Professoriluento | Mia Hakovirta

Miten perhe syntyy? Milloin se lakkaa olemasta? Voiko ihminen kuulua yhtä aikaa useampaan perheeseen?

Näillä sanoilla pohtii kirjailija Juha Itkonen omaa perhettään romaanissa Teoriani perheestä.

Perheen määritteleminen tuntuu ensi alkuun helpolta. Meistä useimmilla on perhe, johon synnymme sekä ehkä aikuisiällä itse perustettu perhe. Monet elävät useammassakin perheessä elinaikanaan. Arkisuuteensa ja tuttuutensa vuoksi perhettä pidetään usein itsestään selvänä eikä sen määrittelyn katsota kaipaavan erityistä pohdintaa.

Tutkijalle perhe ei ole käsitteenä niin yksinkertainen kun arkielämässä perheen ymmärrämme. Perhekäsitys vaihtelee eri aikakausina ja eri kulttuureissa. Perhe ei myöskään ole staattinen vaan alati muuttuva kokonaisuus. Yhteiskuntatieteellisen perhetutkimuksen piirissä onkin pitkään keskusteltu perhekäsityksen ja perheymmärryksen avartamisesta sekä perheen käsitteen kriittisestä tarkastelusta.

*****

Ydinperhe eli äidin, isän ja heidän biologisten lasten muodostama perhe yhteiskunnan perusyksikkönä ja niin sanottuna ”normaalin perheen” tai ”standardiperheen” mallina va­kiintui suomalaiseen yhteiskuntaan 1900-luvun aikana.

Perhe rakentui aviosuhteen ja vanhemmuuden varaan ja perhesuhteiden toisin jäsentyminen näyttäytyi uhkaavana paitsi lapsen edun, myös yhteiskunnan kannalta. Perheiden kategorisoinnista siis tuotettiin esiin normaalin ja halutun perheen ja vanhemmuuden reunaehtoja.

Tätä taustaa vasten yksinhuoltajuus edusti poikkeuksellista vanhemmuutta, jota tulkittiin vajaana ja riittämättömänä.  Puhuttiin epäperheistä, tynkäperheistä, vajaaperheistä tai poikkeavista perheistä. Avioliiton ulkopuolella syntyneitä lapsia kutsuttiin äpäriksi, lehtolapsiksi tai au-lapsiksi. Vasta 1970-luvulla suhteellisen neutraali termi yksinhuoltaja vakiintui ja termi otettiin käyttöön suomen kielen tietosanakirjassa 1980-luvulla.

Ydinperheideaalin mukaista perhekäsitettä on kuitenkin koetellut perhe-elämän moninaistuminen. Nykyisin perhe muodostuu yhä useammin muun kuin heteroseksuaalisessa parisuhteessa elävän miehen ja naisen ja heidän biologisten lasten kokoonpanosta. Monimuotoiset perhetilanteet kattavat varovastikin arvioiden yli kolmasosan kaikista suomalaisista lapsiperheistä. Perheiden moninaistuminen johtuu pitkälti perhedynamiikan muutoksista ja perhe-elämän epävakaudesta kuten avioeroista ja avoliittojen purkautumisesta. Moni solmii elämänsä aikana useamman liiton, ja saa lapsia useamman kumppanin kanssa. Hedelmöityshoidot ovat myös mahdollistaneet itsellisten naisten perheellistymisen eli lapsen hankkimisen yksin, ilman puolisoa. 

*******

Suomessa on saatavilla kattavasti luotettavaa rekisteritietoa siitä, keiden kanssa ihmiset asuvat. Näiden tietojen pohjalta tuotetaan perheitä koskevat viralliset tilastot. Perhesuhteita koskevan tutkimuksen kannalta tilastot kuitenkin kertovat vain osan tarinaa siitä, minkälaisissa perheissä ihmiset elävät. Vaikeus tavoittaa perhe-elämän moninaisuuttaa aiheutuu siitä, että tilastoinnin ja tutkimuksen lähtökohtana on elettyjen ja koettujen perhesiteiden sijaan asuminen tai kotitalousyksikkö. Siksi on tärkeää kysyä, mitä tilastolliset luokitukset eivät perheistä kerro?

Perhetilastoissa yksinhuoltajaperheitä ovat perheet, joissa asuu yksi aikuinen vähintään yhden alle 18-vuotiaan lapsen kanssa. Yksinhuoltajaperheet ovat pääosin äidin ja lapsen muodostamia perheitä. Isä yksinhuoltajana on edelleen melko harvinaista. Perhetilastoissa yksinhuoltajaperheet muodostetaan asumisen perusteella ottamatta kantaa siihen, onko kysymyksessä ns. "todellinen" yksinhuoltajaperhe vai yhden vanhemman perhe, jossa vanhemmat ovat sopineet lapsen juridisesta yhteishuollosta tai vuoroasumisesta.

