Professoriluento | Viola Čapková

Kirjallisuudentutkimuksella, varsinkin kirjallisuushistorialla, on perinteisesti ollut iso rooli kaikissa maissa, joissa kirjallisuus oli mukana rakentamassa kansallista identiteettiä. Onhan monesti osoitettu, miten moderni käsitys kirjallisuudesta kehittyi kansallisaatteen yhteydessä, ja miten vahvasti sekä kirjallisuus että kirjallisuushistoria ovat olleet mukana kansallisvaltioiden kulttuurien synnyssä. Kirjallisuuden ytimeksi, essenssiksi, on silloin nähty kieli. Suomen kieltä on Suomessa pitkään opiskeltu koulussa äidinkielenä ja Suomen kirjallisuutta yliopistossa kotimaisena kirjallisuutena. Metaforisella tasolla nämä ilmaisut herättävät hyvin intiimejä mielikuvia. Ulkopuolelta tuleva suomen kielen ja Suomen kirjallisuuden opiskelija tai tutkija voi kuitenkin kokea ne poissulkevaksi – mitä jos ei puhu suomea äidinkielenään, mitä jos Suomi ei ole kotimaa? Voiko siitä huolimatta tuntea olonsa kotoisaksi suomen kielessä ja omistaa elämänsä Suomen kirjallisuuden lukemiselle, tulkitsemiselle ja tutkimiselle?

Oma vastaukseni tähän kysymykseen on tietenkin myönteinen. Kuten moni muu suomen kieltä ja Suomen kirjallisuutta ulkomailla opiskellut, opiskelin itsekin näitä aineita modernina filologiana. Ja juuri filologia-sanasta voidaan johdattaa hyvin intiimi suhtautuminen kieleen ja kirjallisuuteen. Filologia-sana tulee kreikan kielestä: “filo-“ viittaa rakkauteen ja rakastamiseen, “logos” taas sanaan tai puheeseen; koko sana tarkoittaa rakkautta oppimista tai sanoja kohtaan. Ja sanoista koostuu – ainakin useimmiten – sekä kieli että kirjallisuus, joka on tietenkin enemmän kuin sanat, se on sanoista luotua taidetta, sanataidetta. Sen lisäksi kirjallisuus on vielä paljon muuta: sillä on kontekstinsa, jota – tai paremmin sanottuna joita – on vaikeaa rajata. Jokaiseen kirjalliseen tekstiin liittyy aina kulttuuria, historiaa sekä politiikkaa näiden sanojen laajimmassa merkityksessä. Kalevalaa voi toki lukea joukkona lumoavia fantasiakertomuksia, mutta modernin filologian mukaisesti  filologi–kirjallisuudentutkijan tulisi ottaa huomioon muun muassa kansanrunouden maailma, johon Lönnrotin eepos perustuu, Suomen ja Euroopan 1800-luvun poliittinen tilanne ja ideologinen tausta, mutta myös Kalevalan muoto, sen kielellinen asu ja eepoksen kulttuurinen merkitys. Tällainen tarkastelu, jossa analyysia ei voi erottaa tulkinnasta, sopii sekä suomen syntyperäisille puhujille että suomea vieraana tai toisena kielenä opiskeleville.       

Amerikkalaisen tutkijan James Turnerin mukaan filologia on nykyajan ihmistieteiden unohdettu alkuperä. Filologian määritelmiä löytyy monenlaisia ja ne ovat myös muuttuneet ajan saatossa. Klassinen filologia tarkoittaa klassisten eli antiikin kielten ja niillä kirjoitettujen tekstien tutkimusta. Äsken mainitsemani moderni filologia tarkoittaa jotain elävää kieltä ja sillä kirjoitettuja tekstejä sekä niihin liittyviä kulttuureja tutkivaa humanististen tieteiden haaraa. Filologinen tutkimus on siis liikkunut samoilla alueilla kirjallisuustieteen ja kielitieteen kanssa. Kirjallisuustiede ja kielitiede ovat kuitenkin viimeisen noin sadan vuoden aikana kehittyneet eri suuntiin. Kielitieteessä on keskitytty enemmän puhutun kuin kirjoitetun kielen tutkimiseen; kirjallisuustieteessä on taas moni koulukunta painottanut puhtaammin kontekstualisoivaa lähestymistapaa, jonka merkeissä kirjallisuuden kieltä ei tutkittu, tai sitä on tutkittu hyvin eri tavalla, kuten esimerkiksi kertomuksen teoriassa. Perinteinen filologia on katsottu vanhanaikaiseksi ja yhdistelmä kieli–kirjallisuus on joskus nähty ns. metodologisen nationalismin esimerkkinä tai jopa nationalismin palvelijana. Metodologinen nationalismi tarkoittaa kansallisvaltion luonnollistamista poliittisena ja kulttuurisena yksikkönä, mistä on seurannut mm. ilmiöiden lokerointi “omiksi” ja “vieraiksi”.

