Professoriluento | Linnea Karlsson

Ensimmäinen suuren mittakaavan väestötutkimus lapsuusiän haitallisista elämäntapahtumista ja niiden terveysvaikutuksista sai alkunsa amerikkalaisesta lihavuuden hoito-ohjelmasta. Yhdysvalloissa San Diegossa 1980-luvun alussa vakuutusyhtiö Kaiser Permanentin ylläpitämässä instituutissa oli meneillään interventiohanke, jonka johtaja Vincent Felitti oli harmissaan siitä, että vähän yli puolet interventioon osallistuneista potilaista putosi pois hoidosta. Näiden ihmisten kohdalla kävi usein myös niin, että laihdutettu paino palasi ja hoito-ohjelman tulokset jäivät heikoiksi. Felitti ryhtyi selvittämään, mistä nämä ilmiöt johtuivat ja haastatteli hoidosta poisjääneitä potilaita. Erään potilaan kohdalla hän asetti sanansa vahingossa väärin ja tulikin epähuomiossa kysyneeksi lapsuusiän haitallisista elämäntapahtumista, vaikka hänen piti kysyä aikaisemmista painonkehityksen vaiheista. Haastateltavana ollut potilas vastasi kysymykseen ja kertoi kokeneensa seksuaalista hyväksikäyttöä lapsena ja että tämä kuormitus oli potilaan oman kokemuksen mukaan ylipainon ja lihavuuden syntymisen ja ylläpysymisen yksi merkittävä taustatekijä. Tämän jälkeen hankkeen tutkijat osasivat etsiä ihmisten elämänhistoriasta näitä haitallisia tapahtumia. Ja niitähän löytyi. Erityisesti haitalliset elämäntapahtumat kasaantuivat sille potilasryhmälle, joka ei ollut hyötynyt hoito-ohjelmasta. Tämä tapahtumien ketju käynnisti Adverse Childhood Experiences Studyn, joka osoitti kokonaan uuden suunnan väestön terveyden tutkimukselle.

Sittemmin tutkimukset ovat toistaneet tämän alkuperäisen hankkeen päähavainnon, että haitallisten lapsuudenaikaisten elämäntapahtumien ja koko elämänkaaren mittaisen sairastumisriskin välillä on yhteys ja että yhteys on osittain annos-vaste-suhteen kaltainen. Eli mitä enemmän tapahtumia kertyy, sitä suuremmiksi riskit kasvavat. Lapsuudenaikaiset haitalliset tapahtumat ovat väestössä yleisiä: yksittäisiä elämäntapahtumia raportoi yleensä noin puolet, useampia tapahtumia noin neljännes ja runsaasti (eli neljä tai enemmän) noin 10% tutkittavista hieman aineistosta riippuen. Kansanterveyden kannalta käänteentekeviä ovat olleet havainnot, joiden mukaan riskin lisääntyminen, erityisesti mikäli tapahtumia on 4 tai enemmän, koskee useimpia pitkäaikaisia kansansairauksia, kuten kakkostyypin diabetesta tai sydän- ja verisuonisairauksia ei siis vain psykiatrisia sairauksia tai aivosairauksia kuten masennusta tai muistisairauksia, vaikka altiste onkin äkkiseltään ajateltuna ns. ”psykologinen”.

Raskaudenaikainen stressi voidaan myös nähdä yhtenä varhaisen stressialtistuksen muotona. Brittiläinen lastenlääkäri David Barker havaitsi niin ikään 1980-luvulla, että raskausviikkoihin nähden pienipainoisina syntyneillä lapsilla oli aikuisiässä kohonnut sydän- ja verisuonisairauksien riski. Tästä kehittyi ensin Barkerin hypoteesi ja sittemmin laajempi Developmental Origins of Health and Disease eli DoHad-teoria, joiden mukaan sikiökauden olosuhteet osallistuvat yhdessä perimän kanssa syntyvän lapsen elinkaaren aikaiseen kehityksen ja terveyden ohjelmoitumiseen. Evoluution kannalta ohjelmoitumisen tarkoitus on valmistaa sikiötä sopeutumaan siihen maailmaan, johon hän tulee syntymään eli tapahtuu asteittaista asettumista kehityspoluille, eräänlaisille terveyden kasvukäyrille. Äidin raskaudenaikainen stressi saattaa siis olla ensimmäinen haitallinen ympäristötekijä, joka lapsen kehityksen varrelle osuu, vaikka onkin hyvä huomata, että yksittäisenä tekijänä vaikutuksen mittakaava on usein aika vaatimaton ja syntymänjälkeiset olosuhteet ovat kokonaiskuvassa ratkaisevassa asemassa myös kehityksen korjaamista ajatellen.

