Professoriluento | Tuomas Hupli

Tämä professoriluento on laadittu Turun yliopistossa prosessioikeuden oppituolia varten …luentoni aiheena on ”Tuomiovallan yhteiskunnalliset tehtävät – muuntumiskykyä ja resilienssiä.”

Aihe huomioon ottaen on perusteltua pysähtyä heti aluksi sen kysymyksen äärelle, mitä prosessilla…ja prosessioikeudella… tarkoitetaan, nimenomaan suomenkielisessä oikeusdogmatiikassa.

Juridisena terminä prosessi tarkoittaa oikeudenkäyntiä, joka tapahtuu tuomioistuimessa…juurikin tuomiovallan käyttämisenä. Myös yleiskielessä oikeusprosessi viittaa tuomioistuimessa käsiteltävään asiaan, josta oikeudenkäynnin osapuolet (siis asianosaiset) ovat erimielisiä…ja jonka asian he haluavat ratkaistavaksi tuomiolla. Tarvittaessa prosessia on kuitenkin jatkettava vielä tuomion antamisen jälkeenkin…nimittäin pakkotäytäntöönpanolla, jotta tuomiossa määrätty lopputulos toteutuu – jos se siis ei muutoin toteudu.

Tästä pääsemme perinteiseen määritelmään, jonka mukaan prosessi on lailla säännelty menettely, jolla valtiovalta vahvistaa ja tarvittaessa pakolla toteuttaa sen, mikä yksittäistapauksessa on oikein – tai ainakin lain mukaista. Ajoittain keskustelun kohteeksi otetaan kysymys, onko myös pakkotäytäntöönpano…eli ulosotto…tuomiovallan käyttöä…vai onko ulosotto hallintoa, lähinnä osa toimeenpanovaltaa. Tämä keskustelu on mielestäni tarpeeton jo siksi, että ulosottoviranomainen – silloin kun sen palveluja tarvitaan – tulee tuomarin paikalle, ikään kuin asianosaisten väliin…virkatehtävänään konkretisoida oikeudenkäynnin lopputulos. Näin ollen on selvää, että myös täytäntöönpano on tuomiovallan käyttämistä…ulosottoviranomaiset usein ratkaisevatkin päätöksillään esimerkiksi omistusoikeusväitteitä ja näihin päätöksiin haetaan muutosta käräjäoikeudelta.

Kun prosessin tarkoituksena on vahvistaa ja toteuttaa lain mukainen lopputulos yksittäistapauksessa, on selvää, että prosessi on keino, jolla pyritään tiettyyn tavoitteeseen. Jo tästä havaitaan, että prosessioikeus on menettelyä koskeva normisto… ja siten eri asia kuin aineellinen oikeus. Aineellinen eli materiaalinen oikeus osoittaa ne oikeudet ja velvollisuudet, jotka voidaan tarvittaessa tutkia, vahvistaa ja toteuttaa prosessioikeuden keinoin.

Prosessioikeus ei koske lainkaan asianosaisten vaatimusten hyväksymistä tai hylkäämistä. Sen sijaan prosessioikeudellinen kysymyksenasettelu palautuu aina viime kädessä kahteen perusongelmaan:

1)           Onko riidan kohteena olevan vaatimuksen tutkiminen oikeudenkäynnissä ylipäänsä laillista?

2)           Jos vastaus edelliseen on myöntävä: mikä on laillinen menettely vaatimuksen tutkimiselle?

Ensimmäinen kysymys kohdistuu oikeudenkäynnin yleisiin laillisuustakeisiin, niin sanottuihin prosessinedellytyksiin. Ne ovat muodollisia vaatimuksia, joiden on täytyttävä, jotta oikeudenkäynti edes voi olla laillinen. Jos vaatimus tutkitaan jonkin prosessinedellytyksen puuttuessa, oikeudenkäynti ei ole laillinen, vaikka menettely olisi muutoin moitteetonta ja vaikka jutussa annettu tuomiokin olisi aineellisen oikeuden valossa suorastaan loistava taidonnäyte. Esimerkkinä prosessinedellytyksistä voidaan mainita tuomioistuimen kokoonpanon laillisuus, mihin sisältyy myös vaatimus tuomareiden esteettömyydestä. Euroopan Unionin prosessuaalisen lainsäädännön laajennuttua on myös niinkin vanhanaikaiselta kuulostava aihe kuin tuomioistuinten toimivalta kokenut todellisen renessanssin; rajat ylittävissä oikeudenkäynneissä ei ole mitenkään tavatonta, että vastaajat vaativat kanteen tutkimatta jättämistä sillä perusteella, että asia vastaajan väitteen mukaan kuuluu toisen jäsenvaltion tuomiovallan piiriin.