1900-luvun modernin filologian edustajia on syytetty myös universalismista, jonka puitteissa länsimaisen valkoisen miehen näkökulmaa käsiteltiin koko ihmiskunnan näkökulmana ja kokemuksena. Universalismia on perustavanlaatuisesti purkanut jälkikoloniaalinen kirjallisuudentutkimus sekä feministinen kirjallisuudentutkimus ja siitä syntyneet suuntaukset kuten queer- ja transkirjallisuudentutkimus, viime aikoina taas ennen kaikkea ekokritiikki ja jotkut kirjallisuudentutkimuksen posthumanistiset suuntaukset. Kaikki nämä koulukunnat ovat osoittaneet, kuinka valkoisen länsimaisen miehen paremmuuden vaateet ovat absurdeja ja että ihmisten itsereflektio on välttämätöntä  ympäristökriisin edessä.

Itse koen kriittisen paluun filologia-ajatteluun hyvin inspiroivaksi kaikille kieliä ja kirjallisuuksia tutkiville, ennen kaikkea laajasti ymmärretyn kirjallisuushistoriallisen tutkimuksen muodossa, mutta myös itse kirjallisuushistorian, kirjallisuudentutkimuksen sekä kaikkien ihmistieteiden itsereflektion merkeissä. Viime aikoina on tutkimuskentälle ilmestynyt feministinen ja jälkikoloniaalinen filologia sekä ns. uusi filologia, joka ilmenee mm. uudentyyppisen lukemisen tieteenä ja mahdollistaa eri kielistä kiinnostuneiden oppialojen yhteistyön.  Kirjallisuustieteen  ja kielitieteen lisäksi vähintään filosofia ja aate- ja kulttuurihistoria tulevat mukaan kuvaan, joka laajenee aikaisemmin mainitsemani länsimaisen universalismin kritiikin ansiosta. Nykytilanteesta nousevat kysymykset yhtyvät viime vuosisadan filologien esittämiin, edelleenkin inspiroiviin pyrkimyksiin ylittää filologisessa tutkimuksessa kansallisia sekä muita rajoja. Uudentyyppisessä filologiassa kieli ja kirjallisuus -yhdistelmä ei sulje pois transnationaalista, ylirajaista tutkimusotetta, vaan päinvastoin tällöin korostetaan, että yksittäisten maiden kirjallisuudet ovat aina olleet sekä monikielisiä että rajoja ylittäviä. Toisaalta eri tyyppisiä, moninaisia nationalismeja ja kansallisprojekteja pitää jatkuvasti tutkia paitsi suhteessa itse kieleen ja kirjallisuuteen myös suhteessa arvoihin ja ideoihin, joita on kansallisajattelussa liitetty nimenomaan kieleen ja kirjallisuuteen. Uudentyyppisellä filologialla on tärkeä tehtävä tarkastella kieleen ja kirjallisuuteen sekä niitä koskevaan ajatteluun kytkeytyviä, valitettavan ajankohtaisia valtasuhteita. Kieli ja sillä kirjoitettu kirjallisuus ovat merkittävässä roolissa silloin, kun ne ovat tietyssä maassa – tai jopa kansainvälisesti – hegemonisessa asemassa sekä silloin, kun ko. kieltä puhuvaa ryhmää sorretaan.

Filologian tapa yhdistää ihmistieteille niin tärkeä historiallis-poliittinen tietoisuus kielten pienten yksikköjen kuten sanojen tutkimiseen tuntuu tänä päivänä hyvin ajankohtaiselta. On sanottu, että äidinkielessä lausutut ja kirjoitetut sanat vaikuttavat mieleen ja tunteisiin erityisen voimakkaasti. Koska äidinkieli on hankala käsite, voidaan lisätä, että tämä pätee jokaiseen tärkeimmäksi tai läheiseksi koettuun kieleen eli kieleen, johon puhujalla on intiimi suhde. Ja vaikka usein tuntuu siltä, että eletään keskellä sanojen ja puheen inflaatiota, toisaalta jatkuvasti nähdään, että sanan voima on edelleenkin suuri: joitakin sanoja pelätään nykymaailmassakin niin paljon, että ne kielletään ja niiden käyttäjiä sorretaan ja vainotaan. 

Viime aikoina on puhuttu paljon siitä, että sanataide, kirjallisuus, on menettänyt vaikutusvaltansa, että se ei vetoaa ihmisiin yhtä vahvasti kuin aikaisemmin. On itsestään selvää, että sosiaalinen media vaikuttaa suoremmin kuin painettu kirja, mutta onko tällainen vastakkainasettelu mielekästä?  Eivätkö viimeaikaiset reaktiot maailman tapahtumiin ole osoittaneet, että runo, klassikon tai nykyrunoilijan kirjoittama, leviää salamannopeasti sosiaalisessa mediassa, jos se tuntuu osuvalta ja ajankohtaiselta?