Vammaispolitiikan tavoitteet muuttuivat yksilöiden sopeuttamisesta osallistumisen edistämiseen sodanjälkeisessä Suomessa (Väitös: VTM Heli Leppälä, 29.11.2014, poliittinen historia)

​Turun yliopiston tiedote 20.11.2014

Suomalaisessa vammaispolitiikassa ja vammaisten kansalaisasemassa tapahtui suuria muutoksia toisen maailmansodan jälkeisellä hyvinvointivaltion rakentamisen kaudella. Siitä huolimatta, että vammaishuollon järjestelmä rakentui vuosikymmeniä voimassa olleiden invalidihuoltolain ja vajaamielislain varaan, huoltoa ohjaavien periaatteiden muutokset sekä pienemmät lakiuudistukset heijastuivat vammaisten asemaan. Asia paljastuu valtiotieteiden maisteri Heli Leppälän tuoreessa väitöstutkimuksessa.

Leppälä tarkastelee väitöstutkimuksessaan vammaisiksi määriteltyjen ihmisten kansalaisasemaa suomalaisessa, toisen maailmansodan jälkeisessä, vammaispoliittisessa keskustelussa.

Leppälä tarkasteli tutkimuksessaan molemmista suomalaisen vammaishuollon päälinjoista, eli invalidihuollosta sekä vajaamielis- ja kehitysvammahuollosta, käytyjä keskusteluja. Tutkimuksen aikarajauksena toimii niin kutsuttu invalidihuollon kausi, joka ulottuu lakisääteisen vammaishuollon tarpeesta 1940-luvun taitteessa virinneestä keskustelusta vuoteen 1987. Tuolloin säädettiin edeltävään lainsäädäntöön verrattuna periaatteiltaan aivan uudenlainen laki vammaisuuden perusteella järjestettävistä palveluista ja tukitoimista.

Leppälän tutkimus paljastaa suomalaisen vammaispolitiikan ja vammaisten kansalaisaseman kehityksessä tutkimusajankohtana kolme vaihetta.

– 1940–1950-lukujen yhteiskunnassa korostettiin kansakunnan etua, jonka hyvinvoinnille yksilö oli alisteinen. Rationalisointia ja sosiaalisten ongelmien vähentämistä painottaneella ennaltaehkäisevän huoltopolitiikan kaudella vammaiset ihmiset hahmotettiin yhteiskunnan reunamilla tai ulkopuolella olevaksi erityisryhmäksi, joka tuli pyrkiä huollon toimenpiteillä integroimaan omalle paikalleen yhteiskunnan kokonaisuuteen, Leppälä sanoo.

Lisäksi kokonaisuuden etua painottaneessa vammaispolitiikassa eri vammaryhmien asema määrittyi erilaiseksi riippuen siitä, millaisiksi arvioitiin yksilön mahdollisuudet kuntoutua työkykyiseksi ja yhteiskuntaa hyödyttäviksi kansalaiseksi. Potentiaalisesti työkykyisiksi arvioiduille yksilöille tarjottiin kuntoutusta, mutta työkyvyttömien ajateltiin olevan ennen kaikkea suojattujen laitosolosuhteiden ja hyvätasoisen hoidon tarpeessa.

1960-luvulla tämä ajatustapa pyörähti ympäri.

– Yksilön oikeudet korostuivat aikakaudella ja vammaispolitiikka alettiin hahmottaa yksilön etua ajavaksi sosiaalisten oikeuksien laajentamisen projektiksi. Kuntoutusjärjestelmä nähtiin tarpeelliseksi laajentaa myös niihin yksilöihin, joista ei tulisi työkykyisiä, mutta joiden elämänlaatua voitaisiin kuntoutuksen toimenpitein parantaa.

Suojatyöjärjestelmä syntyi, kun ajateltiin valtion olevan velvollinen järjestämään yksilölle töitä, vaikka se ei olisi taloudellisesti kannattavaa, Leppälä sanoo.
Kolmas ajanjakso alkaa 1970-luvulla, jolloin alettiin luopua kuntoutusajattelun mukaisesta vammaisille tarkoitettujen erityisjärjestelmien luomisen ihanteesta. Enää ei ajateltu kuntoutukseen osallistumisen olevan ehtona yhteiskuntaan osallistumiselle.

– 1970–1980-lukujen normalisaation periaatetta painottaneessa vammaispolitiikassa tavoitteeksi otettiin vammaisille tarkoitettujen erityisjärjestelmien purkaminen sekä vammaisten tasa-arvoisen kansalaisaseman turvaaminen heidän osallistumismahdollisuuksiaan parantavilla tukitoimenpiteillä, Leppälä sanoo.

Leppälä lähestyy tutkimuksessaan vammaisuuden käsitettä yhtenä modernin sosiaalipoliittisen lainsäädännön kategorioista, jotka ovat vapauttaneet kansalaisen velvollisuudesta itsensä ja perheensä elättämiseen ja oikeuttaneet hänet toimeentulossaan sosiaaliturvaan. Tutkimuksessa pyritään hahmottamaan millaiseksi tutkimuksen kohteena olevien vammaisten ryhmien kansalaisasema tutkimusajankohtana ymmärrettiin.

Tarkastelussa keskitytään kansalaisuuden käsitteen sisältöön analysoimalla tutkimuksen kohteena olevissa keskusteluissa esiintyneitä kansalaisuuden ideaaleja ja käsityksiä kansalaisen ja valtion suhteesta. Tutkimusaihetta lähestytään etsimällä vastausta kysymyksiin 1) Mihin yhteiskunnallisiin ongelmiin invalidihuollosta ja vajaamielis- tai kehitysvammahuollosta käydyissä asiantuntijakeskusteluissa haettiin ratkaisuja? 2) Millaisia tavoitteita huollolle asetettiin? 3) Millaiseksi hahmotettiin huollon kohderyhmien asema ja tehtävät yhteiskunnassa?

Leppälä keskittyy analyysissaan huollosta käydyn asiantuntijakeskustelun tarkasteluun. Tutkimuksen keskeisin lähdeaineisto muodostuu tutkimusajankohdan vammaishuoltoa käsittelevästä lainsäädännöstä, sen valmistelun materiaaleista sekä vammaisjärjestöjen ja muiden alan asiantuntijoiden vammaishuollosta julkisuudessa käymästä keskustelusta.

***

Lauantaina 29. marraskuuta 2014 kello 12 esitetään Turun yliopistossa (Publicum, auditorio Pub3, Assistentinkatu 7, Turku) julkisesti tarkastettavaksi valtiotieteen maisteri Heli Leppälän väitöskirja ”Vammaisuus hyvinvointivaltiossa. Invalideiksi, vajaamielisiksi tai kehitysvammaisiksi määriteltyjen kansalaisasema suomalaisessa vammaispolitiikassa 1940-luvun taitteesta vuoteen 1987”.

Virallisena vastaväittäjänä toimii dosentti Minna Harjula Tampereen yliopistosta ja kustoksena professori Kimmo Rentola Turun yliopistosta.

VTM, BBA Heli Leppälä on syntynyt 1976 ja kirjoittanut ylioppilaaksi 1995 Joutsenon lukiosta. Valtiotieteen maisteriksi Leppälä valmistui 2007 Turun yliopistosta, jossa hän parhaillaan toimii apurahatutkijana. Väitös kuuluu poliittisen historian alaan.

**

Turun yliopiston kaikki tiedotteet www.utu.fi/tiedotteet