Professoriluento | Mari Kangasniemi

Sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset muodostavat keskeisen osan koko työväestöstä: Suomessa tämä käsittää yli 400 000 työntekijää. Ryhmänä sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset koostuvat useista eri ammattinimikkeistä ja asiantuntijuuksista – ammatillisesta koulutuksesta korkeakouluun ja akateemisiin tutkintoihin. Kaikkia ammattiryhmiä yhdistää kuitenkin yksi yhteinen tekijä: tehtävänä on vastata yhteiskunnallisesti arvokkaana pidettyyn tavoitteeseen eli kansalaisten terveyden, hyvinvoinnin ja osallisuuden edistämiseen, sairauksien ja huono-osaisuuden ehkäisyyn ja hoitoon sekä kärsimyksen lievittämiseen.

Maailmanlaajuisesti sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaisista on ennakoitu lähitulevaisuudessa olevan merkittävä puute. Maailman terveysjärjestö on ennustanut, että vuoteen 2030 mennessä tarvitaan globaalisti yksin terveydenhuollon ammattilaisia noin 18 miljoona. Erityisen merkittävä tarve on kehittyvissä maissa, mutta myös arviot eurooppalaisesta työvoimatarpeesta ovat tuntuvat. Kansallisesti vastaava koko sosiaali- ja terveysalalle on noin 200 000 uutta työntekijää.

Huomionarvoista on, että terveysalan suurin ammattiryhmä ovat hoitotyöntekijät ja erityisesti näistä ammattilaisista on ennakoitu merkittävin pula tulevaisuudessa. Erityisen kriittisen asiasta tekee hoitotyöntekijöiden keskeinen rooli terveydenhuollossa: Maailman terveysjärjestön mukaan hoitotyöntekijät vastaavat jopa yhdeksästäkymmenestä prosentista (90%) yhteydenotoista, jotka tapahtuvat ammattilaisten ja potilaiden välillä. Siten hoitotyöntekijöillä on äärimmäisen keskeinen rooli paitsi sosiaali- ja terveysjärjestelmässä, myös asiakkaiden ja potilaiden hoidon ja palvelun toteuttamisessa.

Terveydenhuollon tulevaisuuden työvoimatarpeet herättävät perustavanlaatuiset kysymykset ammattilaisten yhteiskunnallisesta tehtävästä ja työn muutoksesta. Viimeisen vuosisadan, ja jopa vuosikymmenten aikana terveysalan työ ja työn kohde ovat muuttuneet merkittävästi. ”Sairashoidosta” on siirrytty sairauksien ennaltaehkäisyyn ja terveyden edistämiseen, kohdistuen kaikkiin elämänvaiheisiin laaja-alaisesti läpi yhteiskunnan eri toimialojen. Muutoksessa merkittävänä tekijänä on tieteellisen tiedon kasvu. Paitsi biolääketieteellisen tiedon kehittyminen, muutokseen ovat vaikuttaneet myös laajemmin terveys- ja hoitotieteellinen, ihmisen terveyden ja hyvinvoinnin edistämisen tuntemus ja sen merkitys osana globaalia terveyttä ja hyvinvointia. Keskeistä on potilaiden vuoteiden vierellä tehdyn työn ja opetuksen laajeneminen hoidon ja palvelun rakenteiden kehittämiseen sekä vaikuttavuuden tuottamiseen ja arviointiin. Asiakas ja potilas myös ymmärretään sekä oman hoitonsa että koko palvelujärjestelmän aktiivisena ja keskeisenä toimijana, mutta kuten tutkimusryhmänikin tuottama tieto on tuonut esille, asiakkaiden ja potilaiden osallisuus ja sen tukeminen hoidon ja palvelun eri vaiheissa edellyttävät vielä sekä toiminnallista kehittämistä että uutta, ajantasaista arviointitietoa.

