Arkeologian ja historiantutkimuksen tutkimuskohteena on menneisyys, erityisesti menneisyyden ihminen. Arkeologit tutkivat ennen vain esihistoriaa eli aikaa, jolta ei kirjallisia lähteitä ole. Näin oli Suomessa, etenkin Turun ulkopuolella, käytännössä aina 1980-luvulle, mutta nykyisin työkenttä yltää aina omaan aikaamme asti. Arkeologi tutkii materiaalisia jäännöksiä alkuaineista, isotoopeista ja perimästä esineisiin, monumentteihin ja maisemaan, kun taas historiantutkija keskittyy kirjallisiin lähteisiin.
Arkeologian perinteinen tutkimuskenttä kattaa esihistorian, siis kivikauden, pronssikauden ja rautakauden. Tietomme ihmisen menneisyydestä ennen historiallista aikaa perustuu käytännössä kokonaan arkeologiaan. Nyttemmin myös kasvava määrä historiallista aikaa koskevasta tiedosta pohjautuu arkeologiseen tutkimukseen. Arkeologian menetelmillä sekä etenkin yhdistämällä materiaalisten jäännösten ja kirjallisten lähteiden tuottama tieto voidaan historiallisen ajan ilmiöistä ja kohteista saada paljon enemmän informaatiota kuin yksin historiantutkimuksen keinoin. Historialliselle arkeologialle on ominaista menneisyyden lähteiden mahdollisimman laaja hyödyntäminen.
Esihistoriassa arkeologian ja historiantutkimuksen kosketuspinta on lähes olematon. Keskiajalta kirjallisia lähteitä toki on, mutta ne ovat sattumanvaraisesti säilyneitä ja niiden määrä on rajallinen. Varhaismodernilta ajalta eli 1500-luvulta eteen päin sekä materiaalisia että kirjallisia lähteitä on paljon, mutta viime aikoina lisääntyneen arkeologisen tutkimuksen myötä on käynyt selväksi, että nämä tieteenalat tarjoavat kaksi aivan erilaista näkökulmaa menneisyyteen. Historiallisessa arkeologiassa näkökulmat yhdistyvät, jolloin menneisyydestä saadaan paljon kattavampi kuva kuin yksin materiaalisten jäännösten tai kirjallisten lähteiden pohjalta.
Esihistoriasta keskiajan maaseudulle
Esihistoria kattaa vuosituhannet ennen historiallista aikaa. Varhaisimmissa korkeakulttuureissa kirjallisia lähteitä on 5000 vuoden takaa. Suomessa esihistoriasta siirryttiin historialliseen aikaan yli 4000 vuotta myöhemmin eli 1100-luvun lopulla. On kuitenkin syytä korostaa, että ajalta ennen 1320-lukua säilyneiden tekstien määrä on hyvin vähäinen. Tämä ei tarkoita sitä, että niitä ei olisi alkujaan ollut, vaan valtaosa varhaisimmista lähteistä on tuhoutunut, kun harvat arkistoja säilyttäneet instituutiot ovat kohdanneet onnettomuuksia. Tiedetään esimerkiksi, että niin Turku kuin Kuusiston piispanlinna on poltettu novgorodilaisten toimesta 1310-luvun lopussa.
Kun säilyneitä kirjallisia lähteitä alkaa 1320-luvulta lähtien olla laajassa määrin tallella, olivat hallinnolliset käytännöt kehittyneet jo pitkälle. Esimerkiksi kylänrajat pyykkeineen eli nykyisten kiinteistörajojen perusta ulottuvat tuolle ajalle asti. Varhaisin Suomesta säilynyt rajatuomio on Naantalin Luonnonmaalta vuodelta 1324. Tällöin vahvistettiin Herttulan ja Miekkulan sekä Käkölän (Skäggböle) välinen raja. Se oli talonpoikien raja, ei muualta tulleen vieraan toimijan vetämä viiva. Raja erottuu yhä tänä päivänä niin kiinteistö- kuin maankäyttörajana. Yhteiskunnan rakenteiden ikää avaa myös Juha Ruohonen tuoreessa Ravattulan Ristimäen eli Suomen vanhinta tunnettua kirkkoa analysoivassa väitöskirjassaan. Siinä hän toteaa, että Aurajokilaaksossa varhainen seurakuntajako voidaan hahmottaa jo 1100-luvun lopulta.
