Olemme kaikki kokeneet hetkiä, jolloin aika tuntuu kulkevan eri tavalla kuin tavallisesti. Odottaessamme myöhässä olevaa bussia sekunnit venyvät loputtomasti, mutta hyvän keskustelun tai mukaansatempaavan elokuvan parissa tunnit kiitävät huomaamatta. Ajan kulku on fyysisesti vakio, mutta kokemuksellisesti joustava – ja toisinaan jopa arvaamaton. Miksi näin tapahtuu? Miksi koemme ajan eri tilanteissa eri tavoin?
Nämä kysymykset koskevat subjektiivisen ajan ilmiöitä – eli sitä, kuinka koemme ja hahmotamme ajan kulun. Yleisesti ottaen subjektiivisen ajan tutkiminen yhdistää filosofian, psykologian, neurotieteen ja jopa taiteet ja kirjallisuuden. Kukin ala tuo oman näkökulmansa siihen, miten ihminen kokee ajallisuutensa.
Tänään tarkastelen subjektiivista aikaa ensisijaisesti filosofian näkökulmasta, keskittyen kahteen teemaan: koetun nykyhetken luonteeseen sekä ajan kokemusten vääristymiin. Näiden teemojen avulla pyrin osoittamaan, että subjektiivinen aika ei ole vain teoreettinen kysymys, vaan se vaikuttaa syvällisesti tapaan, jolla jäsennämme maailmaa ja omaa elämäämme.
Aloitetaan ensimmäisestä teemasta, eli koetun nykyhetken luonteesta. Kuvitellaan tilanne, jossa kuuntelet pianokonserttoa: pianisti soittaa C-duuriasteikkoa ja kuulet yksittäisen nuotin soivan. Jotta voisit kokea nuotin osana sävelmää, aiempien sävelten on jollain tavoin oltava läsnä kokemuksessasi – muuten et kokisi sävelmää vaan jokaisen nuotin toisistaan erillisinä. Usein kokemuksellinen tila sisältää myös odotuksen seuraavasta sävelestä, sillä sinulla on jonkinlainen käsitys siitä, miten melodia tulee kehittymään.
Tämä esimerkki herättää kysymyksen siitä, miten odotukset, muisti ja tietämys vaikuttavat tapahtumien kokemiseen ajallisina kokonaisuuksina. Arvoitukselliseksi asian tekee se, että havaintokokemustemme on tyypillisesti ajateltu olevan tiiviisti sidoksissa nykyhetkeen – loppujen lopuksi havaitsemme vain sen, mikä juuri nyt vaikuttaa aisteihimme.
Toisaalta on kuitenkin selvää, että melodian soitto kestää jonkin aikaa. Tämän vuoksi havaintokokemuksesi vaikuttaa ylittävän kirjaimellisesti ottaen nykyhetken, mahdollistaen ajallisesti jatkuvan ilmiön kokemisen – ja ehkä jopa sen, että pystyt ennakoimaan, mitä seuraavaksi tapahtuu. Näin ollen kokemuksesi melodian kuulemisesta ei vaikuta rajoittuvan vain nykyhetkeen, vaan se kattaa myös välittömän menneisyyden ja ennakoidun tulevaisuuden.
Edellä kuvattu pätee muihinkin kokemuksiin: emme koe yksittäisiä hetkiä erillisinä, vaan osana jatkumoa, jossa mennyt ja tuleva kietoutuvat toisiinsa. Ajatellaan vaikkapa puhetta. Kuultu sana on jo menneisyyttä, mutta sen on silti pysyttävä tietoisuudessamme, jotta voimme hahmottaa koko lauseen merkityksineen. Kuultu lause muodostaakin jatkumon, jonka hahmottaminen vaatii lyhyen ajallisen kaaren.