Entäpä sitten tuomiovallan yhteiskunnalliset tehtävät eli funktiot? Niistähän on tänään tarkoitus saada jonkinlainen ote. Funktiokeskustelu kävi vilkkaana etenkin ruotsalaisessa prosessilainopissa 1980- ja 1990-lukujen taitteessa…keskustelu rantautui Suomeenkin. Kommunismidiktatuurien kaaduttua ja Suomenkin vapauduttua viimein hakeutumaan eurooppalaisten sivistysyhteisöjen – ensin Euroopan neuvoston ja sitten Euroopan unionin – jäseneksi alkoi kausi, jossa funktiokeskustelu koettiin ehkä jollain tavoin loppuun kalutuksi. Funktioiden sijasta prosessioikeuden teoretisoinnissa olikin nyt keskityttävä prosessuaalisiin ihmisoikeuksiin, siis oikeudenkäynnin oikeudenmukaisuuteen.

Ajat kuitenkin muuttuvat ja kuten hyvin tiedetään, ovat parin viime vuoden aikana jälleen muuttuneet radikaalisti aivan lähialueillamme. Noin 15 minuutin professoriluennolla ei ole mahdollista ottaa haltuun ilmiötä, jota voidaan epäröimättä kutsua fasismin uudelleennousuksi Euroopassa. Tältä osin totean vain, että tuomiovallan yhteiskunnallisten funktioiden joukossa perus- ja ihmisoikeuksien puolustaminen vahvistuu nykyoloissa entisestään. Mutta tämän lisäksi on edelleen hyödyllistä tehdä aika ajoin katsaus siihen, mikä oikeuttaa niinkin laajan normiston kuin esimerkiksi Suomen prosessioikeuden voimassaolon.

Lisäpontta funktiokeskustelulle tulee siitä, että niin sanottu strateginen litigointi on eräs tämän hetken globaaleista trendeistä. Strateginen litigaatio voidaan määritellä monenlaisin sanankääntein, esimerkiksi siten, että strategisessa litigaatiossa tavoitellaan ”sopivien yksittäistapausten etsimistä oikeuskanteita varten, jotta oikeudellisen linjavedon kautta saataisiin aikaan laajempi yhteiskunnallinen muutos” (siteeraus sivulta http://www.sosiologi.fi/?tag=strateginen-litigaatio, vierailtu 6.11.2023). Julkisuudessa eniten näkyvillä olleet strategisen litigaation prosessit ovat viime aikoina koskeneet kanteita, joiden motiivina on ilmastonmuutos ja siihen varsin taidokkaasti kytketyt yksittäiset artiklat Euroopan ihmisoikeussopimuksesta. Palaan strategiseen litigaatioon erikseen luennon myöhemmässä vaiheessa, kun ensin olemme laittaneet prosessin funktiokeskustelun peruspalikoita paikoilleen.

Tuomiovallan yhteiskunnallisten tehtävien analysoinnissa on tietenkin niin, että rikosprosessin funktiot ovat selväpiirteisemmät kuin siviiliprosessin. Rikosprosessilla on kaksi perusfunktiota: rikosvastuun toteuttaminen ja syytetyn suojaaminen. Kumpikin funktio edellyttää valtiovallan väliintuloa: Suomen kaltaisessa valtiossa ei ole ajateltavissa, että aineellisen rangaistusvastuun toteutus jätettäisiin yksityisautonomian varaan, eikä myöskään rikoksesta epäillyn ja syytetyn oikeuksia voida turvata ilman lailla säänneltyä prosessia. Niinpä varsinainen funktiokeskustelu onkin koskenut siviiliprosessin yhteiskunnallisia tehtäviä, ja niistä etenkin sopimusvapauden alaisia riitoja: onko todella niin, että vapaat, rationaaliset oikeussubjektit eivät pysty manageeraamaan yksityisautonomiansa piiriin kuuluvia keskinäisiä asioitaan kevyemmällä sääntelyllä kuin mikä voimassaoleva siviiliprosessioikeus on? Ja onko myös niin, että markkinatalous ei omien lainalaisuuksiensa avulla kykene selviämään velallisten maksukyvyttömyysongelmista kevyemmällä sääntelyllä kuin nykyisin voimassa oleva maksukyvyttömyysoikeus?

