Professoriluento | Jukka Leppänen

Psykologia tutkii ihmisen käyttäytymistä, siis sitä mitä ja miten me havaitsemme, ajattelemme, tunnemme, teemme päätöksiä ja toimimme ympäristöissämme. Psykologia tutkii myös, miten ihminen oppii lajilleen tyypillisen käyttäytymisen repertuaarin oman yksilönkehityksensä aikana.

Käyttäytymistä esiintyy kaikilla eliöillä, mutta jokainen eliö havaitsee ja vuorovaikuttaa ympäristönsä kanssa omalla erityisellä tavallaan. Voidaankin sanoa, että kukin laji elää omassa rajatussa havaintojen maailmassa, joka on kehittynyt, kun lajin aivot ovat muovautuneet käsittelemään lajille merkityksellistä tietoa. Tämä selittää, miksi joillakin lajeilla voi olla varsin pitkälle kehittyneitä kykyjä käsitellä juuri tietyn tyyppistä informaatiota. Me tiedämme esimerkiksi, että mehiläiset saavat tietoa tuottoisan kukkapaikan suunnasta ja etäisyydestä seuraamalla toisten mehiläisten tanssia, tai, että jotkut lintulajit ovat suorastaan hämmästyttävän taitavia suunnistamaan ympäristössään erilaisten visuaalisten, magneettisten ja hajuun perustuvien vihjeiden avulla.

Ihmiselle on ominaista paitsi suhteellisen suuret ja hyvin verkottuneet aivot sekä kyky oppia monimutkaisia säännönmukaisuuksia, myös erityinen valmius sosiaaliseen oppimiseen, siis oppimiseen, joka tapahtuu vuorovaikutuksessa toisen ihmisen kanssa.

Jo vastasyntynyt erottaa toisen ihmisen kasvot muista visuaalisista objekteista, joskin lapsen näönvarainen käyttäytyminen on vielä tässä vaiheessa suhteellisen hidasta ja haparoivaa.  Muutokset ovat kuitenkin nopeita ensimmäisen elinkuukausien aikana. Noin puolen vuoden ikään mennessä lapsen reaktionopeus on puolittunut, ja lapsi löytää katseellaan ympäristössään olevat kasvot hyvinkin nopeasti ja vaivatta, melkeinpä riippumatta siitä, kuinka paljon näkökentässä on muuta häiritsevää tietoa. Tähän mennessä lapsi on kiintynyt vanhempiinsa ja on yleisesti kiinnostuneempi siitä mitä ympärillä olevat ihmiset tekevät kuin mistään muusta. Ensimmäisen vuoden loppupuolella lapsi alkaa seurata vanhemman katseen suuntaa ja käsien eleitä, ja päättelee niiden perusteella, milloin toisen ihmisen huomio on kiinnittynyt häneen itseensä ja milloin johonkin muualle ympäristössä. Tässä lasta auttaa, että toisen ihmisen katseen suunta on helppo erottaa, vaikka etäisyys ja valaistus vaihtelisivatkin, koska silmän tumman ja vaalean alueen kontrasti on suurempi ihmisellä kuin muilla lajeilla; lisäksi lasta helpottaa se, että vanhemmilla on taipumus korostaa lapselle suunnattuja kasvojen ja käsien liikkeitä sekä tiettyjä puheen piirteitä niin, että niiden seuraaminen helpottuu.

