuolelta esitettyjen tavoitteiden mukaisiksi, ja kasvamisen ja kasvatuksen tutkiminen ei ole yksin minkään erityistieteen omaisuutta, vaikka meillä onkin kasvatustiede.
Ajattelen, että kasvatustieteisiin on sisäänrakennettuna monitieteinen luonne. Siksi kasvatustieteellinen tutkimus on niin kiehtovaa ja oman oppituolini, varhaiskasvatuksen, näkökulmasta se on erityisen kiehtovaa kasvatuksen, hoivan, leikin ja oppimisen monissa yhteyksissä.
Tilanne on tutkijalle ja tutkimukselle myös hyvässä mielessä haastava. Miten tutkia ilmiöitä, jotka ovat suhteissa kehkeytyviä, ja miten ymmärtää maailman muotoutumisen keskeisintä liikehdintää, kasvua? Miten kehittää pedagogiikkaa, joka asettuisi myös elämänvoiman ja elävän tapahtuman tueksi, ottaisi entistä paremmin lapset mukaan yhteisen maailman muokkaamiseen? Entä millainen tutkimusperustainen opettajankoulutus vastaa parhaiten ajan haasteisiin? Näitä kysymyksiä pohdin meneillään olevissa tutkimuksissani yhdessä kollegojeni kanssa.
Erityisesti lasten kanssa toimiessa elämänvoima on läsnä tässä ja nyt, ja juuri kun tutkija tuntuu oivaltavan sitä, se loittonee tai esittää uuden arvoituksen. Ainoa, mihin tilanne antaa meille mahdollisuuden, on pyrkimys ymmärtää sitä, kuinka asiat vaikuttavat toisiinsa ja vaikuttuvat toisistaan. Maailma tarjoaa itseään havaittavaksi ja tajuttavaksi lukuisilla tavoilla, ja ihmisen ymmärrys tai tieto ulottuu kuitenkin vain osaan siitä. Onneksi uutta tietoa karttuu koko ajan.
Tutkijan ymmärrykselle on eduksi, jos hän toisinaan tarttuu myös lähitieteenalojen teksteihin. Kuten mainitsin, ajattelen kasvatustieteen olevan lähtökohtaisesti luonteeltaan monitieteistä. Kaikki lukeminen edistää laajaa ja syvenevää ymmärrystä. Itse tartun oman tieteenalani kirjallisuuden rinnalla herkästi esimerkiksi filosofien, antropologien sekä kulttuurin- ja mediatutkijoiden teksteihin, sillä niistä olen monesti löytänyt avaimia tutkimukseni kohteena olevien ilmiöiden tarkastelemiseen. Tutkijan ymmärrykselle on myös eduksi, jos hän toisinaan sukeltaa myös muun kuin tietokirjallisuuden pariin, kuten vaikkapa runouteen ja ylipäätään taiteisiin, ja mikä ehkä juuri varhaiskasvatuksen näkökulmasta vielä tärkeämpää, antautuu toisinaan myös leikkiin ja mielikuvitteluun.
Lähtökohtaisesti ajattelen, että kasvatuksessa sekä opetus- ja oppimistilanteissa, menneiden kokemusten ja tapahtumisen sekä tulevaisuuden odotusten mukanaolo on merkitysten muodostumisissa olennaista. Se on myös suhteisuutta. Samoin tietoisuus ainutlaatuisista kasvun ja oppimisen tapahtumista on merkityksellistä. Suhteisuus on kytköstä moniin asioihin, eli siinä mielessä kasvatus, ja siten myös varhaiskasvatus, on monista tekijöistä riippuvainen, hyvällä tapaa herkkä ja hauras ilmiö.
Palataan vielä lopuksi varhaisuuden ja keskenkasvuisuuden merkityksiin. Ajattelen niin, että kun maailma paljastuu koettavaksi vähitellen jonkin tutun tai vielä tuntemattoman kautta, niin mikään ei ole sinänsä kesken tai vasta edessäpäin, vaan kehkeytymässä juuri tässä ja juuri nyt. Maailma muotoutuu kasvun myötä ja sen ansiosta. Tieteellinen tutkimus voi osaltaan auttaa selittämään, kuinka näissä elävän tapahtumissa eri tekijät vaikuttavat toisiinsa ja kuinka ne myös vaikuttuvat toisistaan.