Yhteishuoltajuus ja vuoroasuminen ovat tuttuja arjesta, mutta perhetilastoissa niitä ei tunnisteta, koska tilastot perustuvat asuntokeskeiseen luokitteluun. Yhteishuolto viittaa käytäntöön, jossa lapsen vanhemmat eron jälkeen yhdessä päättävät muun muassa lapsen hoidosta, kasvatuksesta, asuinpaikasta, uskonnosta ja terveydenhuollosta.  Ideologinen käänne kohti eron jälkeistä jaettua vanhemmuutta luotiin 1980-luvulla, kun astui voimaan laki, joka mahdollisti molempien vanhempien pysymisen lapsen huoltajina eron jälkeen. Vaikka perhetilastoissa puhummekin edelleen yksinhuoltajista, suurimalla osalla vanhemmista on lapsen yhteishuoltajuus.

Tietoa lasten huoltajuudesta löytyy terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen tuottamista perheoikeudellisista tilastoista, mutta niissäkin on omat pulmansa. Tilastoihin päätyy tietoa vain niistä perheistä, joissa sopimukset lapsen huollosta vahvistetaan sosiaalitoimessa tai oikeudessa. Reilu kolmannes vanhemmista ei vahvista lapsen huoltoon ja asumiseen liittyviä sopimuksia, joten meillä ei ole tietoa vanhempien keskenään tekemien sopimusten sisällöistä.

Yhteishuolto ei myöskään kerro vanhemmuuden jakautumisesta eron jälkeen vaan vanhempien pitää myös sopia siitä, kuinka lapsen asuminen järjestetään.

Useimmat lapset liikkuvat eron jälkeen kahden kodin välillä. Kotia vaihdetaan muutaman päivän välein, viikoittain tai joka toinen viikonloppu. Suomessa vuoroasumisesta puhutaan silloin kun lapsi asuu vähintään 40 prosenttia kalenterivuodesta kummankin vanhempansa luona. Vuonna 2019 tehdyn kyselytutkimuksen mukaan lähes 30 prosentilla erillään asuvien vanhempien lapsista oli vuoroasumisjärjestely. Vuoroasumisesta huolimatta lapsi voi olla virallisesti kirjoilla vain yhdessä kodissa. Perhetilastoissa vuoroasuvan lapsen perhe siis luokitellaan yksinhuoltajaperheeksi, vaikka vanhemmat yhdessä vastaisivat lapsen arkipäivän hoidosta ja kasvatuksesta sekä elatuksesta.

Tilastojen katveeseen jää myös suuri joukko yksinasuvia vanhempia, pääasiassa isiä, joiden lapsi asuu virallisesti toisessa kotitaloudessa. Vielä 1960-luvulla heitä kutsuttiin au-lapsilain hengessä makaajiksi ja elättäjiksi, eikä isää katsottu tarvittavan sosiaalisessa tai kasvatuksellisessa merkityksessä. Kun jaetun vanhemmuuden ihanne sai jalansijaa myös isän oikeudet ja velvollisuudet eron yhteydessä vahvistuivat. Vaikka isä olisi yhteishuoltaja ja eläisi lapsiperhearkea vuoroviikoin, niin tilastoissa nämä isät näyttäytyvät yhä edelleen yksinasuvina.

Myös suomen kielessä on myös heikosti käsitteitä ja termistöä eron jälkeiselle vanhemmuudelle. Vaikka vanhemmilla olisi yhteishuoltajuus, puhumme edelleen yksinhuoltajista.

Käsitteet tapaava vanhempi, etävanhempi ja lähivanhempi ovat yleisesti käytössä olevaa terminologiaa, jolla pyritään määrittelemään vanhempien rooleja eron jälkeen.  Se, kuinka läheinen tai etäinen suhde lapsella on vanhempiinsa, tai asuuko vanhempi etäällä tai lähellä, ei kuvaa näiden käsitteiden sisältöä. Vai oletteko joskus kuulleet lapsen kutsuvan vanhempiaan lähiäidiksi tai etäisäksi?

Vaikka vanhempi eläisi arkea vuoroviikoin lapsen kanssa toista vanhempaa voidaan kutsua etävanhemmaksi ja toista lähivanhemmaksi. Näillä käsitteillä luodaan mielikuvia lapsen ja vanhempien välisistä suhteista.  Vanhemmuuskäsitteet myös muokkaavat ymmärrystämme ja tapaamme jäsentää eron jälkeistä vanhemmuutta, ja ne voivat myös luoda mielikuvan eriarvoisesta vanhemmuudesta.

****

Yhtenä ongelmana perheitä koskevassa tutkimuksessa on usein nähty myös tutkimuksen kohdistuminen kotitalousyksikköön. Kotitalouden muodostavat ne henkilöt, jotka asuvat yhdessä ja käyttävät tuloja yhdessä.  Henkilö voi olla on vain yhden kotitalouden jäsen kerrallaan. Erillään asuvien vanhempien ja heidän lastensa näkökulmasta kotitalouskäsite on ongelmallinen. Jos lapsi asuu kahdessa kodissa, minkä kotitalouden jäsen hän on? Jos haluamme tutkia lapsen taloudellista hyvinvointia eron jälkeen, kumman kotitalouden tulot pitäisi huomioida?