Myös tulevaisuudessa tieteellisen tiedon merkitys on keskeinen. Viimeaikaisissa tutkimushankkeissamme, jotka ovat kohdistuneet sekä tulevaisuuden osaamistarpeisiin että terveyden edistämiseen, tietoperustan merkitys on korostunut juuri työvoiman ja toiminnan kohdistamisen ja vaikuttavuuden kannalta: työelämän näkökulmasta olisi löydettävä keinot, joilla terveysalan ammattilaisten osaamispotentiaali voitaisiin hyödyntää täysimitallisesti – tämä on välttämätöntä, jotta voidaan vastata tulevaisuuden palveluntarpeisiin. Lisäksi esimerkiksi terveyden edistämisessä tarvitaan työn tueksi ajantasaisia ja kohdentuneita arviointityökaluja. Terveysalan muutosten kannalta onkin huomioitava kolme keskeistä seikkaa: Ensiksi, ammattilaisten tietoon perustuvan osaamisen vahvistuminen mahdollistaa ja edellyttää työnkuvien uudelleen tarkastelua ja esimerkiksi nykyistä itsenäisemmän, mutta samalla myös vahvemman moniammatillisen ja monialaisen työskentelyn. Toinen keskeinen seikka on työn digitalisoituminen ja robotisaatio: näiden avulla voidaan kehittää palveluiden saatavuutta ja kohdistaa työn sisältöä niihin tehtäviin, jotka edellyttävät inhimillistä osaamista. Viimeisen vuosikymmenen muutoksista huolimatta teknologinen kehitys terveysalalla on vielä edessä, mutta väistämätöntä: mikäli hyvän hoidon ja palvelun toteuttamiseksi on saatavilla nykyistä parempia – vaikka teknologisia keinoja – niiden käyttö on jo eettisestä näkökulmasta tarpeen. Kolmas seikka on kyky vastata muuttuviin osaamistarpeisiin: mitä osaamista ei vain tänään vaan erityisesti tulevaisuudessa tarvitaan. Esimerkiksi viimeaikainen koronapandemia, mutta myös laaja, ympäristövastuinen, sosiaalisesti, taloudellisesti ja kulttuurisesti kestävä terveydenhuolto ovat ajantasaisia ja ennakoivia osaamistarpeita myös terveysalan ammattilaisilla. Tutkimusryhmäni viimeaikaisisten tulosten perusteella ammattialakohtaisen substanssiosaamisen ohella yhä jaetumpi sosiaali- ja terveysalan yhteinen osaaminen on merkittävä asiakaslähtöisen hoidon ja palvelun toteuttamisessa. Aikaisempi tutkimus onkin kohdistunut yksilöiden ja eri ammattiryhmien sisäiseen osaamiseen. Ei kuitenkaan vielä riittävästi tunneta, mitä sosiaali- ja terveysalan yhteinen, yhteisöllinen osaaminen on. Hoidon ja palvelun ammatti- ja toimialat ylittävän yhteiskehittämisen tunnistaminen ja vaikutusten arvioiminen ovat tarpeen tulevaisuuden palvelutarpeisiin vastaamiseksi.

On huomionarvoista, että terveydenhuolto ja ammattialisten työn on perustavanlaatuisesti arvoperustaista – ilmaisten kulloisenkin aikakauden arvoja. Terveys työn kohteena on sekä itseisarvo että välinearvo hyvän elämän saavuttamiselle. Kuitenkin jo tavoiteltava terveys on itsessään moniulotteinen: sillä voidaan tarkoittaa biolääketieteellistä terveyttä eli sairauden puuttumista, funktionaalista eli toiminnallista terveyttä tai eksistentiaalista eli yksilön koettua terveyttä. Siten eri ammattiryhmillä – saati asiakkailla ja potilailla – voi olla erilaiset käsitykset terveyden tavoitteesta ja keinoista sen saavuttamiseksi. Tutkimusryhmäni tulosten perusteella tämä muodostakin yhden, moniammatillisessa yhteistyössä ilmenevän eettisen kysymyksen.