Keskiaikaa koskevia uusia kirjallisia lähteitä löytyy vain harvoin, arkeologisia jäännöksiä, kiinteitä ja irtolöytöjä puolestaan vuosittain kasvava määrä. Kasvua on viime aikoina kiihdyttänyt metallinetsinharrastuksen enenevä suosio. Uusien löytöjen myötä tietomme keskiajasta, kuten muistakin aikakausista, lisääntyy koko ajan. Esimerkiksi Turun yliopiston arkeologit ovat systemaattisen tutkimuksen avulla viime vuosina onnistuneet osoittamaan, miten asutus on Varsinais-Suomen jokilaaksoissa noussut jokirantojen savipohjaiselta peltovyöhykkeeltä hieman ylemmäs rinteisiin. Samalla on hahmottunut asutuksen jatkuvuus rautakaudelta nykypäiviin.
Monitieteisen tutkimuksen myötä tietomme keskiajasta lisääntyy koko ajan. Kyse ei ole vain yksittäisistä kohteista vaan myös laajasta yleiskuvasta. Kirjallisten lähteiden pohjalta tiedämme, että Länsi-Uudellamaalla keskiaikaisessa Raaseporin läänissä on ollut lähes tuhat kylää ja yksinäistaloa. Niukkojen kirjallisten lähteiden perustalta tietomme niistä jäävät ensimmäisten vuosisatojen ajalta vain yksittäisiksi maininnoiksi. Arkeologian avulla näistä kylistä on mahdollista saada valtavasti uutta tietoa. Ne voidaan inventoinneilla paikantaa, niitä voidaan kaivauksin tutkia.
Esimerkkinä voidaan nostaa Espoon Mankby eli keskiaikainen kylä, joka autioitui vuonna 1556, kun sen maat liitettiin Espoon kuninkaankartanoon. Kirjalliset lähteet Mankbystä ovat niukkoja sisältäen yhden lyhyen keskiaikaisen maininnan kaupanteosta Tallinnassa (1519) sekä muutamia tietoja 1500-luvun puolivälin voudintileissä. Niiden pohjalta tiedämme, että kylässä oli 1540-luvulla kahdeksan taloa eli maatilaa. Mankbyn kylätontti löytyi vuonna 2004, minkä jälkeen paikalla on tehty kaivauksia. Kylän viimeisen vaiheen pohjakaava eli keskiajan ihmisten asuinympäristö ovat yhä rekonstruoitavissa, sillä yli 20 rakennuksenpohjaa ja tulisijanperustusta sekä useita tielinjoja erottuu yhä maastossa. Kaivausten pohjalta tiedämme nyt, että kylän varhaisin vaihe ajoittuu vuoden 1200 tienoille. Mankby on ollut isohko ruotsalaisen asutuksen kylä, jossa on ollut useita rakennus- ja käyttövaiheita sekä verrattain rikas materiaalinen kulttuuri. Mankbyn naapurissa on ollut suomalainen Kauklahden kylä, josta on tallennettu jopa rautakauden lopulle yltävä arkeologinen aineisto. Kiitos tuoreen arkeologisen tutkimuksen tiedämme, että toisin kuin aiemmin uskottiin, Uusimaa ei rautakauden lopulla ollut asumaton.
Suomea koskevia kirjallisia lähteitä on keskiajalta säilynyt noin 7000. Monista paikoista ensimmäinen maininta on vasta tätä myöhempi, tyypillisesti 1500-luvun puolivälistä, mutta tästä eteenpäin esimerkiksi jokaisen kylän vaiheita voidaan seurata vuosi vuodelta. Tältä osin Suomi ja Ruotsi muodostavat poikkeuksen lähes koko maailmassa.
