Historia on totuudenmukaisuuteen pyrkivä kertomus ihmisyhteisöjen menneisyydestä. Tutkimuksen kohteet ja lähteet voivat olla monenlaisia, mutta tieteellisen historiantutkimuksen alalajeille yhteistä on lähdekriittinen metodi ja tutkittavien ilmiöiden laajempien asiayhteyksien ja ajallisen kontekstin huomioiminen. Tieteellinen historiantutkimus perustuu faktoihin. Silti historiankirjoitus on aina näkökulma ja tulkinta, sillä lähteet eivät välitä menneisyyttä sellaisenaan, vaan ainoastaan murto-osan eletystä todellisuudesta.
Historia on kautta aikojen toiminut itseymmärryksen välineenä, ei vähiten kriiseissä. Historia auttaa ymmärtämään esimerkiksi, miksi sotia on hävitty tai voitettu, mihin ihmiset ovat uskoneet ja mistä he ovat haaveilleet, miksi paavi asuu Roomassa, miten vapaudesta ja ystävyydestä tuli uudella ajalla tärkeitä tai miksi teetä kutsutaan teeksi eikä chaiksi, miten sääty-yhteiskunta murtui ja kansalaisyhteiskunta julkisine foorumeineen syntyi, miksi Suomessa puhutaan myös ruotsia tai mikä merkitys on tietynlaisella lainsäädännöllä tai sen puutteella.
Historia liittyy tiiviisti yhteiseen muistiin. Toisen maailmansodan jälkeen länsimainen historiankirjoitus on ollut vahvasti sidoksissa oikeusajatteluun, tieteelliseen maailmankuvaan ja valistuksen aatteelliseen kulttuuriperintöön: se on tieteenalana osa progressiivista modernia.
Koska historia liittyy niin voimakkaasti yhteiskuntien itseymmärrykseen, historiankirjoituksella on vahvasti moraalinen tehtävä, oli sen välittämä maailmankuva melkein mikä tahansa. Historiakäsityksiimme kiteytyy, keitä olemme ja ennen kaikkea mitä haluaisimme olla. Historiankirjoitukseen heijastuu, ketkä mielestämme kuuluvat yhteisöömme ja mihin yhteisöihin itse haluamme kuulla.
Perinteisesti historiantutkimuksessa on painottunut kansallinen kertomus. Tieteellinen historiantutkimus kehittyi 1800-luvulla samoihin aikoihin kuin suomalainen kansakoulu, lehdistö ja nationalismi. Silloin ”oman maan” menneisyyden tuntemus nousi yhdeksi historian päätehtävistä. Kun Turun yliopisto perustettiin 1920, juuri Suomen historia valikoitui näin yhdeksi humanistisen tiedekunnan ensimmäisistä oppiaineista.
Kansakunnat ovat sosiaaliantropologi Benedict Andersonin mukaan kuviteltuja yhteisöjä, sillä ne perustuvat toisilleen tuntemattomien ihmisten mielikuvaan yhteisestä elämänpiiristä ja kohtalosta. Kansallinen historia osaltaan on omiaan luomaan tällaista yhteisöllisyyttä. Kansallisen historian ei kuitenkaan tarvitse olla nationalistista, eikä Suomenkaan historia rajoitu kansalliseen viitekehykseen.
Postkolonialismin ja globalisaation myötä kansallisen viitekehyksen ensisijaisuus historiantutkimuksessa on kyseenalaistunut. Sen tilalle ovat tulleet transnationaaliset ja ylirajaiset näkökulmat. Vaikka kansallisvaltio näkyy arjen rakenteissa ja ihmisten identiteettikäsityksissä, tutkijalle kansallinen viitekehys ei voi olla itsestäänselvyys, ei silloinkaan, vaikka tutkija pitäisi paikallisyhteisöä ensisijaisena tutkimuskohteenaan. Myös Suomen historia määrittyy suhteessa laajempiin, ylirajaisiin yhteisöihin ja on siten paikallista globaalia.
Historiantutkimuksen on tiedostettava vuorovaikutussuhteet, joiden kautta yhteisöt ovat rakentuneet osana verkottunutta ihmiskuntaa. Suomalaiseen aate- ja kulttuurihistoriaan avautuu merkittäviä ulottuvuuksia, kun tutkimme sitä eurooppalaisessa ja globaalissa asiayhteydessä.