---

Hyvät kuulijat… tuomiovallan funktiokeskustelun merkitys kiteytyy juuri näihin kysymyksiin. Vaikka keskustelu onkin pääosin akateemista diskurssia… ja vaikka oikeudenkäyntien valtavirta hoituu aivan mallikkaasti ilman funktiopohdintoja, funktionäkemykset konkretisoituvat vaikeissa jutuissa: kun yksittäisen riidan ajaminen ja ratkaiseminen edellyttää riitaisen näytön arviointia ja ehkä myös lain tulkintaa, on erittäin hyödyllistä pysähtyä arvioimaan, mitä yhteiskunnallisia päämääriä tavoitellaan asioiden ajamisella, käsittelyllä ja ratkaisemisella juuri tuomioistuimissa.

---

Oikeuskirjallisuudessa perinteisesti vallinneen näkemyksen mukaan siviiliprosessin yhteiskunnallinen funktio on oikeussuojan antaminen yksityisoikeudellisille intresseille, siis siviilioikeudellisille vaatimuksille. Näin on syntynyt oikeussuojafuntio, joka painottaa aineellisen siviilioikeuden toteutumista yksittäisissä siviiliriidoissa. Yksittäinen juttu on ratkaistava aineellisen oikeuden mukaisesti kiinnittämättä huomiota siihen, onko lopputuloksella mahdollisesti laajempia vaikutuksia oikeusjärjestyksen toteutumiseen.

Oikeussuojafunktion rinnalle on sittemmin noussut käsitys siviiliprosessista yleisenä sanktiomekanismina, jonka tehtävänä on jo olemassaolollaan edistää aineellisen oikeuden toteutumista…nimenomaan yhteiskunnassa laajemmin. Tämän sanktiomekanismifunktion ytimeen kuuluu ajatus siitä, että siviiliprosessin tärkein tehtävä on käyttäytymisen ohjaaminen yhteiskunnassa yleensä, jotta aineellinen oikeus ja etenkin sen taustalla vaikuttavat tavoitteet toteutuisivat. Sanktiomekanismiajattelun mukaan tärkeää ei ole vain yksittäisten riitojen ratkaiseminen aineellisen oikeuden mukaisesti, vaan ohjausvaikutuksen aikaansaanti ja lopulta se, että aineellinen oikeus ”löisi itsensä läpi” yhteiskunnassa yleisenä käyttäytymisnormistona. Tämän ohjausfunktion kannalta ei ole aivan välttämätöntä, että kaikki yksittäiset jutut ratkaistaan aineellisen oikeuden mukaisesti, kunhan prosessi järjestelmänä – siis instituutiona eli systeeminä – edistää aineellisen oikeuden päämääriä.

On selvää, että myös rikosprosessin funktioihin voidaan rikosvastuun toteuttamisen ja syytetyn suojaamisen lisäksi lukea sanktiomekanismifunktio, siis käyttäytymisen ohjaaminen yhteiskunnassa yleisesti. Onhan aineellisenkin rikosoikeuden – etenkin rangaistusteorioiden – johtavana periaatteena toiminut nimenomaan yleispreventio eli tavoite, jonka mukaan rikosoikeus jo voimassaolollaan ehkäisee rikoksia.

Siviiliprosessille on esitetty myös puhdasta riidanratkaisufunktiota. Tämän mukaan siviiliprosessin tärkein systeemitason tehtävä olisi riitojen ratkaiseminen sellaisenaan riippumatta siitä, missä määrin yksittäiset riidat ratkaistaan aineellisen oikeuden mukaisesti tai missä määrin siviiliprosessikoneisto olemassaolollaan…ja tuottamiensa ratkaisujen kautta… ohjaa käyttäytymistä yleisesti. Riidanratkaisufunktion merkityksen voidaan katsoa vahvistuneen sitä mukaa kuin siviiliriitojen sovittelua on pyritty laajentamaan ja sovitteluun käytettäviä resursseja lisätty. Viimeaikainen kritiikki lähisuhdeväkivaltaa koskevien rikosasioiden sovittelusta ilmentää, että sovitteluideologia on laajentunut myös rikosprosessin alueelle. Suomen osakseen saama kritiikki lähisuhdeväkivaltatapausten sovittelusta on sekä teoreettisesti että konkreettisten ihmisoikeuksien perusteella täysin ymmärrettävää, itse asiassa tervetullutta.