Tähän ajallisesti ulotteiseen nykyhetkeen viitataan termillä näennäinen nykyhetki. Se on "näennäinen", sillä toisin kuin matemaattinen ajanhetki, mielessämme nykyhetki ei ole pelkkä piste menneen ja tulevan välissä, vaan kattaa lyhyen mutta todellisen ajankeston. William James, joka teki tämän ajatuksen tunnetuksi 1800-luvulla, kuvasi näennäistä nykyhetkeä ”alkuperäiseksi aikakäsityksen malliksi”, lyhyeksi ajanjaksoksi, josta olemme välittömästi ja suoraan tietoisia.
Näennäinen nykyhetki on herättänyt paljon keskustelua tietoisuuden ajallisesta rakenteesta. Se ei ole pelkästään mielenkiintoinen subjektiivisen ajan piirre, vaan Jamesista lähtien filosofit ovat huomauttaneet sen kuvaavan tietoisuuden perusrakennetta ja olevan edellytys kaikille kokemuksille. Siten sen ymmärtäminen on keskeistä ihmismielen toiminnan ymmärtämisessä.
On kuitenkin todettava, että vaikka filosofit ovat kehittäneet erilaisia aikatietoisuusteorioita selittääkseen tietoisuuden ajallista rakennetta, kysymys siitä, miten tämä rakenne tarkalleen ottaen muodostuu, on edelleen avoin. Yksi syy tähän voi olla se, että filosofiset ja empiiriset lähestymistavat ovat alkaneet täydentää toisiaan vasta viime vuosina, kun empiiriset tietoisuusteoriat ovat alkaneet omaksua filosofisia näkemyksiä tietoisuuden ajallisesta rakenteesta.
Toinen subjektiiviseen aikaan liittyvä filosofien kiinnostuksen herättänyt teema koskee ajallisia illuusioita ja vääristymiä. Eli tilanteita, joissa subjektiivinen aika poikkeaa objektiivisesta ajasta. Yksi edelliseen teemaan liittyvä kysymys on se, miten ylipäätään voimme havaita ajallisia ilmiöitä. Tämä on arvoitus sikäli, että toisin kuin vaikkapa värihavaintojen kohdalla, meillä ei ole erillistä aistielintä ajan havaitsemiseksi. Toinen mielenkiintoinen kysymys on se, miksi aikaa koskevat havainnot vaihtelevat huomattavasti ja mitä tämä merkitsee ihmisille. Koska näennäisen nykyhetken idea osaltaan selittää kykyämme havaita ajallisia ilmiöitä, käsittelen seuraavassa jälkimmäistä kysymystä.
Kuten alussa antamani esimerkit arkipäiväisistä tilanteista osoittavat, kokemuksemme ajasta muuttuu tilanteen mukaan. Vastaavanlaisia koetun ajan vääristymiä on lukuisia. Usein esimerkiksi väitetään, että ajan kulku kiihtyy ihmisten ikääntyessä. Tämä saattaa johtua siitä, että uusien kokemusten määrä vähenee iän myötä, jolloin päivät alkavat muistuttaa toisiaan ja aika tuntuu kiihtyvän. Tiedetään myös, että tarkkaavaisuus, emotionaalinen tila ja esimerkiksi kuume vaikuttavat merkittävästi kokemukseemme ajankulusta. Myös odotukset ajankestosta vaikuttavat. Tämä selittää niin kutsutun paluumatkaefektin, jossa ihmiset kokevat paluumatkan usein lyhyemmäksi kuin menomatkan, vaikka matkat olisivat ajankestoltaan objektiivisesti yhtä pitkiä.
Edellä käsitellyn ajan kokemisen lisäksi myös käsityksemme ajasta vaihtelee kulttuurien ja yksilöiden välillä. Monissa länsimaisissa kulttuureissa aika nähdään lineaarisena jatkumona, jossa menneisyys on takana ja tulevaisuus edessä. Tämä heijastuu myös kielessämme ja metaforissamme, kuten "katsoa tulevaisuuteen" tai "jättää menneisyys taakseen".