Perinteinen tulonjako- ja köyhyystutkimus mittaa usein taloudellista hyvinvointia vain yhdessä taloudessa, perinteisesti äidin kotitaloudessa, ja jättää toisen vanhemman taloudelliset resurssit huomioimatta. Sen enempää vanhempien kuin lastenkaan elämäntilanne ja toimeentulo eivät siis tule kuvatuksi täsmällisesti. Lapsen asuessa kahdessa kodissa, lapsesta aiheutuvat kulut myös jakautuvat entistä tasaisemmin kahden kotitalouden välillä, ainakin teoriassa. 

Perheiden ulottuminen kotitalousyksiköiden ulkopuolelle sekä eron jälkeen jaettu vanhemmuus ovat hämärtäneet myös rajanvetoa yhden ja kahden vanhemman lapsiperheiden välillä.  Monien tutkimusten mukaan lasten hyvinvoinnin takaavat parhaiten perheet, joissa on kaksi vanhempaa. Tätä on selitetty sillä, että lapset usein menettävät sekä taloudellisia että sosiaalisia resursseja vanhempien erotessa. Yksinkertainen perheiden kategorisointi ja perhetyyppien välinen vertailu ei kuitenkaan riittävällä tavalla kuvaa lapsen elämäntilannetta ja niitä resursseja, joita lapsella on käytössään. Perherakennetta tärkeämpää on lapsen kasvuympäristö, joka tarjoaa hoivaa ja huolenpitoa, taloudellista turvallisuutta sekä suojelee laiminlyönneiltä ja väkivallalta. 

Tulevaisuudessa tarvitaan siis valmiutta tarkastella kriittisesti käytössä olevia työvälineitä ja mittareita, käsitteitä ja kategorioita, ja sitä miten tutkimme lapsen hyvinvointia ja elintasoa perheissä, jotka jakavat vastuuta lapsen hoidosta ja elatuksesta eron jälkeen.

******

Yhteiskunnallisen säätelyn, tutkimuksen ja tilastoinnin sekä sosiaaliturvan näkökulmasta pyrkimys mahdollisimman yksinkertaiseen perheen määrittelyyn on ymmärrettävää. Samalla kuitenkin kerromme tarinaa siitä, minkälaisia perhesuhteita pidetään merkityksellisinä. Lait heijastavat yhteiskunnassa vallitsevaa käsitystä perheestä. Tilastot ja rekisterit puolestaan ohjaavat osaksi perheistä tehtävän tutkimuksen lähtökohtia ja ylläpitävät perheitä koskevia ajattelutapoja. Myös sosiaaliturva on rakennettu aikana, jolloin ydinperhe oli normi. Nykyajan moninaiset, useaan kotitalouteen jakautuneet perhesuhteet vaikeuttavat yhteiskunnan tukeen oikeutettujen määrittelyä, eikä vanhempia kohdella aina yhdenvertaisesti. Tämä vaikeuttaa jaetun vanhemmuuden toteuttamista eron jälkeen, etenkin pienituloisissa perheissä.

Luokittelut perheestä ovat kuitenkin sosiaalisissa valtasuhteissa tuotettuja kategorioita. Ne eivät kerro pelkästään yhteiskunnan ja kulttuurin vallitsevasta rakenteesta, vaan samaan aikaan tuottavat aina tietynlaisia tulkintoja ihmisten paikoista yhteiskunnassa ja siitä, minkälaisia eroja ja jakoja pidetään merkityksellisinä. Perheen käsitteen yksinkertaisuuden taakse kätkeytyy siis merkitysten ja näkökulmien moninaisuutta, mutta myös historiallista painolastia.

Minkälainen oli sitten kirjailija Juha Itkosen teoria perheestä? Se on autofiktiivinen kuvaus hänen omasta perheestään, ohikiitäviä hetkiä perhe-elämästä iloineen ja suruineen. Ei kuitenkaan universaali teoria perheestä. Perheitä on niin paljon erilaisia, ettei mitään kokonaiskuvaa ehkä ole edes mahdollista rakentaa, vaikka me tutkijat sitä yritämmekin.

Kun Juha Itkoselta on kysytty miksi hän aina kirjoittaa perheistä, tavallisista ihmisistä ja heidän tavallisista ongelmistaan hän vastaa – miksi en kirjoittaisi, perheet ovat ikuisia ja ikuisesti mielenkiintoisia, haluan kirjoittaa nimenomaan niistä. Samasta syystä perheiden tutkiminen on äärettömän mielenkiintoista. Ja aion tutkia niitä ikuisesti. Perheissä on jotain niin tuttua ja tavallista, mutta samalla monimutkaista.