Kuormituksen voimakkuuden ohella on tärkeä kiinnittää huomiota sen kestoon. Vaikka stressilasti alun perin olisi ollut kohtuullisellakin tasolla, altistuksen kroonistuminen ja palautumismahdollisuuksien puuttuminen ovat tärkeitä riskeihin liittyviä piirteitä. Monet raskaudenaikaiset kuormitustekijät saattavat myös jatkua syntymän jälkeiseen varhaiskehityksen vaiheeseen, jolloin voi syntyä epäedullinen yhteisvaikutus altistuksen pitkittyessä niin, että se koskee useita lapsen kehitysvaiheita. Tämä pitkittyneen altistuksen katkaiseminen on tärkeä vaikuttamisen paikka kansanterveyttä ja kansansairauksien torjuntaa ajatellen.

Alkuperäisessä Adverse Childhood Experiences-hankkeessa kartoitettiin rajattua joukkoa haitallisia elämäntapahtumaa, jotka liittyivät lapsen kokemaan fyysisen tai emotionaalisen laiminlyöntiin tai perheolosuhteisiin. Sittemmin käsitettä on laajennettu, sillä monet pitkäaikaisesti kasvuympäristössä vaikuttavat tekijät, ehkä aika epämääräisestikin rasittavat olosuhteet voivat olla yhtä lailla haitallisia erityisesti yhdessä muiden altistavien tekijöiden kanssa. Esimerkkinä tällaisesta ajankohtaisesta olosuhdetekijästä haluan mainita lapsiperheköyhyyden. Suomen Itsenäisyyden juhlavuoden lasten säätiön, Itlan, lokakuussa 2024 julkaiseman systemaattisen katsauksen mukaan lapsiperheköyhyyden haitalliset ylisukupolviset vaikutukset välittyvät selkeästi perheenjäsenten kokeman stressin kautta. Lasten ja nuorten elämässä haitallisia tapahtumia voivat lisäksi olla esimerkiksi kiusatuksi tuleminen tai ikätoveriryhmän ulkopuolelle jääminen, ja tutkimusnäyttö myös osoittaa, että alhaisesta sosioekonomisesta taustasta tulevia lapsia kiusataan ja syrjitään ikätovereita enemmän. Tapahtuu siis riskitekijöiden kasaantumista yhteiskunnallisella ja yhteisöllisellä tasolla.

Samoin kuin lapsuusiän haitallisten elämäntapahtumien käsite on päivittynyt, raskaudenaikaisen stressin käsite on myös ajan myötä laajentunut odottavien äitien kokemasta nälänhädästä tai luonnonkatastrofeista käsittämään muitakin osa-alueita, kuten äidin psyykkiset oireet. Esimerkiksi merkittävää masennus- tai ahdistusoireilua raskausaikana kokee 10-15% äideistä. Tyypillisesti ulkoisia tapahtumia tärkeämpi mahdollisten terveyshaittojen määrittäjä on se, miten elimistömme reagoi kuormitukseen ja miten stressireaktion säätely toimii. On hyvä muistaa, että kaikki stressi ei ole haitaksi, vaan me tarvitsemme sopivankokoisten ja – kestoisten stressireaktioiden tuomia lisäresursseja selvitäksemme arjen ja elämän haasteista ja oppiaksemme uusia taitoja. Jos stressi muuttuu toksiseksi eli terveydelle haitalliseksi, kyseessä on yleensä tilanne, jossa säätelyjärjestelmät eivät ole päässeet palautumaan tai suojaavia tekijöitä ei ole käytettävissä syystä tai toisesta tarpeeksi suhteessa kuormitukseen.

Stressialtistus käynnistää laaja-alaisia fysiologisia tapahtumaketjuja, jotka voivat lopulta osalla ihmisistä johtaa sairastumiseen. Useiden eri kansansairauksien taustalla yksi yhteinen tekijä on inflammaatio, elimistön tulehdusvaste tai tulehdustila. Pitkittynyt stressi käynnistää proinflammatorisen eli tulehdusta edistävän tilan, jonka tiedetään liittyvän sekä lihavuuteen että masennukseen, esimerkiksi. Myös vaikkapa ilmansaasteet saattavat käynnistää vastaavan reaktion. Vaikuttaakin siltä, että 1+1 saattaa olla enemmän kuin 2. Sairastumisen riski kasvaa, mikäli tulehdustilan käynnistäjiä osuu samalle ihmiselle elinkaaren aikana useampia. Stressireaktioiden aikaansaamat tapahtumaketjut voivat myös säädellä geenien toimintaa nk. epigeneettisten säätelymekanismien kautta eli vaikka itse perimä ei hedelmöityksen jälkeen muutu, geenien toiminta muuttuu ja elää jatkuvasti ympäristötekijöiden seurauksena. Mikäli sukurasitus siis on jo tiedossa, on hyödyllistä suojata muilta, riskigeenien aktivoitumista mahdollisesti lisääviltä tekijöiltä, kuten toksiselta stressiltä. Muutenkin riskitekijöiden kasaantumisen ehkäiseminen on tärkeää kansanterveyden edistämisen ja sairauksien ennaltaehkäisyn kannalta.

