Työurien pidentäminen voi tehdä hallaa mahdollisuuksien tasa-arvolle
Mikäli eläkeiän nostamisessa onnistutaan lähivuosikymmeninä hyvin, mutta työpaikkojen määrä ei kasva, uhkaa yhteiskuntaamme sosiaalisen periytyvyyden lisääntyminen, professori Jani Erola kirjoittaa.
Tärkeimpänä sosiaalista liikkuvuutta selittävänä tekijänä on pidetty koulutusta.
Sosiaalisen periytyvyyden vähäisyys ja sen vastinpari sosiaalisen liikkuvuuden suuri määrä kertoo mahdollisuuksien tasa-arvosta. Tämän ideaalin mukaan syntyessään samoin kyvyin varustetuilla lapsilla pitäisi olla samanlaiset mahdollisuudet päästä erilaisiin yhteiskunnallisiin asemiin riippumatta siitä, keitä heidän vanhempansa ovat. Yhteiskunta, jossa mahdollisuuksien tasa-arvo toteutuu parhaiten, pystyy myös hyödyntämään kansalaistensa lahjakkuusreservejä kaikkein tehokkaimmin. Kansakunta ei siis tuhlaa kykyjään.
Suomi on 1970-luvulta alkaen elänyt voimakkaan sosiaalisen liikkuvuuden ja vähäisen sosiaalisen periytyvyyden kautta. Syntymäkohorttien kokoerot kuitenkin piilottavat muutoksia. 1990-luvun laman aikana työmarkkinoille saapuneiden kohdalla sosiaalisen aseman periytyvyys oli hieman aikaisempaa vahvempaa. Näillä syntymäkohorteilla oli pienen kokonsa vuoksi vähäinen vaikutus koko väestön sosiaalisen aseman periytyvyyden määrään.
Syynä vahvempaan periytyvyyteen oli työttömyys. Työmarkkinoilla ei ollut entiseen tapaan tilaa sinne saapuville nuorille. Kun harvoja työpaikkoja haki suuri määrä muodollisesti päteviä, painoi vaakakupissa muut tekijät, kuten vanhempien sosiaaliset suhteet. Työllisyyden parantuminen 1990-luvun lopulla ei riittänyt tasoittamaan tilannetta. Yleisesti ottaen työuran huippu saavutetaan jo ennen 40 ikävuotta. Kun pääsy työmarkkinoille pitkittyy, jää aika, jona liikkuvuutta pitäisi tapahtua, entistä lyhyemmäksi. Samaan aikaan niskaan alkavat huohottaa entistä paremmin koulutetut nuoremmat ikäpolvet.
Vastaava tilanne on havaittavissa nyt, kun eläköitymisikää pyritään nostamaan. Suuret ikäluokat pysyvät entistä pidempään töissä eikä uusia työpaikkoja synny. Nyt työmarkkinoille pyrkivien nuorten sosiaalinen liikkuvuus jääneekin aikaisempia sukupolvia vähäisemmäksi.
Pyrkimykset eläkeiän nostamiseen eivät ole väliaikaisia. Jos tässä onnistutaan lähivuosikymmeninä hyvin, mutta työpaikkojen määrä ei edelleenkään kasva, tulee sosiaalinen periytyvyys meillä luultavasti lisääntymään.
Miten vältämme sosiaalisen periytyvyyden vahvistumisen?
Miten tämä lopputulos voidaan välttää? Helpoimpana keinona sosiaalisen periytyvyyden vähentämiseksi on pidetty korkeakoulutukseen pääsyn helpottamista. Mitä vähemmän vanhempien sosiaalinen tausta selittää kouluttautumista, sitä vähemmän sosiaalista periytyvyyttä on. Kun nuorimmista syntymäkohorteista jo yli puolet hankkii korkeakoulutuksen, alkaa tämä keino muuttua entistä tehottomammaksi.
Toisena tärkeänä keinona lisätä sosiaalista liikkuvuutta pidetään lapsuusajan huono-osaisuuden, erityisesti lapsiköyhyyden vähentämistä. Suomessa lapsena koettu tuloköyhyys ei kuitenkaan ole erityisen vahva sosiaalisen aseman periytyvyyttä selittävä tekijä. Pohjoismaissa sosiaalisen aseman periytyvyys on voimakkaampaan kaikkein hyvätuloisimpien joukossa.
Työn tarjontaan liittyvien tekijöiden sijaan liikkuvuuden parantamisessa kannattaisi pohtia työn kysyntää. Pelkkä tempputyöllistäminen ei liikkuvuutta lisää. Pitäisi varmistaa, että nuoret pääsevät tarvittaessa myös etenemään urallaan. Myös yritys ja yhteisö toimii aina tehottomasti, kun se epäonnistuu valikoimaan työnhakijoista kaikkein kyvykkäimmät ja motivoituneimmat työntekijät. Riski tähän kasvaa etenkin silloin, kun rekrytoinnissa painotetaan suosituksia tai työuran pituutta näyttöjen ja taitojen sijaan. Mahdollisuuksien tasa-arvon näkökulmasta viime päivinä kauhisteltu yritysjohdon muita varhaisempi eläköityminen onkin pelkästään hyvä asia.
Jani Erola
Kirjoittaja on sosiologian professori.
Kuvat: Hanna Oksanen, Nesster