Ympäristökriisi toi Itämeren osaksi elinympäristöämme (Väitös: FM Tuomas Räsänen, 2.10.2015, yleinen historia)
Suomessa havahduttiin tietoisuuteen Itämeren saasteongelmista 1960-luvun lopulla. Turun yliopistossa tarkastettavasta väitöstutkimuksesta ilmenee, että ympäristöheräämisen keskeiset vaikuttimet tulivat meille Ruotsista.
Turun yliopiston tiedote 28.9.2015
Aiemmin meriä – jopa suppeaa Itämerta – pidettiin ihmisen elinpiirin ulkopuolisena luontona, jolla oli hyvin vähän kosketuspintaa tavallisen ihmisen elämään. Havahtuminen ihmisen aiheuttamiin ympäristömuutoksiin mursi tämän ikiaikaisen käsityksen 1960-luvun lopulta alkaen.
– Tilalle tuli tietoisuus Itämerestä ihmisen hyvinvoinnille merkityksellisenä tilana ja osana ihmisen elinympäristöä, aiheesta Turun yliopistossa väittelevä ympäristöhistorioitsija Tuomas Räsänen sanoo.
Ympäristömuutoksista etenkin öljysaastuminen, ympäristömyrkyt ja liiallinen ravinnekuormitus tulkittiin suomalaisessa keskustelussa nopeasti vakavaksi merelliseksi ympäristökriisiksi.
– Jo 1970-luvun alussa Itämerestä puhuttiin maailman saastuneimpana merenä, jonka pelastaminen vaati pikaisia toimia sekä Suomessa että Itämeren valtioiden välillä.
Saastumistietoisuudella oli ruotsalaiset juuret
Tietoisuus Itämeren eri saasteongelmista syntyi lähes yhdenaikaisesti 1960-luvun viimeisinä vuosina. Perustana tietoisuuden murrokselle olivat kansainväliset vaikutteet, etenkin Ruotsin korkeatasoinen ympäristötiede.
– Ruotsalaiset tutkijat paljastivat Itämeren myrkyttymisen sekä osoittivat asutuskeskuksista ja teollisuuslaitoksista mereen pääsevien ravinteiden pahentavan syvänteiden happipitoisuutta ja aiheuttavan pintavesien rehevöitymistä, Räsänen kertoo.
Tutkijat jakautuivat kahteen leiriin
Suomalaisessa keskustelussa vallitsi yksimielisyys siitä, että myrkky- ja öljysaasteet uhkasivat paitsi meren elämää, myös ihmisten terveyttä.
– Mielenkiintoisella tavalla suomalaiset merentutkijat kuitenkin jakautuivat suhtautumisessaan ravinnekuormitukseen skeptikkoihin ja alarmisteihin. Tilanne muistutti 2000-luvulla käytyä keskustelua ilmastonmuutoksesta.
Osa tutkijoista katsoi, että meren happivaje oli täysin luontainen ilmiö. Nämä skeptikot eivät uskoneet avomerien voivan rehevöityä ihmisen toiminnan seurauksena. Käsityksestä seurasi, etteivät he nähneet tarvetta suojelutoimille. Toiset tutkijat puolestaan kannattivat pikaisia toimenpiteitä Itämeren pelastamiseksi jatkuvasti lisääntyviltä ravinnepäästöiltä.
Kriisin uskottiin olevan ratkaistavissa
Vakavista ympäristöongelmista huolimatta 1960–1970-luvun taitteen suomalaista ympäristökeskustelua sävytti vielä optimistinen pohjavire, usko ihmisen kykyyn ja tahtoon ratkaista Itämeren ympäristökriisi. Haitallisimmat kemikaalit saatiinkin kiellettyä jo 1970-luvun alkuun mennessä. Ravinnepäästöt sen sijaan jatkoivat lisääntymistään, mikä myöhempinä vuosina näkyi yhä vaikeutuvana Itämeren rehevöitymisenä.
– Aikalaiset eivät taloudellisen järjestelmän remonttia vaatineita luonnonsuojelijoita lukuun ottamatta ymmärtäneet, miten perustavanlaatuinen ristiriita länsimaisen, teollisen elämäntavan ja luonnontalouden välillä vallitsi, Tuomas Räsänen sanoo.
***
Perjantaina 2. lokakuuta 2015 kello 13 esitetään Turun yliopistossa (päärakennus, Tauno Nurmela -sali, Yliopistonmäki, Turku) julkisesti tarkastettavaksi FM Tuomas Räsäsen väitöskirja Itämeren ympäristökriisi ja uuden merisuhteen synty Suomessa 1960-luvulta 1970-luvun puoliväliin. Virallisena vastaväittäjänä toimii filosofian tohtori Laura Hollsten Åbo Akademista ja kustoksena professori Taina Syrjämaa.
FM Tuomas Räsänen on syntynyt 1974 Helsingissä ja kirjoittanut ylioppilaaksi Minna Canthin lukiosta Kuopiosta. Filosofian maisteriksi Räsänen valmistui 2003 Turun yliopistosta. Väitös kuuluu yleisen historian alaan.