Professoriluento | Timo Kuosmanen

Taloudellisen hyvinvoinnin kasvu pitkällä aikavälillä on aina ja kaikkialla rakentunut tuottavuuskasvun varaan. Tuottavuuden kasvu kumpuaa viime kädessä teknologisesta kehityksestä, mutta myös työn ja pääoman kohdentumisella ja tehokkaalla käytöllä, talouden rakenteellisilla tekijöillä, kuin myös kilpailukyky- ja kysyntätekijöillä on lyhyellä aikavälillä hyvin merkittävä rooli.

Valitettavasti makrotasolla tarkasteltuna Suomen kansantalouden tuottavuuskasvu on käytännöllisesti katsoen pysähtynyt vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen. Vaikka talouttamme on viime vuosina koetelleet ensin koronakriisi ja sen jälkeen Venäjän hyökkäysota Ukrainassa ja siitä seurannut energiakriisi, nämä lyhyellä aikavälillä hyvin vakavat kriisit tulevat todennäköisesti ennemmin tai myöhemmin päättymään. Sen sijaan tuottavuuskehityksen kääntäminen kestävälle kasvu-uralle on hyvin merkittävä pitkän aikavälin haaste, joka jää helposti akuutimpien kriisitilanteiden varjoon.

Suomi ei kamppaile tuottavuuskasvun hyytymisen kanssa yksin, vaan sama ongelma vaivaa myös useimpia muita länsimaita. Mahdollisia syitä tuottavuuskasvun tyrehtymiselle on taloustieteen tutkimuskirjallisuudessa esitetty useita:

Yhdysvalloissa John Haltiwanger ja kumppanit ovat keränneet runsaasti empiiristä evidenssiä, joka viittaa liike-elämän dynamiikan heikentyneen, kun mittareina käytetään esimerkiksi uusien yritysten perustamista tai työpaikkojen vaihtuvuutta. Vastaavanlaisia havaintoja on sittemmin saatu myös monista Euroopan maista. Toisaalta belgialaistutkijat Jan De Loeckerin johdolla ovat pyrkineet osoittamaan yhteyden yritysten markkinavoiman kasvun ja tuottavuuskasvun hidastumisen välillä. On empiirinen fakta, että yritysten voittoprosentit ovat kasvaneet 2000-luvulla ja myös pääoman osuus tulonjaossa on kasvanut suhteessa palkkoihin.

Pitkällä aikavälillä teknologinen edistys on tärkein tuottavuuskasvua aikaansaava tekijä, joten mahdollinen teknologisen kehityksen hiipuminen vaikuttaisi myös suoraan tuottavuuskasvuun. Aiemmin Robert Gordon ja äskettäin Nick Bloom kumppaneineen ovat esittäneet, että uusien merkittävien innovaatioiden kehittäminen käy aikaa myöten yhä vaikeammaksi ja vaikeammaksi, kun kaikki helpot ideat on jo ehditty hyödyntää. Toisaalta Erik Bryjolfsson kanssakirjoittajineen ovat teknologian suhteen huomattavasti optimistisempia, varsinkin kun puhutaan digitalouden tuottamista innovaatioista. Heidän lukuisissa tutkimuksissaan on tuotu esiin digitalouden tuotteiden ja palveluiden mittaamiseen liittyviä haasteita, kuten täysin ilmaiseksi tarjottavat palvelut, joita kansantalouden tilinpito ei nykyisellään kykene huomioimaan. Keskustelu näistä ja monista muista tuottavuuskasvun hidastumiseen vaikuttavista syistä käy tällä hetkellä hyvin vilkkaana taloustieteessä.

Johtamani työryhmän viime toukokuussa julkaistussa tutkimuksessa tarkasteltiin empiirisesti työn ja pääoman kohdentumista ja kohdentumisen tuottavuusvaikutuksia Suomen yrityssektorilla. Tutkimus tehtiin Valtioneuvoston kanslian toimeksiannosta yhteistyössä Aalto yliopiston ja ETLA:n kanssa, hyödyntäen Tilastokeskuksen kattavia rekisteriaineistoja.