Kaikki kulttuurit eivät kuitenkaan jaa tätä näkemystä. Esimerkiksi Chilen Andeilla elävien Aymara-intiaanien aikakäsitys on päinvastainen: menneisyys on edessä ja tulevaisuus takana. Heidän mukaansa menneisyys on se, minkä voimme tietää, aivan kuten tiedämme näköaistin avulla edessämme olevat asiat – siksi katsomme edessä olevaan menneisyyteen. Kääntäen: emme voi katsoa tulevaisuuteen, koska tulevaisuus on tuntematon, ja siksi tulevaisuus sijoittuu taaksemme.
Aikakäsitys ei kuitenkaan määräydy yksinomaan kulttuurin tai kielen perusteella, sillä esimerkiksi Marokossa aikakäsitys vaihtelee yksilöllisesti: perinteitä painottavat henkilöt hahmottavat menneisyyden edessään ja tulevaisuuden takanaan, kun taas modernimpaan elämäntapaan suuntautuneet ajattelevat ajan kulkevan päinvastoin.
Kaikki nämä esimerkit osoittavat, kuinka monimuotoinen ja muuntuva subjektiivinen aika on. Se ei suoraan heijasta objektiivisin keinoin mitattavaa ilmiötä, vaan sen kulku riippuu yksilön kokemuksesta, tunnetilasta ja kulttuurisista vaikutteista. Tämän vuoksi subjektiivinen aika on keskeinen tekijä ihmisen kokemuksessa ja siinä, miten jäsennämme ympäröivää todellisuuttamme. Havainnollistan tätä kolmella aiempiin teemoihin liittyvällä esimerkillä.
Ensimmäinen esimerkki koskee ajallisia illuusioita, joita filosofit ovat pyrkineet aikatietoisuusteorioillaan selittämään. Yksi tunnettu illuusio on flash-lag-efekti, jossa nopeasti liikkuva kohde näyttää edistävän samanaikaisesti ja samassa paikassa ilmestyvää, paikallaan pysyvää välähdystä. Vaikka ilmiö saattaa vaikuttaa vähäiseltä, sillä voi olla konkreettisia seurauksia: vuoden 2002 jalkapallon MM-kisoissa 87 % virheellisistä paitsiotuomioista selittyi tällä efektillä. Koska tilanteissa pelaajan tuomittiin virheellisesti olevan paitsiossa, ilmiö saattoi vaikuttaa jopa otteluiden lopputuloksiin.
Toinen esimerkki liittyy siihen, kuinka kykymme havaita ajankestoja vaikuttaa sosiaalisiin tilanteisiin. Yksi tällainen tilanne on katsekontaktin kesto. Katsekontakti on keskeinen osa sosiaalista vuorovaikutusta, ja sen pituuden säätely vaikuttaa merkittävästi siihen, miten toinen ihminen kokee vuorovaikutuksen. Tutkimusten mukaan ihmiset kokevat miellyttäväksi keskimäärin noin kolmen sekunnin mittaisen katsekontaktin. Lyhyemmät voivat vaikuttaa vältteleviltä, kun taas pidemmät saattavat tuntua tungettelevilta. Molemmat voivat aiheuttaa epämukavuutta ja häiritä sujuvaa kommunikaatiota.
Neuropsykiatrisia erityispiirteitä omaavilla henkilöillä katsekontaktin säätely voi poiketa merkittävästi normista. He saattavat välttää katsekontaktia kokonaan, pitää sitä lyhyemmän aikaa tai tuijottaa pidempään, kuin mitä pidetään yleisesti hyväksyttävänä. Näin pienetkin erot ajantajussa voivat vaikuttaa merkittävästi sosiaaliseen kanssakäymiseen ja lisätä väärinymmärrysten riskiä. Subjektiivisessa ajassa ei siis ole kyse vain yksilöllisestä kokemuksesta, vaan se on keskeinen osa sosiaalista elämäämme ja tapaamme rakentaa yhteyttä muihin ihmisiin.