Erityisen ajankohtaista työn arvoperustan tarkastelu on nykyisessä tilanteessa, jossa hupenevalla terveydenhuollon ammattikunnalla pyritään vastaamaan sille asetettuun tehtävänään. Kun työvoimaa on vähemmän, tulisiko terveydenhuollon ja siten terveydenhuollon ammattilaisten vastuita kaventaa? Toisaalta tunnetaan yhä täsmällisemmin ja laajemmin terveyttä ja hyvinvointia edistävät seikat – tulisiko myös nämä uudet näkökohdat sisällyttää terveydenhuollon ammattilaisten vastuisiin? Entä miten tehtävät tulisi ammattilaisten välillä jakaa tai ketkä ovat keskeiset toimijat tavoitteen saavuttamiseksi? Mitkä ovat asiakkaiden, potilaiden, perheiden ja lähiyhteisöjen roolit – ja vastuut – entä yhteiskunnan muiden toimijoiden ja toimialojen? Miten toimitaan globaalin terveyden edistämiseksi? Siten terveyttä työn kohteena on arvioitava aina ja jatkuvasti uudelleen: mikä on se maksiimi minimi, joka terveyden osalta ammattilaisten tehtävänä yhteiskunnassa on. Tehtävä on historian aikana muuttunut ja näin tulee olla myös jatkossa.

Terveydenhuollon ytimessä ovatkin asiakkaat ja potilaat – joita varten terveydenhuolto ja ammattilaisten tehtävät. On terveydenhuollon ilmeinen lähtökohta, että jokaisella asiakkaalla ja potilaalla on itsemääräämisoikeus ja oikeus hyvään hoitoon ja palveluun elämän kaikissa vaiheissa. Kuitenkin juuri näidenkin toteuttamisessa on edelleen puutteita. Tämä tuli esille esimerkiksi tutkimusryhmäni tuloksissa, joka kohdistui ikääntyneiden pitkäaikaishoidon asiakkaisiin: vaikka aikaisemman tutkimustiedon perusteella tunnetaan hyvin sekä ikääntyneiden itsemääräämisoikeus ja sitä edistävät tekijät, asiakkaiden ympärivuorokautiseen hoitoon kohdistuvissa kanteluissa näiden toteuttaminen oli puutteellista. On huomionarvoista, että yli kolmanneksessa kantaluista oli tehty samasta asiasta jo aikaisempi kantelu. Tutkimus toi ajantasaisesti tarpeen ihmisarvoisen hoidon ja palvelun kehittämisestä kaikkien elämänvaiheiden hoidossa ja palvelussa.

Huomionarvoista on, että autonomiaan kuuluu myös vastuut ja velvollisuudet. Terveydenhuollossa asiakkaan ja potilaan vastuu onkin paitsi yhteiskunnallisesti moninäkökulmainen myös edelleen vähälle huomiolle jäänyt tutkimusalue. Kuitenkin tutkimusryhmäni tulosten mukaan asiakkaat ja potilaat ovat todenneet, että heillä on omalta osaltaan vastuu terveydestään ja hyvinvoinnistaan ja niiden edistämisestä myös sairauden aikana. Olennaista on, että eri elämän- ja terveyden vaiheissa, voi olla tilanteita, joissa terveydenhuollon ammattilaisten vastuulla on huolehtia asiakkaan ja potilaan autonomian, oikeuksien ja velvollisuuksien toteutumisesta. Siten velvollisuudet kuuluvat oikeuksiin perustuvaan terveydenhuoltoon ja kuten tutkimustuloksemme ovat tuoneet esiin, ammattilaiset työn tukemiseksi tähän tulisi olla nykyistä kattavammat rakenteet.

Terveydenhuollon ammattilaisten työ on perinteisesti ja myös tutkimusten mukaan perustunut ammattilaisten henkilökohtaisiin arvoihin ja työn tavoiteisiin. Terveydenhuollon ammattimaistumisen, moniarvoistumisen ja työn monimuotoistumisen myötä huomio on yhä enemmän kiinnittynyt ammattietiikkaan ja sen merkitykseen työn toteuttamisessa. Erityisen ajankohtaista onkin tarkastella sitä, miten ammattietiikka sekä yksittäisen ammattilaisen että koko ammattiryhmän näkökulmista muuttuu ja mitä moniammatillinen – ja monialainen etiikka merkitsevät sekä meneillään olevissa että tulevissa yhteiskunnallisissa muutoksissa. Ammattilaisten työn eettisen perustan ja sen mukaisen toiminnan varmistaminen onkin koko terveydenhuollon ytimessä: ei ainoastaan ammattilaisten itsensä vuoksi vaan ennen kaikkea asiakkaiden ja potilaiden hyvän hoidon ja palvelun toteuttamiseksi.