Inkerinsuomalainen yhteisö oli elinvoimainen, yhtenäinen ja toimelias (Väitös: FL Andrei Kalinitchev, 19.2.2016, yleinen historia)

​Turun yliopiston tiedote 11.2.2016

Suomalais-ugrilaisen kansan historiaa käsittelevä väitöskirja muuttaa vakiintuneet mielikuvat Inkeristä.  Inkeriläiset kyläkunnat olivat monikulttuurisia tasa-arvoisia kokonaisuuksia, jossa kansallisuudet elivät sovussa. Yhteisöt edistivät etnisten ryhmien välistä yhteistoimintaa ja lisäsivät sosiaalista vuorovaikutusta 1800-luvun loppupuoliskolla.

‒ Vertailu Suomen kyläyhteisöihin osoittaa, että Suomessa kyläkuntien toiminta heikkeni merkittävästi isojaon ja uusjaon edetessä. Inkerissä suomalaiset yhteisöt eivät joutuneet vastaavanlaiseen murrokseen, vaan ne jatkoivat kehitystään vapautusreformin jälkeen yhtenäisinä kokonaisuuksina, joiden jäseniä yhdistivät tiivis taloudellinen, oikeudellinen, yhteiskunnallinen ja sosiaalinen vuorovaikutus, Kalinitchev kertoo.

Tutkimuksen mukaan tilattoman väestön vähäisyys hillitsi inkerinsuomalaisten muuttoalttiutta.  Inkerinsuomalaisten perherakenne oli tutkimusjakson aikana murroksen partaalla, ja suurperheen pirstaloituminen taloudellisen individualismin vuoksi oli yhteisöjen itsenäistyttyä vain ajan kysymys. Suomalainen identiteetti vahvistui venäläistämispolitiikasta huolimatta.

Yhteiskunnallinen elämä kukoisti Inkerissä

Inkerissä vallitsi vapautusreformin jälkeen laaja itsehallinto, jossa paikallinen väestö valtuutettiin päättämään kylien sisäisistä asioista varsin itsenäisesti. Kylähallinnon agendalla olivat muun muassa järjestyksen ylläpito, talous, kansankoulut, suhteet viranomaisiin, maataloustyöt, verot ja talojen halkomiset. Lain mukaan kylissä tuli olla myös yhteisesti valitut tuomarit, jotka hekin olivat syntyperäisiä inkerinsuomalaisia. Yhteisöt hallitsivat siis itseään.

‒ Yhteisöllisyyden henki oli vahva Inkerissä: vanhoja perinteitä vaalittiin, ja esimerkiksi häitä juhlittiin koko kylän voimin. Suomen kansaa pidettiin sukulaiskansana, olihan monella myös verisukulaisia rajan toisella puolella. Yhteisöjen verkostot ulottuivat Suomeen asti, eikä valtiollinen raja ollut esteenä kanssakäymiselle. Suomesta myös muutettiin paljon Inkeriin, erityisesti Pietariin ja pohjoisiin inkeriläisiin kyliin.

Vapautusreformin vaikutus oli kaksijakoinen ‒ toisaalta Inkerin kansa vapautui maaorjuuden ikeestä, toisaalta viljelijät menettivät osan arvokkaista palstoistaan. Inkerinsuomalaiset yhteisöt alkoivat velkaantua. Kansa kärsi nälkävuosista 1860-luvulla. Pietari oli inkerinsuomalaisille sekä mahdollisuus että uhka. Venäjän pääkaupunki tarvitsi työvoimaa, ruokaa, puuta ja monenlaisia palveluja, mikä antoi inkerinsuomalaisille runsaasti työmahdollisuuksia. Tosin suurkaupungissa vaanivat tartuntataudit, jotka työllistivät maalaislääkäreitä.

Inkeri oli monikulttuurinen

Väitöskirja kertoo, että inkerinsuomalainen eli monikulttuurisessa ympäristössä. Hän tuli toimeen hyvin venäläisten, inkeroisten ja karjalaisten kanssa. Eri uskonto ja äidinkieli eivät haitanneet kanssakäymistä. Inkerinsuomalaiset  työskentelivät yhdessä tehtailla, kävivät kauppaa ja olivat hyviä naapureita. Perhekunnat ottivat mielellään venäläisiä ottolapsia kasvatettavaksi. Siitä tuli jopa tuottoisa elinkeino, koska valtio maksoi jokaisesta lapsesta korvausta. Näistä suomalaistuneista venäläisistä tuli inkerinsuomalaisten yhteisöjen jäseniä. Vähemmistökansat tekivät yhteistyötä alkeisopetuksessa, jossa merkittäväksi tekijäksi nousi evankelis-luterilainen kirkko.

Tutkimus perustuu laajaan, monipuoliseen ja harvinaiseen tutkimusaineistoon, johon sovelletaan makro- ja mikrohistoriallista lähestymistapaa sekä moninäkökulmaisuutta. Teos pohtii vähemmistöjen asemaa Venäjän historiassa ja kuvaa tarkasti sosiaalisia prosesseja sekä uusien hallinnollisten instituutioiden tuloa. Mukana on myös inkerinsuomalaisten ruokakuntien tilannetta selittäviä laskemia ja vertailuja Suomeen ja Venäjän valtakunnan muihin osiin. Seikkaperäinen ja monipuolinen tutkimus lisää huomattavasti tietämystä Venäjän olojen murroksen vaikutuksista paikallistasolla inkerinsuomalaisessa yhteisössä.

***

Filosofian lisensiaatti Andrei Kalinitchev esittää väitöskirjansa Suomalaiset venäläisessä sulatusuunissa.  Rajaseudun inkerinsuomalainen yhteisö murroksessa 1850─1900 julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa perjantaina 19.2.2016 klo 11.00 (Turun yliopisto, päärakennus, Tauno Nurmela -sali, Turku).
 
Vastaväittäjänä toimii emeritusprofessori Timo Vihavainen (Helsingin yliopisto) ja kustoksena emeritusprofessori Auvo Kostiainen. Tilaisuus on suomenkielinen.
 
FL Andrei Kalinitchev on syntynyt vuonna 1972 Leningradissa. Korkeakoulututkintonsa (MSci) Kalinitchev suoritti Saint-Petersburg State University -yliopistossa. Väitöksen alana on yleinen historia.

Väitöskirja julkaistaan painettuna. Kirjaa voi tiedustella väittelijältä suoraan.