Tutkijalta: Saksa hiipii kohti vaaleja nukkuvan Euroopan varjossa

​Euroopan unioni (EU) läpikäy parhaillaan tähänastisen integraatiohistorian vakavinta talouskriisiä. Tätä taustaa vasten voisi ajatella, että EU:n suurimman jäsenvaltion Saksan 22. syyskuuta järjestettävien parlamenttivaalien yhdeksi keskeiseksi teemaksi olisi noussut juuri Euroopan taloudellinen ja poliittinen halvaustila. Mutta pikemminkin päinvastoin on asian laita.

Istuva liittokansleri Angela Merkel, tuo useampana vuonna yhdeksi maailman vaikutusvaltaisimmista naiseksi valittu poliitikko, on parhaansa mukaan pyrkinyt välttelemään Eurooppa-teemoja.

Saksassa on koettu laimein vaalikampanja vuosikymmeniin. Suuret kysymykset on siirretty odottamaan vaalien jälkeistä hallitusratkaisua – ja kasvamaan odotusaikana entistä suuremmiksi.

Merkel suojelee passivisuudella saavutettua asemaa

Osaltaan vaalikamppailun laimeutta selittää lähtötilanteen epätasaisuus. Angela Merkel nauttii liittokanslerina saksalaisten vankan enemmistön luottamusta, mitä ”kansleribonusta” hän myös on passiivisella vaalikampanjalla pyrkinyt suojelemaan.

Mutta passiivisuudella on myös toinen suunta, Merkelin johtamien kristillisdemokraattien (CDU) konservatiivinen siipi, jonka piiristä on enenevässä määrin kuulunut kritiikkiä Merkelin äänestäjiä syleilevää ”galluppolitiikkaa” kohtaan. Konservatiivista siipeä hiertävät etenkin sosiaali- ja energiapoliittiset kysymykset, joiden piirissä Merkel näyttää etääntyneen varsin kauas puolueensa perinteisestä linjasta, mutta myös omasta hallitusohjelmastaan.

Pidättäytymällä puolueen sisäisistä linjakeskusteluista, Merkel pyrkii luomaan kuvaa yhtenäisesti puheenjohtajansa takana seisovasta puolueesta. Tämä illuusio tulee murenemaan viimeistään silloin, jos Merkelin puolue vaalit voittaa ja aletaan vääntää hallitusohjelman sisällöistä.

Merkelin kahden liittokanslerikauden jälkeen etenkin CDU:n baijerilaisella sisarpuolueella, konservatiivisilla kristillissosialisteilla (CSU) on paljon sellaista hampaankolossa, johon se varmasti haluaa korjauksen uudessa hallitusohjelmassa.

Pienpuolueisiin ladattu odotuksia

Merkelin vankan kansansuosion varjossa ovat kituneet etenkin sosialidemokraatit, joiden vaalikampanja näytti rakentuvan toisiinsa sopimattomista palasista. Puolueen liittokansleriehdokas Peer Steinbrück pikemminkin kompasteli läpi vaalitaiston, mihin yhtenä pääsyynä oli yhteensopimattomuus ehdokkaan ja vaaliohjelman välillä.

Myös Steinbrückin oma poliittinen menneisyys, erityisesti hänen toimimisensa Merkelin I hallituksen (2005–2009) talousministerinä, eivät ainakaan helpota profiloitumista eroon Merkelistä. Vaikka Steinbrück onnistuikin kohtuullisen hyvin vaalikamppailun ainoassa tv-väittelyssä Merkelin kanssa, sosialidemokraattien vaalinäkymät eivät ole juurikaan kohentuneet.

Tulevan hallituksenmuodostuksen kannalta kuninkaantekijän viittaa onkin soviteltu pienpuolueiden - siis vihreiden (Die Grünen), liberaalien (FDP) ja vasemmistopuolueen (Die Linke) - harteille.

Etenkin hallituskumppani liberaalien aivan viiden prosentin äänikynnyksen tuntumassa kyntävät kannatusluvut ovat Merkelin huolena, hän kun toivoisi jatkomandaattia nykyiselle hallituspohjalle. Sosialidemokraattien toivo lepää vihreiden varassa, joskin myös vasemmistohallitusta vihreiden ja vasemmistopuolueen kanssa on aika ajoin väläytelty.