Siviiliprosessissa eri funktioiden merkitys ja painoarvo vaihtelevat sen mukaan, onko asia sopimusvapauden piirissä vai ei. Onhan selvää, että lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevassa riidassa tuomioistuimen velvollisuus valvoa viran puolesta lapsen etua korostaa lasta koskevan riidan ratkaisemista lain…siis lapsen edun…mukaisesti… Puhtaalla riidanratkaisufunktiolla, jonka mukaan lopputuloksen lainmukaisuudella ei ole yhtä suurta merkitystä, ei voi olla lapsiriidoissa samanlaista asemaa. Näin siitä huolimatta, että vanhempien sovinnollisuus lapsensa huollosta, tapaamisoikeudesta ja elatuksesta on yleisesti tavoiteltava päämäärä, mutta nimenomaan lapsen edun toteutumisen tarkoituksessa, ei pelkästään riidan hoitamiseksi pois päiväjärjestyksestä.

---

Arvoisat kuulijat, lähestymme luentoni kovaa ydintä. Nimittäin, prosessin funktioihin on syytä lisätä myös oikeuden kehittämistehtävä eli sellaisten ennakkotapausten ratkaiseminen, joissa voidaan antaa oikeusohjeita sovellettaviksi tulevissa samankaltaisissa asioissa. Tulkinnanvaraisten tapausten ja oikeuden kehittämisfunktion kautta tuomiovalta epäilemättä tukee ja täydentää lainsäädäntövaltaa. Oikeuden kehittämisfunktiota on turha kiistää esimerkiksi kauhistelemalla niin sanotun tuomarivaltion riskejä. Voimassaolevaa oikeuttahan on myös tulkittava, ei pelkästään sovellettava.

Tuomiovallalla siis on myös oikeuden kehittämistehtävä. Sikäli kuin valtiovallan kolmijaosta kuitenkin halutaan pitää kiinni – kuten esimerkiksi Suomessa edelleen halutaan – on pidettävä kirkkaana mielessä, että vastuu voimassa olevan oikeuden sisällöstä kuuluu ensisijaisesti lainsäädäntövaltaa käyttävälle parlamentille… joka puolestaan pääsee käyttämään valtaansa vain toimeenpanovaltaan kuuluvan lainvalmistelukoneiston kautta.

Näin palaamme edellä jo lyhyesti mainittuun strategiseen litigointiin. Vaikka siinä on uutuuden viehätystä ja peruspäämäärät ovat kannatettavia, ei olisi rationaalista sulkea silmiämme niiltä riskeiltä, joita oikeuden kehittämisfunktion kautta mahdollisesti aiheutuu tuomiovallan käytölle. Analysoitaessa strategisen litigaation perusagendaa huomio kiinnittyy ensimmäisenä siihen, että niin sanottujen sopivien juttujen etsintä ja ajaminen eivät ole millään tavoin uusia ideoita. Päinvastoin, ennakkoratkaisujuttujen ajaminen ylimpiin tuomioistuimiin on yhtä vanha ajatus kuin tuomioistuinten hierarkia ja siihen sisältyvä oikeus hakea muutosta alemman tuomioistuimen ratkaisuun. Kuitenkin esimerkiksi Suomen – ja Ruotsin – ylimmille tuomioistuimille ominainen piirre on ollut ja on edelleen, että tuomiovallan on mahdollisimman pitkälti vältettävä lainsäätäjän tontille astumista.

Mitä tämä välttely edellyttää? Ainakin sitä, että ennakkoratkaisuille otollisia juttuja toki etsitään ja ratkaistaan, mutta ennakkoratkaisuja annetaan vain voimassaolevan oikeuden tulkinnasta. Paino on juuri näillä kolmella sanalla: voimassaolevan oikeuden tulkinnasta. Strategisen litigaation nimissä tapahtuva asioiden ajaminen pysyy riskeiltään hallittavissa, kunhan tuomiovallan tehtäviin ei yritetä tuoda asioita, joita ei säännellä eikä ole tarkoituskaan säännellä oikeusnormeilla.