Varhainen vuorovaikutus yksinkertaistaa lapsen oppimista. Lapsi voi kohdistaa oppimisen siihen, mihin vanhemman antamat vihjeet hänet huomionsa ohjaavat sen sijaan, että hänen tarvitsi oppia kaikesta siitä mitä ympärillä on. Samalla se käynnistää pitkän, läpi lapsuuden kestävän sosiaaliseen vuorovaikutuksen jakson, jonka kuluessa ja vaikutuksesta lapsen aivot kehittyvät toiminnallisesti ja oppivat käsittelemään ihmiselle olennaista tietoa. Samalla lapsen käyttäytymisen repertuaari laajenee.  Lapsi oppii kielen ja symbolisen ajattelun, kyvyn tunnistaa vihjeitä, jotka kertovat toisen ihmisen kokemuksista (siis esimerkiksi kivusta, mielihyvästä, pelosta ja surusta) ja luo perustan kriittisille sosiaalisille ja moraalisille taidoille. Se miten tämä kaikki tarkkaan ottaen tapahtuu ja mitä se vaatii, on tärkeä teoreettinen kysymys, jonka parissa tehdään edelleen aktiivisesti tutkimusta. Tiedämme kuitenkin, että ihminen tarvitsee aivojen ja lajityypillisen käyttäytymisen kehittymiseen enemmän aikaa ja vuorovaikutusta kuin monet muut lajit. Tämän vuoksi lapsen kehityksen tutkijat eivät lopeta korostamasta vuorovaikutuksen kehityksellistä merkitystä – se ei ole vain tärkeää vaan se on kriittisen tärkeää Ihmisen käyttäytymisen kehitykselle. Me emme tiedä, missä määrin on mahdollista, ja onko ylipäätään mahdollista, että lapsi oppii vastaavia asioita vuorovaikutuksessa muiden älykkäiden järjestelmien kuin aikuisen ihmisen kanssa, mutta kun tätä kysymystä tulevaisuudessa mietitään, on hyvä tiedostaa, että ollaan tekemisessä ihmisen kehityksen perustavanlaatuisten asioiden kanssa.

Lapset syntyvät ympäristöihin, jotka ovat monilta osin keskenään samanlaisia ja joista löytyy monia universaaleja piirteitä, mutta samalla jokaisessa ympäristössä on omia erityisiä piirteitä. Nämä voivat johtua esimerkiksi kasvuympäristön maantieteellisestä sijainnista ja ilmastosta, paikallisesta kulttuurista ja sen tavoista, resurssien saatavuudesta tai ympäröivän yhteiskunnan teollistumisen ja teknologisen kehityksen asteesta.

Yksi psykologian keskeisistä kysymyksiä on jo kauan ollut, mitkä ovat ihmisen kehityksen välttämättömät tarpeet ja edellytykset, ja missä määrin lapsen on mahdollista saavuttaa oman kehityksensä potentiaali, jos ympäristössä on puutteita esimerkiksi ravinnon saatavuudessa, turvallisuudessa, hygieniassa, sairauksien ennaltaehkäisemisessä ja hoidossa, tai sosiaalista kiinnittymistä ja oppimista edesauttavissa vuorovaikutuskokemuksissa.

Jos katsomme lapsen fyysistä kasvua, siis pituuden, painon ja pään ympärysmitan kehitystä, me saamme todeta, että lapsen kehityksen edellytykset vaihtelevat edelleen erittäin paljon matalan ja korkean tulotason alueilla. Esimerkiksi Malawin maaseudulla syntyvät lapset olivat v. 2020 julkaistussa tutkimuksessamme lähes kaksi keskihajontaa lyhyempiä kuin kansainvälisten standardien vertailulapset. Ero on hälyttävän suuri. Vaikka fyysinen kehitys on erittäin tärkeä arvio lapsen kehityksestä, mutta se ei yksistään riitä, sillä se kertoo meille lopulta melko vähän kehityksen muista osa-alueista.  Tämän vuoksi me tarvitsemme kehityksen seurantaan metriikoita, jotka kertovat paitsi fyysisestä kasvusta, myös aivojen, kognitiivisten toimintojen ja käyttäytymisen kehityksestä.

