Professoriluento | Jan Löfström

Arvoisa vararehtori, dekaani ja varadekaani, hyvät kuulijat!

Tämä on tradition mukainen juhlaluennon aloitus, yliopistoyhteisön perinteisiin sitoutuva tervehdys. Traditiosta poikkeava aloitus olisi vaikkapa ’hyvät kansalaiset’. Se olisi historiallis-yhteiskunnallisen kasvatuksen professorilta jopa luonteva: huomio kohdistuisi siihen, että läsnäolijat ovat tietyn saman poliittisen yhteisön jäseniä, kansalaisia, medborgare. Mutta aloitin luennon perinteiden mukaisesti. Traditiossahan on paljon hyvää: se tarjoaa toimintamalleja ja vahvistaa identiteettejä. Se on yhteisön elämässä keskeinen voimavara. Mutta dynaamisessa yhteisössä myös kyseenalaistetaan aikaisempien sukupolvien ratkaisuja. Tämä tradition ja sen kyseenalaistamisen jännite on aina läsnä kasvatuksessa. Filosofi Gert Biestan sanoin voi todeta, että kasvatuksessa tuetaan yksilön kehitystä subjektina, mutta tämä subjektifikaatio vaatii myös sosialisaatiota, yksilön sopeutumista yhteisön traditioihin.

Suhde traditioon on ydinkysymys myös historiatietoisuudessa, joka on historiallis-yhteiskunnallisen kasvatuksen keskeisiä käsitteitä. Yleensä selitetään, että historiatietoisuus on ihmisen lajityypillinen kyky rakentaa siltoja menneisyyden kokemusten, nykyisyyden tulkintojen ja tulevaisuuden odotusten välille. Se on historianfilosofi Jörn Rüsenin ajatusta lainaten narratiivinen kompetenssi, kykenevyyttä kertoa tarinoita, joissa kudotaan yhteen mennyttä, nykyistä ja tulevaa. Runollisesti sanottuna se on historiallisen ajattelun lahja. Historian opetuksen tutkijat kylläkin puhuvat historiallisesta ajattelusta usein kapeammassa merkityksessä siten, että se on historiallisten lähteiden tulkintaa ja sen perusteella tapahtuvaa päättelyä ja ihmisten toiminnan selittämistä. Eräs tunnettu alan tutkija, Sam Wineburg, on kirjoittanut teoksen Historical thinking and other unnatural acts. Kirjan nimestä täytyy ehkä syyttää kustantajaa, mutta yhtä kaikki nimi osuu harhaan: historiallinen ajattelu on antropologisesti ihmiselle luontaista, toisin kuin historiallinen päättely, jota Wineburgin kirja oikeastaan käsittelee.

Historiatietoisuus on meissä perusasetuksena, mutta se voi olla enemmän tai vähemmän monitasoista ja sitä voi periaatteessa kehittää. On kuitenkin vaikeaa operationalisoida historiatietoisuus ajattelun piirteiksi, joilla mitata, kuinka monitasoista historiatietoisuus on. Tavallaan siinä on kyse siitä, kuinka kompleksisia tarinoita ihmiset osaavat rakentaa muutoksesta ja jatkuvuudesta. Jo mainittu Jörn Rüsen on erotellut perinteiset, eksemplaariset, kriittiset ja geneettiset kertomukset, joista viimeksi mainitut ovat eniten kompleksisia, sellaisia joiden rakentamista historiallis-yhteiskunnallisessa kasvatuksessa kannattaa tukea. Rüsenin kertomustyypittelyä on sovellettu empiirisissäkin tutkimuksissa, mutta sitä on vaikea saada toimimaan hyvin. Historiatietoisuuden käsitteellä on kuitenkin ollut suuri inspiroiva vaikutus tutkimukseen, ja historiatietoisuuden teoreettinen ja empiirinen tutkimus on ollut vilkasta. Oma intressini sillä kentällä on liittynyt historiatietoisuuden ja moraaliajatteluun yhteyksiin.

Historialliset kuvaukset ovat usein jollain tasolla myös moraalisia tarinoita, mutta millainen kytkentä historiatietoisuuden ja moraaliajattelun välillä on? Historiatietoisuuden moraaliseen komponenttiin on viitattu siellä täällä tutkimuksissa, mutta eräässä äskettäisessä hankkeessa pyrimme raivaamaan tätä aluetta perusteellisemmin, muodostamaan sille teoriaa ja uutta käsitteistöä sekä kokeilemaan tätä empiirisessä tutkimuksessa. Ryhmä Niklas Ammert, Silvia Edling, Heather Sharp ja minä hahmotteli historiatietoisuuden tyyppistä moraalitietoisuuden konseptia, jossa on läsnä käsitteellinen ajattelu ja esikäsitteellinen informaation prosessointi. Kuten historiatietoisuudessa, myös moraalitietoisuudessa voi ajatella olevan jotain universaalia, kuten kyky kokea myötätuntoa, ja jotain kulttuurisidonnaista ja opiskeltavissa olevaa. Tämä teoreettinen askartelu liittyy historiallis-yhteiskunnallisen kasvatuksen konkretiaan esimerkiksi seuraavasti: Historian oppimisen tavoitteissa mainitaan usein historiallinen empatia. Sillä tarkoitetaan taitoa nähdä, miten yhteiskunnallinen ja kulttuurinen ympäristö on voinut vaikuttaa ihmisten toimintaan tietyssä historiallisessa tilanteessa. Historiallinen empatia on ajattelun taitoa, mutta kun vaikkapa luemme ihmisten kärsimyksistä historiassa, koemme myös myötätuntoa, joka on affektiivis-emotionaalinen moraalitietoisuuden komponentti. Historian opetuksessa on usein korostettu, että oppilaan ei pidä heijastaa tunnereaktioitaan menneisyyteen. Totta on, että se ehkä ei tee historian ihmisille oikeutta. Mutta on tärkeää muistaa, että tunnekokemuksissa on myös paljon yhteistä eri kulttuuriympäristöissä eläville ihmisille ja sen takia voimme ylipäänsä jotenkin tavoittaa toistemme ajatuksia ja kokemuksia – myös aikakausien ylitse.