Tärkeimmät keskiajan maaseutua koskevat kirjalliset lähteet ovat noin vuonna 1540 alkavat voudintilit sekä 1600-luvun kartat, joita molempia voidaan analysoida ajassa taakse päin katsoen ja menneisyyttä rekonstruoiden. Kirjallisten lähteiden vuosisata vuosisadalta kasvava määrä avaa mahdollisuuksia hyvin laaja-alaiseen ja syvälliseen maaseudun tutkimukseen historiallisen arkeologian menetelmin, mistä on osoituksena mm. Tuuli Heinosen väitöskirja (The Social and Material World of Medieval and Early Modern (c. 1200–1640) Villages in Southern Finland, 2021)
Keskiaikaisten kaupunkien arkeologiaa
Keskiajan Ruotsissa oli 45 kaupunkia, joista kuusi Suomessa. Aina 2000-luvun alkuun asti uskottiin, että paria Sigtunan kaltaista poikkeusta lukuun ottamatta vanhimmat kaupungit ovat 1200-luvulta. Nyt tiedämme toisin, kiitos tuoreen arkeologisen tutkimuksen. Avainkohteena voidaan pitää Åkrokenin kaivauksia Nyköpingissä vuosina 2010–2011. Modernein kaivausmetodein talletettu arkeologinen aineisto osoittaa, että kaupunki on perustettu jo ennen vuotta 1100. Paikalla on tuolta ajalta vakiintunut selkeä asemakaava, jossa erottuu useita rakennusvaiheita. Vastaavia havaintoja on sittemmin useista muista kaupungeista. Arkeologisen tutkimuksen pohjalta on voitu muodostaa uusi paradigma Ruotsin varhaisesta kaupungistumisesta.
Moderni arkeologia on valottanut myös Nya Lödösen kaupunkia, Göteborgin edeltäjää ja Ruotsin porttia länteen. Se perustettiin vuonna 1473 ja lakkautettiin 1624. Paikalta on kaivettu 2010-luvulla esille noin neljäosa kaupungista. Tältä alueelta on voitu rekonstruoida asemakaava, joka kattaa 35 tonttia, 11 katua ja kujaa jne. Kosketuspinta kirjallisiin lähteisiin kuitenkin yhä niukka. Nya Lödösestä on toki tekstejä, mutta niissä mainittuja henkilöitä ei voida yhdistää taloihin ja tontteihin. Vastaava haaste on myös keskiajan Turussa. Vuonna 1998 kaivettiin Åbo Akademin päärakennuksen tontilla Mätäjärven korttelissa hyvin säilynyt siivu 1300- ja 1400-lukujen puukaupunkia, mutta löydöksiä on vaikea yhdistää kirjallisiin lähteisiin ja kaupungin asukkaisiin.
Varhaismoderni Turku tutkimuskohteena
Kun tullaan uuden ajan puolelle, tilanne on toinen. Turku tarjoaa siitä hyvän esimerkin. Tämän päivän Turussa vallitsee vuoden 1827 palon jälkeen rakennettu kaupunkikuva. Ruotsin ajan Turusta, etenkään keskiaikaisesta kaupungista ei maanpinnalla ole paljon näkyvissä. Palataan syyskuun 1827 paloon, jolloin valtaosa kaupungista tuhoutui kahdessa päivässä. Tuhoja täydensi arkkitehti Carl Ludwig Engelin uusi asemakaava, jonka tiellä olleet rauniot ja rakennukset raivattiin pois. Tämän seurauksena linnaa ja tuomiokirkkoa lukuun ottamatta lähes koko vanha kaupunki katosi. Tulelta säilyneet alueet, kuten Herrainkulman länsiosa ja Luostarinmäki, olivat keskiaikaisen Turun ulkopuolella. Kivirakennuksia purettiin mm. uusien leveiden katulinjojen tieltä sekä tuomiokirkon ympärille sijoitetun laajan puistoalueen alta. Vain muutamia kivirakennuksia säilyi, mistä näyttävimpänä esimerkkinä on kappale Luostarin Välikatua.
Kaupungissa oli 1700-l lähes 800 tonttia, niistä noin puolet vähintään 1600-l alusta – ellei jo keskiajalta. Maan alla Ruotsin ajan Turusta, keskiajan ja varhaismodernin ajan kaupungista ja sen tonteista on yhä jäljellä paljon. Turun kohdalla 1600- ja 1700-lukujen arkistot ovat kaupungin monet tulipalot huomioon ottaen säilyneet hämmästyttävän hyvin. Myös historiallisia karttoja on kiitettävä sarja alkaen Olof Gangiuksen kaupunkimittauksista 1630-luvulla ja Daniel Gadolinin yksittäisten tonttien tasolle yltävästä yksityiskohtaisesta kartasta vuodelta 1756. Muihin Ruotsin valtakunnan suuriin kaupunkeihin verrattuna Turussa on poikkeuksellisen hyvin säilynyt, laaja ja yhtenäinen varhaismoderni arkistoaineisto. Sen avulla on mahdollista tontti tontilta ja talo talolta rekonstruoida kaupungin asutus Turun palosta taakse päin aina 1600-luvun alkuun ja parhaissa tapauksissa jopa keskiajalle asti.