Tutkimustulostemme mukaan kaikilla 16 tutkimuksessa tarkastellulla toimialalla tuottavuus voisi olla huomattavasti nykyistä korkeammalla tasolla, mikäli työ ja pääomaresurssit saataisiin kohdennettua nykyistä tehokkaammin yritysten kesken. Monilla toimialoilla havaittiin useiden kymmenien prosenttien tuottavuuskasvupotentiaalia, joka voitaisiin saada aikaan nykyisin käytössä olevilla resursseilla ja nykyisellä teknologialla. Koska toimialoilla on paljon hyödyntämätöntä potentiaalia, uusien innovaatioiden merkitys meidän yrityssektorimme tuottavuuskasvun viimeaikaisen hidastumisen taustalla vaikuttaisi olevan varsin vähäinen. Sen sijaan työn ja pääoman tehoton kohdentuminen ja erityisesti kohdentumisen heikkeneminen 2000-luvun kuluessa osoittautuivat keskeisimmäksi tuottavuuskasvun hidastumista selittäväksi tekijäksi.

Mutta mikä sitten selittää tuotannontekijöiden kohdentumisen heikkenemistä?

Tutkimuksessamme havaittiin myös merkkejä alhaisesta palkkatasosta suhteessa työn rajatuotokseen ja toisaalta korkeasta pääoman tuotosta suhteessa pääoman rajatuotokseen. Tämä tulos tukee osaltaan belgialaistutkijoiden esittämää käsitystä markkinavoiman ja voittoprosenttien kasvun merkityksestä tuottavuuden taantumisen taustalla. Toisaalta pääoman alhainen rajatuotos saattaa olla yhteydessä hyvin alhaiseen korkotasoon, joka on vallinnut finanssikriisin jälkeen. Nollakorkojen tai jopa negatiivisten korkojen maailmassa myös heikommin tuottavat investointikohteet tulevat kannattaviksi, mikä saattaa vaikuttaa varsinkin pääoman kohdentumisen tehottomuuteen. Sen lisäksi pitkään jatkunut nollakorko saattaisi osaltaan heikentää markkinoiden luovaa tuhoa, kun myös heikommin kannattavat yritykset selviävät lainanhoitokuluistaan ja jatkavat toimintaansa, vieden markkinaosuuksia tuottavammilta yrityksiltä.

Kuitenkaan luovan tuhon heikkenemisestä tai liike-elämän dynamiikan hidastumisesta ei tutkimuksemme perusteella näkynyt merkkejä Suomen yrityssektorilla. Uusia yrityksiä perustetaan Suomessa aiempaa enemmän ja lisäksi meidän uudet yrityksemme ovat keskimäärin tuottavampia kuin markkinoilta poistuvat yritykset, mikä edistää tuottavuuskasvua makrotasolla. Myös toimintaa jatkavien yritysten tuottavuuskasvu on yllättävän hyvällä tasolla. Valitettavasti tämä yritystason vahva tuottavuuskehitys on jäänyt huomioimatta tuottavuutta koskevassa julkisessa keskustelussa: mielestäni Suomen tuottavuustilanne ei ole niin synkkä kuin mitä uutismedian perusteella voisi luulla.