Olen ollut viime vuosina mukana tutkimuksissa, joissa on tutkittu lasten käyttäytymisen varhaiskehitystä maapallon köyhimmillä alueilla Saharan etelänpuoleisessa Afrikassa.  Näissä tutkimuksissa olemme todenneet, että lapset, jotka kasvavat resursseiltaan hyvin erilaisissa ympäristöissä, ovat kognitiivisten ja sosiaalisten toimintojen hyvin samanlaisia ainakin vielä kehityksen varhaisissa vaiheissa. He orientoituvat samalla tavalla ulkoisiin vihjeisiin, oppivat säännönmukaisuuksia, ovat samalla tavalla kiinnostuneita toisista ihmisistä enemmän kuin muista objekteista, ja koordinoivat omaa tarkkaavaisuuttaan toisen ihmisen eleitä seuraten. Näiden toimintojen esiintymisessä ei sinänsä näyttäisi olevan vaihtelua enemmän tai vähemmän optimaalisissa olosuhteissa kasvavilla lapsilla. Jos eroja on, ne näyttäisivät liittyvät enemmän toimintojen ajoitukseen ja dynamiikkaan, siis esimerkiksi siihen, kuinka nopeasti lapsi reagoi ympäristön tapahtumiin.

Me emme vielä tiedä, mikä merkitys näillä toiminnan nopeuden eroilla on lapsen kehityksen kannalta ja miten ne vaikuttavat esimerkiksi lapsen kykyyn seurata toisen ihmisen eleitä ja sosiaaliseen oppimiseen. Tätä kysymystä me yritämme selvittää mallintamalla lapsilla erilaisissa tilanteissa kerättyä katseenseuranta-aineistoa. Toisissa tutkimuksissa on kuitenkin osoitettu, että kehityksen radat alkavat erota jo ensimmäisen vuoden jälkeen esimerkiksi aliravitsemustilasta kärsivien ja verrokkilasten välillä. Barbados-saarella tehtyjen seurantatutkimusten perusteella nämä lapsuudessa syntyvät erot säilyvät läpi lapsuuden ja näkyvät toimintakyvyssä vielä aikuisuudessa. Pelkästään sen toteamiseen, että näin tapahtuu me emme tarvitse enää lisää tutkimusta; mutta me tarvitsemme lisää tietoa siitä, missä vaiheessa kehitysratojen erkaantuminen tarkkaan ottaen tapahtuu, miksi se tapahtuu, miksi se säilyy yksilön elämänkaaren ajan, ja miten se voidaan estää.

— —

Kun me ratkomme näitä kysymyksiä, meidän tulisi saada tietoa lapsen käyttäytymisestä ja sen muutoksista lyhyenkin aikavälin sisällä (näin on esimerkiksi silloin, kun haluamme selvittää, onko lapselle annetusta lisäravinteesta hänelle hyötyä).  Samalla meidän tulisi ymmärtää, mitkä ovat lapsen ympäristön oleellisia piirteitä kussakin ikävaiheessa ja miten niitä ja niiden vaikutusta voidaan mitata ja mallintaa. Monet psykologian perinteisistä kysely- tai laboratoriotutkimuksen menetelmistä soveltuvat huonosti näihin tarkoituksiin; siksi kehityksen tutkijat etsivät keinoja, joiden avulla voidaan kerätä suoraa ja objektiivista tietoa lapsen käyttäytymistä tämän luonnollisessa ympäristössä. Nopeimmin tähän tarkoitukseen kehitetyistä menetelmistä ovat viime aikoina edenneet erilaiset päällepuettavat sensorit, joilla saadaan yksityiskohtaista aikasarjatietoa lapsen pään, kehon ja raajojen asennosta ja liikkumisesta, silmien liikkeestä sekä lapsen kuva ja äänimaailmasta, samalla, kun hän toimii omassa ympäristössään.

Näitä menetelmiä meidän on mahdollisuuksien mukaan hyödynnettävä, kun haluamme uudistaa psykologian metodologista perustaa. Näihin menetelmiin perustuvaa tutkimusta meidän on vietävä myös sinne, missä ratkotaan ihmisen kehityksen esteitä. Turun yliopiston tunnuslause kehottaa meitä inspiroitumaan tieteen mahdollisuuksista. Aiemman työpaikkani Bostonin lastensairaalan tunnuslause kehotti meitä jatkamaan tätä työtä, kunnes jokainen lapsi voi hyvin. Ihmisen käyttäytymisen tutkimusta on jatkettava, kunnes jokaisella lapsella on mahdollisuudet hyvään, taipumustensa mukaiseen elämään.