Vaalien jokerikorttina voidaan pitää eurokriittistä ”Vaihtoehto Saksalle”-puoluetta, jonka nousu parlamenttiin laittaisi koalitiolaskelmat täysin uusiksi.

Haluton Saksa haluttomassa Euroopassa

Heinäkuussa 2013 The Economist -lehti moitti Saksaa sen haluttomuudesta käyttää sille "luonnostaan" - siis taloudellisesta painoarvosta johtuen - kuuluvaa poliittista valtaa Eurooppa-politiikassaan.

Artikkelissa kuitenkin jäi vähemmälle huomiolle kolikon eurooppalainen puoli: Eurooppa, etenkin EU-jäsenvaltiot, eivät edelleenkään katso hyvällä Saksan poliittisen vallan kasvua. Tässä politiikassaan ne voivat varsin tehokkaasti hyödyntää EU:n konsensusperusteista päätöksentekojärjestelmää, joka tarjoaa yksittäisille jäsenmaille sitä paremman suojan, mitä perustavanlaatuisemmasta muutoksesta on kyse.

Jo hieman kulunut purjehdusmetafora kiteyttää mielestäni Euroopan ja Saksan suhteen paradoksin osuvasti: Saksan pitäisi varustaa valtameripurjehtija maailmanpolitiikan vesiä varten, mutta antaa muiden navigoida laivaa lähellä tuttua ja turvallista rantaviivaa. Eurooppa onkin haluton pohtimaan omaa tulevaisuuttaan – ja halukas ylläpitämään status quota, vallitsevaa olotilaa.

Nykytilanteessa Saksan syyttäminen haluttomuudesta käyttää taloudellista mahtiaan euroalueen pelastamiseksi on paljolti sama kuin syyttää äyskäröijiä hitaudesta samalla kun itse suurentaa veneen pohjassa olevaa reikää.

Yhdistymisen jälkeen alkanut Saksan patistelu ottamaan kokonsa mukainen rooli maailmanpolitiikassa on lähinnä näppärä keino välttää keskustelu ei vain Euroopan globaalista roolista, vaan myös kaikista siihen liittyvistä kysymyksistä lähtien Naton roolista Euroopan turvallisuusarkkitehtuurissa ja ulottuen transatlanttisten suhteiden tulevaisuuteen.

Euroopan on löydettävä uusi suunta

Haluttomuuteen liittyvä vapaamatkustajuus, jossa Saksan vahvistuminen valuisi Euroopan hyväksi ilman, että Euroopan tarvitsisi tehdä mitään, on kuitenkin perustavanlaatuisessa ristiriidassa Saksan ulkopolitiikan perustavoitteiden kanssa.

Saksa on nähnyt juuri Euroopan integraatiossa keinon vahvistua ilman pelkoa uusista hegemoniakamppailuista Euroopassa, mistä syystä Saksa on myös ollut halukas tukemaan kompetenssien siirtämistä jäsenvaltioilta unionille.

Kaikki tämä kuitenkin edellyttää, että Euroopalla on selkeä käsitys siitä, mitä se haluaa olla. Tämä käsitys toimii perustana jäsenvaltioiden halulle tai haluttomuudelle vahvistaa Euroopan unionin toimivaltuuksia. Euroopan haluttomuus uudelleen määritellä itseään näkyy nyt Saksan haluttomuutena vahvistaa unionin toimivaltuuksia.

Globaalissa taloudellisessa ja poliittisessa suursäätilassa vallitsee sankka sumu, mikä entisestään vain lisää tarvetta selkeälle reittisuunnittelulle. Tämän keskustelun aloittaminen heti Saksan vaalien jälkeen palvelee myös ensi kevään eurovaaleja, kun kansalaiselle kerrotaan vaihtoehdot, joiden perusteella he voivat ottaa osaltaan kantaa Euroopan tulevaksi hahmoksi.

Kimmo Elo

Kirjoittaja työskentelee Turun yliopiston Eurooppa-opintojen (European studies) ja Åbo Akademin ”Deutschlandstudien”-maisteriohjelman yhteisenä yliopistonlehtorina. Tutkimus- ja opetustyössään hän on erikoistunut Saksaan ja Euroopan integraatioon.

Kuvat: Till Westermayer, Hanna Oksanen