---

On totta, että yhteiskunnallisten ongelmien oikeudellistuminen – tai niiden tarkoitushakuinen oikeudellistaminen eli juridisointi – vaikeuttaa rajojen asettamista sille, millaiset asiat ylipäänsä kuuluvat tuomiovallan käytön kohteiksi – ja millaiset eivät. Kovin ekspansiivinen aktivismi strategisen litigaation nimissä saattaa olla toimintaa, jota ei ole syytä ihailla – jälleen olettaen, että valtiovallan kolmijakoa edelleen pidetään sivistysvaltion peruselementtinä, eikä siis haluta ottaa riskiä sellaisesta kehityksestä kuin eräissä Euroopan unioninkin jäsenvaltioissa on viime vuosina nähty – eräistä Euroopan neuvoston jäsenvaltioista puhumattakaan.

***

Luennon päätteeksi on aiheellista luoda katsaus prosessioikeuden tutkimukseen ja opetukseen Turun yliopistossa. Huomio kiinnittyy ensimmäisenä siihen, että niiden kahdeksan vuoden aikana, jotka olen ollut joko yksin tai yhdessä edeltäjäni kanssa vastuussa oppiaineen pystyssä pysymisestä, on tarkastettu väitöskirjoja, joissa tutkimuskohteena on ollut prosessidogmatiikan kova ydin: Satu Saarensolan tutkimus oikeudenkäyntikuluista ja kohtuullisuudesta, Markku Fredmanin väitös puolustajan roolista rikosprosessissa ja Jussi Päivärinteen väitöskirja asiavaltuudesta tekijänoikeusriidoissa. Tämä on huomattava saavutus prosessioikeuden oppiaineelle ottaen huomioon myös sen, että opetusvastuu ei ole näiden vuosien aikana ainakaan keventynyt. Lisäksi eräät rikosoikeuden, sopimusoikeuden ja oikeusfilosofian väitöskirjatutkijat ovat väitelleet näiden kahdeksan vuoden aikana ja saatelleet tutkimuksensa maaliin antaen tutkimustyönsä ohessa merkittävän panoksensa prosessioikeuden opetustilanteen hallittavuudelle. Kiitän heitä kaikkia.

Edeltäjäni, prosessioikeuden emeritusprofessori Antti Jokela on jatkanut tutkimustyötään tuottaen ajantasaisia painoksia prosessioikeuden yleisesityksistään. Samoin edeltäjäni, prosessioikeuden professori, nykyinen dekaani Johanna Niemi on tuottanut tasaisen varmaa laatua sekä kansallisiin että kansainvälisiin aikakauskirjoihin… ja olenpa itsekin saanut osallistua hänen kanssaan yhteisjulkaisuihin. Siviilioikeuden professori emeritus Jarmo Tuomisto on puolestaan ansiokkaasti pitänyt yllä aineellisen maksukyvyttömyysoikeuden tutkimusta, jolla on historialliset ja funktionaaliset yhteytensä prosessioikeuden tutkimukseen.

Hyvät kuulijat, uusi väitöskirjatutkijoiden polvi on tutkimustyössään jo hyvässä vauhdissa… toivon heille tietenkin pikaista, mutta itsekkäistä syistä en liian pikaista, väittelyä, jotta opetustilanne pysyy jatkossakin hallittavassa tilassa.

Aivan lopuksi haluan käyttää tilaisuuden sanoa vielä muutaman sanan maksukyvyttömyysoikeuden tutkimuksen ja opetuksen tilasta Turun yliopistossa. Se on siedettävällä tolalla ainakin, jos arvio kohdistetaan kansainvälisiin tutkimusprojekteihin. Kahdeksan vuoden aikana kaksi kansainvälistä projektia on saatettu päätökseen kansainvälisten kustannusyhtiöiden julkaistua projektien lopputuotteet. Kolmas projekti on vireillä ja olin juuri viime viikolla Amsterdamissa projektin ensimmäisessä kokouksessa.

Tehtävämme oikeustieteessä ei kuitenkaan voi rajoittua pelkästään englanninkieliseen julkaisutoimintaan; tarve suomenkieliselle oikeustieteelle ei ole katoamassa yhteiskunnasta mihinkään, vaan suunta on pikemminkin päinvastainen. Seuraavaksi katse… ja tutkimuksellinen potentiaali… onkin suunnattava siihen, että maksukyvyttömyysoikeuden harmonisoinnista saadaan tutkittua tietoa myös suomen kielellä…ei siis pelkästään tai välttämättä edes pääosin, vaan myös suomen kielellä. Yliopistohan on yhteiskuntaa varten.

Päätän luentoni tähän, kiitos ja hyvää syksyn jatkoa.