Dosentti Kari Uotilan johtamat ja Muuritutkimus Oy:n toimeenpanemat Kauppatorin kaivaukset vuosina 2018–2022 tarjosivat mahdollisuuden paloa edeltävän kaupungin analysointiin. Paikalta kaivettu yhtenäinen alue kattaa suuren osa neljästä asuinkorttelista ja lähes 20 tonttia. Tämä oli asuttua kaupunkialuetta 1650-luvulta 1820-luvun paloon. Sen jälkeen uuden Kauppatorin kansi sulki alleen varhaismodernin kaupungin. Kirjalliset lähteet, kartat ja arkeologinen aineisto yhdistäen Kauppatorin alue avaa ainutlaatuisen ikkunan kaupungin analysoimiseen mikrotasolla. Alustavia tuloksia on julkaistu ja kaksi väitöskirjaa on aineiston pohjalta tekeillä. Kauppatorin kaivauksilta ja AVAN-museon alueelta kertynein kokemuksin voidaan monipuoliselta lähdepohjalta ponnistaen pohjustaa tutkimuksia muualla varhaismodernissa Turussa. Samalla voidaan hahmottaa kadonneen kaupungin kerroksellisuus ja luoda ymmärrystä siitä, miten nykyiseen on tultu – ja myös näkemyksiä siihen, miten kehittää savipohjalle ja puuroskakerrosten varaan rakennettua kaupunkia tulevaisuudessa.
Contemporary archaeology – Oman aikamme arkeologia
Historiallisen arkeologian mahdollisuudet eivät rajoitu varhaismoderniin ja sitä vanhempiin aikoihin vaan metodeilla on kysyntää lähihistorian ja jopa oman aikamme tutkimuksessa. Tästä on esimerkkinä sota- ja rikosuhreihin keskittyvä forensinen arkeologia, jonka avulla on muiden muassa joukkohautoja tutkimalla selvitetty Bosnian sodan sotarikoksia. Konfliktiarkeologia on laajemminkin osa-alue, jonka tutkimuskohteet yltävät myöhäisiin aikoihin. Arkeologian menetelmät korostuvat erityisesti kohteissa, joihin liittyviä kirjallisia lähteitä on systemaattisesti hävitetty tai paperille kirjattuja tietoja minimoitu. Kuvaavan esimerkin tällaisesta tarjoavat 1900-luvun sotien vanki- ja keskitysleirit, samoin saksalaisten sotilaallinen läsnäolo Suomessa jatkosodan aikana, mihin liittyen viime vuosina on ilmestynyt muiden muassa kaksi väitöskirjaa.
Yksi oman aikamme arkeologian haara on garbologia eli kaatopaikkatutkimus. Jätteet kertovat ihmisten kulutuskäyttäytymisestä aivan eri tarinaa kuin kirjalliset lähteet. Professori Jussi-Pekka Taavisaisen sanoin: ”Roska ei valehtele!”
Esihistoria> Keskiaika> Moderni aika
Modernin arkeologian tutkimuskohteet ulottuvat kivikaudesta nykyisyyteen. Mitä lähemmäs nykyaikaa tullaan, sitä enemmän lähteitä on käytettävissä ja sitä kattavampi kuva voidaan muodostaa. Keskiajan ja varhaismodernin ajan välillä on suuri ero.
Aiemmin arkeologinen tutkimus keskittyi esihistoriaan. Keskiajan, saatikka varhaismodernin ajan arkeologia oli 1900-luvun lopulle asti vähäistä. Vähitellen näiden aikojen arkeologinen tutkimus on kasvanut ja nyt 2020-luvulle tultuamme historiallisen ajan tutkimusaineistot ovat ehtineet kasvaa niin, että niiden pohjalta voidaan tehdä yhä laajempia tulkintoja. Samaan aikaan luonnontieteelliset menetelmät ovat avanneet mahdollisuuksia menneisyyden monitieteiseen tutkimukseen. Tästä tarjoaa esimerkin geneettiseen perimään keskittyvä arkeogenomia, joka on Turun yliopiston tuoreimpia tutkimusaloja.