Vain tiedostettuihin ja tunnistettuihin riskitekijöihin voidaan puuttua ja vaikuttaa. Lasta odottavat aikuiset ovat usein halukkaita muutokseen. Tieto raskaudenaikaisen stressialtistuksen merkityksestä on tärkeä saattaa yleiseen tietoon ja tietoa on tärkeää hyödyntää aktiivisesti palvelujärjestelmässä. Toivon myös, että potilastyössä selvitetään ruokavalio-, päihde- ja liikuntatottumusten rinnalla haitalliset elämäntapahtumat ja tavalliset toksisen stressin lähteet.  Riskitekijöihin vaikuttamisen lisäksi tarvitaan suojaavien tekijöiden aktiivista rakentamista. Nämä suojaavat tekijät liittyvät ihmissuhteiden laatuun, palvelujärjestelmissä hoitosuhteiden jatkuvuuteen sekä yhdenvertaisuuden ja lasten oikeuksien toteutumiseen. Tehokas puuttuminen on siis työlästä, koska se vaatii monipuolisia yhteiskunnan eri tasojen toimia ja yhteistyötä. Mutta mahdotonta se ei ole, koska kyseessä eivät ole päällemme automaattisesti vyöryvät luonnonvoimat, vaan ihan meidän ihmisten itsemme tekemät järjestelmät, joten meidän pitäisi pystyä kertyvän tiedon avulla myös muuttamaan niitä.

Tutkimuksessa katse kannattaa siirtää säännöllisesti pois keskiarvoista ja kohdentaa kiinnostus alaryhmiin. Sama altiste aiheuttaa erilaisia reaktioita tai vasteita eri ihmisissä ja juuri tämä vaihtelu vasteissa on kiinnostavaa sekä tieteen tulosten sovellusarvon kannalta hyvin merkityksellistä. Kuka kärsii tai kuka hyötyy eniten olosuhteiden muutoksesta? Keneen interventio pitäisi erityisesti kohdentaa? Toisaalta tarvitaan kokonaisvaltaista näkemystä. Väestön terveyden tutkimuksessa sekä altisteiden että vasteiden mittaamista ei kannata rajoittaa vain oman osaamisen piiriin. Tutkimuksen aito monitieteisyys tule näkyväksi, kun huomioidaan systeemivaikutukset, mahdolliset yhteiset patofysiologiset mekanismit ja kerätään osaajat tutkimusryhmään sen mukaisesti. Monitieteinen tutkimus on välttämätöntä, jos halutaan havainnoida ja mitata kokonaisvaltaisesti ilmiöitä, jotka eivät noudata yliopistomaailman oppiaine-, laitos- tai tiedekuntarajoja.

Väestön terveyttä tutkivat monitieteiset pitkittäisaineistot ovat kansallisaarre. Maailman ja väestön muuttuvat tilanteet tuottavat uusia kysymyksiä ratkaistavaksi, ja menetelmien kehittyessä nämä parhaimmillaan vuosikymmeniä olemassa olleet tietovarannot ovat korvaamattomia. Haluan olla edistämässä pitkien aikasarjojen arvostusta sekä kansallisen tietovarannon laadukasta ylläpitämistä. On tärkeää, että tutkijat ovat vuorovaikutuksessa yhteisön ja yhteiskunnan kanssa sekä tutkimuskysymyksiä asetettaessa että tuloksia sovellettaessa. Samalla tulee huolehtia tieteen ja tieteentekemisen vapaudesta. Kaikki tutkimus ei saa olla alisteista välittömästi nähtävissä olevalle soveltamisarvolle, vaan meidän pitää luottaa siihen, että tutkijoiden valitsemat kysymykset ovat relevantteja ja osa niistä voi aikanaan johtaa pidemmälle. Osa ei johda mihinkään, mutta se kuuluu tieteen tekemiseen. Me tarvitsemme myös umpikujia ja aikaa korjata virheitä, jotta pääsemme tavoittelemamme oikean tiedon äärelle. Toivon mahdollisimman monia ”miksi”-kysymyksiä ja aikaa ja työrauhaa etsiä vastauksia. Tätä toivon erityisesti nuorille tutkijapolville, jotta meillä akateemisessa maailmassa olisi jatkossakin taitavia tekijöitä ja ajattelijoita.