Keskiajalla ja uuden ajan alussa kirjallinen kulttuuri välittyi Ruotsin valtakuntaan ja Suomeen oppineiden ja opiskelijoiden liikkuvuuden ansiosta. Oppineiden ja myöhemmin myös säätyläisten ylirajaisia verkostoja pitkin kulki kirjoja, taide-esineitä, uusia puhetapoja ja mieltymyksiä. Uudella ajalla säätyläiskotien, pappiloiden ja kartanoiden aineellinen kulttuuri heijasti sivistyneistön yhteyksiä muuhun maailmaan. 1700-luvulla suomalaissyntyiset upseerit hakivat koulutusta ja kokemusta esimerkiksi Ranskan armeijan palveluksesta ja toivat kotiseuduilleen uudenlaista tapakulttuuria, muoteja, musiikkia ja kirjallisuutta. Suomalaistaustaiset toimijat olivat luonteva osa eurooppalaisten laajempia ammatillisia verkostoja. Kun ranskalainen lääkäri Félix Vicq d’Azyr 1770-luvulla keräsi tietoa ilmaston ja kuolleisuuden välisestä suhteesta, hänen kyselyynsä reagoivat myös Oulun ja Helsingin kaupunginlääkärit, jotka kirjoittivat vastauksensa latinaksi. Samoihin aikoihin Kustaa III:n suurlähettiläänä Pariisissa toimi Elimäellä syntynyt ja Turun akatemiassa opiskellut kreivi Gustav Philip Creutz. Hän on Pohjoismaissa tunnettu siitä, että hän uudisti ruotsalaisen kaunokirjallisuuden muotokielen, mutta maailmalla myös siitä, että hän liikkui valistusfilosofien piireissä ja solmi Ruotsin valtakunnan puolesta ystävyys- ja kauppasopimuksen juuri itsenäistyneiden Yhdysvaltojen kanssa.
Uusien aatteiden ja käsitteiden lomassa ihmiset ovat omaksuneet myös uusia tunteita ja intohimoja. Länsimaisen niin sanotun modernisaatioprosessin edellytykseksi on katsottu ihmisten halu tulla moderneiksi, toisin sanoen tahto omaksua kuvitteellisen yhteisön käytänteet ja arvot. Niin sanotun oikeustaistelun perustuslailliset argumentit Suomen erillisaseman puolesta olivat eurooppalaisen konstitutionalismin ja valistuksen jälkeisen liberaalin yhteiskunta-ajattelun pitkää jatkumoa. Suomen tulevaisuus Venäjästä riippumattomana vapaana yhteiskuntana liittyi silloinkin, 1890-luvulla ja 1900-luvun ensimmäisinä vuosina, sellaisiin ihanteisiin kuin universaaleihin ihmisoikeuksiin, kansalaisten tasa-arvoon ja poliittisiin vapauksiin. Suomen itsenäistymisen esihistoria oli toisin sanoen osa laajempaa uusien demokratioiden syntyprosessia, johon kuului ylirajaista verkostoitumista ja mielipidevaikuttamista. Tällaisia vuorovaikutussuhteita tutkitaan nykyisin niin sanottuna risteävänä historiana, histoire croiséena, jossa samanaikaiset kehityskulut ja tahdonvoimat kohtaavat ja vaikuttavat toisiinsa.
Tänä päivänä Suomi ei merkitse enää kuvitteellisena yhteisönä eikä kansakuntana samoja asioita kuin sata vuotta sitten: yhteiskuntana se on vakaampi, tasa-arvoisempi ja vauraampi, sen asukaspohja on monipuolistunut ja se on yhä selkeämmin kytkeytynyt länsimaiseen valtiojärjestelmään. Tällä on vaikutusta sille, millaisena Suomen historia näyttäytyy sekä meille että muualle. Historia on merkityksellinen ei pelkästään itseisarvoa kantavana kansallisena tarinana, vaan suhteessa siihen, mihin ylirajaisiin yhteisöihin Suomessa asuneiden ihmisten kohtalot kytkeytyvät ja missä kontekstissa niitä tutkitaan ja tunnetaan.
Kulttuurista vuorovaikutusta tutkiessaan historioitsija käyttää nykyisin monenlaisia lähteitä ja menetelmiä ja ylittää yhä useammin myös tieteenalojen perinteisiä rajoja. Hän saattaa esimerkiksi hyödyntää kaunokirjallisuutta ja taideteoksia ymmärtääkseen aatteita ja representaatioita. Poikkitieteelliset avaukset kutsuvat pohtimaan, mitä historia lopulta on kertomuksena ja mikä sen asema on esimerkiksi fiktioon verrattuna, sillä historia ei ole vain tiede, vaan myös kirjallisuuden laji.
Historian erottaa fiktiosta ja propagandasta siitä, että se pyrkii totuudenmukaisuuteen ja tekemään oikeutta tutkimuskohteelleen. Vaikka historioitsija tiedostaa, että kertomus on konstruktio ja tieto siten aina suhteellista, hänen tärkein metodinsa ja ammattitaitonsa on lähdekritiikki. Vastuullinen ja tieteellinen historiantutkimus erottaa valheen ja propagandan tosiasioista ja rakentaa kertomuksen, joka huomioi nyanssit, mittasuhteet ja faktojen asiayhteydet. Juuri nyt tarvitsemme erityisen paljon tällaisia taitoja. Vilpitön ja lähdekriittinen historiantutkimus palvelee siten koko yhteiskuntaa, sekä Suomessa että maailmalla.