Yhteiskuntatieteissä on nyttemmin tutkittu paljon tunteiden sosiaalisia merkityksiä. Se näkyy myös yhteiskunnallisen kasvatuksen alueella, jossa on julkaistu teoksia kuten The emotional community of social science teaching ja Emotionen im Politikunterricht, tunteet politiikan opetuksessa. Tunteiden merkityksen tunnistaminen ja tunnustaminen on keskeistä, kun halutaan ymmärtää toisten ja omaakin yhteiskunnallista ajattelua ja toimintaa. Kun kysytään, miten historiallis-yhteiskunnallinen kasvatus tukee kasvua demokraattiseen kansalaisuuteen, vastauksissa usein korostuu kriittisen tiedonkäsittelyn oppiminen. Kansalaisten on toki hyvä osata arvioida kriittisesti, mitä näkee ja kuulee, mutta kriittisen ajattelun taidolla on lopulta rajallinen vaikutus vaikkapa siihen, miten henkilö välttyy ’hurahtamasta’ salaliittoteorioihin. Kriittisen ajattelun taito ei myöskään ole tae liberaalidemokratiaan sitoutumisesta, jos henkilöllä ei ole tiettyjä hyveitä, kuten myötätuntoa eli empatiaa.

Demokratian vahvistamisessa on ladattu paljon toiveita deliberatiiviseen demokratiaan eli siihen että päätöksiä tehdään julkisen rationaalisen punnitsevan neuvottelun pohjalta. Mutta jotta deliberaation lupaus toteutuisi, on otettava vakavasti toisten keskustelijoiden ajatukset, tunteet ja kokemukset, ja siksi deliberatiivinen demokratia edellyttää kansalaisilta hyvää empatiakykyä, kuten Michael Morrell on perustellut. Historiallis-yhteiskunnallisen kasvatuksen tutkimuksessa olisi tätä ajatellen aiheellista suunnata huomiota empatian syventämisen kysymyksiin. Kuten sanottu tunteet on nähty historiallisen empatian kontekstissa hankaliksi, koska on ajateltu, että tunnereaktioissa historia sulaa nykyisyydeksi tavalla, joka ei tee aikalaisille oikeutta. Se on relevantti huoli, mutta on näyttöä, että affektilähtöinen näkökulman otto voi myös syventää kognitiolähtöistä näkökulman ottoa, joka on ollut historiallisen empatian opiskelun tavanomainen fokus.

Millainen historiatietoisuus tukee parhaiten demokraattista kansalaisuutta? Lokakuussa 2022 kuollut historian opetuksen tutkija Peter Seixas esitti, että erilaiset historiatietoisuuden muodot kannattelevat erilaisia poliittis-yhteiskunnallisia järjestelmiä ja myös saavat niistä eri tavalla tukea. Siten vaikkapa avoimen demokraattisen yhteiskunnan tukemiseen liittyy omanlaisensa historiatietoisuus ja vastaavat arvositoumukset. Tämä voi tuntua intuitiivisesti oikealta, ja olisi mieluisaa uskoa, että monitasoinen historiatietoisuus ja demokraattinen kansalaisuus edellyttävät toisiaan, mutta onko se empiirisesti tosi väite ja millaiset mekanismit näiden asioiden välillä on? Seixasin toteamus on lyhyt passus eräässä hänen tekstissään, mutta siitä nousee historiallis-yhteiskunnallisen kasvatuksen tutkimukselle laaja tutkimustehtävä tutkia teoreettisesti ja empiirisesti historiatietoisuuden ja demokratian käytännöille annettujen merkitysten ja kokemusten suhdetta. Näitä merkityksiä ja kokemuksia nimitän kokoavasti demokratiatietoisuudeksi, kuitenkin ilman sitä normatiivista latausta jonka muun muassa Dirk Lange ja eräät muut teoreetikot antavat Demokratiebewusstsein-käsitteelle. Tutkimustehtävä on enemmän antropologinen eli huomion kohteena on ihminen merkityksiä antavana ja sosiaaliseen ympäristöön kognition mutta myös emootioiden ja käytäntöjen tasolla kiinnittyvänä olentona. Erityisesti on syytä pureutua siihen, miten ihmiset antavat historiallis-yhteiskunnallisille ilmiöille merkityksiä suhteessa omaan elämäänsä, esimerkiksi miten he ottavat historian ja historian opiskelun eettisen reflektion ja yhteiskunnallisen orientoitumisen voimavaraksi. Kysymys ’mitä tämä sinulle itsellesi merkitsee?’ on tärkeä esittää ei vain informaation keräämiseksi tutkijalle vaan tukemaan vastaajien reflektiivisyyttä oman ajattelunsa ja omien kokemustensa ehtojen suhteen.