Valitettavasti kun siirrytään yritystasolta ylemmäs toimialan ja koko kansantalouden tasoille, työn ja pääoman heikentynyt kohdentuminen yritysten välillä käytännössä syö lähes kaiken yritystasolla aikaan saadun tuottavuuskasvun. Heikentynyt kohdentuminen vaikuttaa johtuvan paitsi nollakorkojen myötä heikosti kohdentuneista investoinneista, myös liian vähäisestä palkkakilpailusta ja työvoiman liikkuvuudesta. Tuottavuuskasvun kannalta keskeinen ongelma on se, että markkinoille tulevat uudet korkean tuottavuuden yritykset eivät jostakin syystä kykene tai halua palkata enempää työntekijöitä. Korkean tuottavuuden startuppien työllistämispäätösten ymmärtämiseksi tarvittaisiin lisätutkimusta, erityisesti tuottavuuskasvun ja työvoimaresurssien tehokkaamman kohdentumisen näkökulmasta.

Tutkimuksessamme tuotiin esiin myös eräs tärkeä tuottavuuden mittaamiseen liittyvä puute, jota mielestäni ei ole riittävällä tavalla tunnistettu tuottavuuskasvun taantumista koskevassa keskustelussa. Meillä Suomessa samoin kuin muissakin länsimaissa on viime vuosikymmeninä investoitu valtavasti työtä ja pääomaa kasvihuonekaasupäästöjen vähentämiseen. Tämä on ollut välttämätöntä ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi, mutta päästöjen laajamittaisella vähentämisellä on väistämättä myös vaihtoehtoiskustannus. Meneillään olevan energiasiirtymän vaatimat pääomainvestoinnit, samoin kuin merkittävät tutkimus- ja kehityspanostukset, saattavat näennäisesti heikentää mitattua työn tuottavuutta ja kokonaistuottavuutta. Tämä johtuu yhtäältä siitä, että päästöjen vähentämiseen tehtyjä mittavia panostuksia ei kyetä tuottavuustarkastelussa erottamaan arvonlisää tuottavista työ- ja pääomaresursseista, jolloin tuotannontekijöiden määrä näennäisesti kasvaa. Toisaalta perinteiset talouden mittarit eivät huomioi päästöjen vähenemisestä globaalilla tasolla koituvaa hyötyä. Jos sen sijaan tarkastellaan hiilituottavuutta, eli arvonlisäyksen ja kasvihuonekaasupäästöjen suhdelukua, havaitaan että hiilituottavuus on kasvanut Suomessa hyvin voimakkaasti, keskimäärin 8 prosentin vuosivauhtia. Hiilituottavuuden positiivinen kehitys osoittaa, että ilmastotavoitteiden suhteen on tapahtunut huomattavaa edistystä, jota perinteiset tuottavuuden mittarit eivät kykene tavoittamaan. Tuottavuuskehityksestä huolestumisen sijaan ehkä meidän täytyisikin olla tyytyväisiä siihen, että mittavista päästövähennystoimista ja vihreän siirtymän vaatimista tutkimus- ja kehityspanostuksista sekä pääomainvestoinneista huolimatta elintasomme ei ole laskenut, vaan on toistaiseksi säilynyt suunnilleen samalla tasolla.

Yhteenvetona voidaan todeta, että tuottavuuskasvun hyytyminen makrotasolla johtuu monista eri tekijöistä, joiden välillä on monimutkaisia keskinäisiä riippuvuuksia. Yritystasolla tapahtuu positiivista tuottavuuskehitystä, mutta resurssien heikko kohdentuminen yritysten välillä on syönyt tuottavuuskasvua makrotasolla. Uusia korkean tuottavuuden startuppeja tulee markkinoille, mutta valitettavasti ne työllistävät hyvin vähän työntekijöitä. Myös meneillään olevan energiamurroksen ja laajemminkin vihreän siirtymän vaihtoehtoiskustannukset voivat olla yksi mahdollinen selittävä tekijä mitatun tuottavuuskasvun hidastumisen taustalla. Mielestäni tämä ja monet muutkin tuottavuuden mittaamiseen liittyvät haasteet täytyisi pyrkiä tunnistamaan ja ratkaisemaan nykyistä paremmin, jotta taloutemme saataisiin tulevaisuudessa tutkimustiedon avulla kestävämmälle kasvu-uralle.