Kolmas esimerkki liittyy Aymara-kansan aikakäsitykseen, jossa tuntematon tulevaisuus sijoitetaan taakse. Tämä näkökulma heijastuu myös heidän ajatteluunsa ja elämänasenteeseensa. Siinä missä länsimaisessa kulttuurissa tulevaisuus nähdään edessä ja siihen suhtaudutaan usein suunnittelevasti tai jopa kärsimättömästi, Aymara-kansa hahmottaa ajan toisin: he elävät vahvasti menneisyyden perusteella ja suhtautuvat tulevaan maltillisesti. Koska heidän näkökulmastaan tulevaisuus on näkymätön ja hallitsematon, sitä ei pyritä kontrolloimaan samalla tavalla kuin länsimaissa. Tämä antaa heidän elämänasenteelleen piirteen, jossa nykyhetkeä ohjaavat ensisijaisesti menneisyyden tapahtumat ja kokemukset, ei niinkään tulevaisuuden ennakointi. Sen sijaan, että he pyrkisivät aktiivisesti muokkaamaan tulevaa, he kohtaavat tulevaisuuteen sellaisenaan, nojautuen siihen, mikä on jo tiedossa.
Nämä kolme esimerkkiä osoittavat, että subjektiivinen aika ei ole vain neutraali tausta kokemuksellemme, vaan se aktiivisesti muovaa havaintojamme, vuorovaikutustamme ja ajattelutapojamme. Olipa kyseessä illuusio ajallisesta järjestyksestä, kyky säädellä silmäkontaktia tai kulttuurinen tapa jäsentää mennyttä ja tulevaa, subjektiivinen aika vaikuttaa syvällisesti tapaamme ymmärtää itseämme ja maailmaa ympärillämme.
Immanuel Kantia seuraten – ottaen myös huomioon sen, ettei meillä ole ajanhavaitsemista koskevaa aistielintä – voimmekin todeta, että emme havaitse aikaa ulkoisena todellisuutena, vaan se on osa ihmismielen rakennetta, joka mahdollistaa kokemuksen jatkuvuudesta ja ajallisesta järjestyksestä. Se on tapa, jolla kokemuksemme jäsentyy. Tässä valossa subjektiivisen ajan tutkimus ei olekaan vain teoreettista pohdintaa, vaan se liittyy suoraan siihen, kuinka hahmotamme itsemme ja ympäröivän todellisuuden. Tästä syystä subjektiivinen aika ei ole pelkästään filosofinen tai tieteellinen kysymys—se on olennainen osa inhimillisen olemassaolon perusluonnetta.
Tämä käsitys subjektiivisesta ajasta on erityisen vahvasti esillä fenomenologiassa. Esimerkiksi Martin Heidegger esitti, että inhimillinen oleminen on läpikotaisin ajallista: olemme aina suuntautuneet kohti tulevaisuutta tavoitteidemme ja toiveidemme kautta, samalla kun menneisyytemme kulkee mukanamme, muovaten identiteettiämme ja ymmärrystämme maailmasta. Lisäksi hän korosti, että aikakokemuksemme on läheisesti yhteydessä kuolevaisuuteemme: tietoisuus oman elämämme rajallisuudesta antaa kokemuksillemme kiireellisyyden ja merkityksen. Näin ollen ajan kokemuksellinen ulottuvuus ei ole vain yksi tietoisuuden piirre, vaan se läpäisee koko olemassaolon ymmärryksemme.
Subjektiivinen aika on siis olennainen osa inhimillistä todellisuutta ja muodostaa jokaisella yksilöllisen perspektiivin todellisuuden hahmottamiseen. Arjen kannalta on hyödyllistä tunnistaa, että oma aikakokemuksemme ei ole ainoa mahdollinen: toisen ihmisen kiire tai verkkaisuus kumpuaa ehkä erilaisesta henkilökohtaisesta aikakäsityksestä. Ymmärtämällä ajan suhteellisuutta voimme paremmin suhtautua joustavasti niin itseemme kuin muihin, oli sitten kyseessä stressaava odotusaika tai ainutlaatuinen onnellinen hetki, joka kannattaa vaalia.
Kaiken kokemisen perustana aika on siis – filosofi Maurice Merleau-Pontyn sanoin – ”elämän kudos”. Tämän vuoksi on välillä hyvä pysähtyä tarkastelemaan, miten koemme ajan, sillä juuri se tekee hetkistä merkityksellisiä.
