Tutkijalta: Myöhempien aikojen Franciscus
02.04.2013
Onko itse paavikin kenties tiivistynyt 160 merkkiin, muuttunut hassussa hatussaan loputtomasti uusia kuvameemejä tuottavaksi surkuhupaisaksi vanhaksi mieheksi, kysyy tohtorikoulutettava Reima Välimäki.
Artikkelin kirjoittaja, tohtorikoulutettava Reima Välimäki on muutaman viime viikon ajan seurannut Italiassa uuden paavin valintaa ja ensimmäisiä työtehtäviä. Pääsiäisenä hän kuunteli uuden paavin Urbi et orbi -puheen.
Sain yllättäen tilaisuuden seurata uuden paavin valintaa paikan päällä, kun työskentelyjaksoni Suomen Rooman instituutissa Villa Lantessa osui yksiin konklaavin kanssa. Vaikka en varsinaisesti ole paaviuden historian tutkija, on paaviuden ja kirkon kriisi olennainen osa myöhäiskeskiaikaista kerettiläisyyden inkvisitiota käsittelevän väitöstutkimukseni problematiikkaa.
Keskiaikaisen paaviuden ongelmat nousivat helmikuussa myös päivälehtien kiinnostuksen kohteeksi, kun paavi Benedictus XVI:sta erolle piti etsiä esimerkkejä joko 1400- tai 1200-luvulta.
Konklaavi on harvinaista viihdettä ja suuri mediasirkus, joka kerää Roomaan maailman uutistoimistojen, lehtien ja TV-kanavien väen. Tämän kevään paavinvaali oli samalla myös ensimmäinen, joka toden teolla levisi maailmalle lukemattomina twiitteinä ja statuspäivityksinä.
Kun Pietarinkirkon aukiolle kokoontunut väkijoukko ei ”habemus papam” -julistuksessa tahtonut saada selvää kardinaali Bergoglion nimestä, oli Herran vuonna 2013 uskovaisten (tai muuten vain kiinnostuneiden) reaktio epätietoisuuteen vimmattu älypuhelinten suhina, kunnes ympäriltä alkoi tihkua tiedonpalasia argentiinalaisesta jesuiitasta.
Tätä kaikkea seuratessa jää pohtimaan, onko itse paavikin kenties tiivistynyt 160 merkkiin, muuttunut hassussa hatussaan loputtomasti uusia kuvameemejä tuottavaksi surkuhupaisaksi vanhaksi mieheksi. Onko renessanssimonarkian jäänteen pääasiallinen anti tarjota sirkushuveja turisteille?
Toki uskoville katolilaisille, joita on melkoisesti senkin jälkeen kun 1,2 miljardista laskee pois maallistuneet, paavi on Äiti Kirkon pää ja Kristuksen sijainen, mutta jaksaako edes oma lauma kuunnella paimenensa ääntä?
Franciscus on ainakin muutamaksi viikoksi saanut maailman huomion laittamalla käyntiin kunnon kevätsiivouksen. Kaikki tuntuvat rakastavan ”Jumalan pienen köyhän”, Franciscus Assisilaisen mukaan nimensä valinneen paavin radikaaleja tempauksia. Hän kulkee avoimessa autossa uskovaisten keskellä, pesee kardinaalien jalkojen sijaan nuorisovankilassa myös muslimin ja naisen jalat ja ottaa pääsiäissunnuntain Urbi et orbi -puheessaan kantaa paitsi maailman aseellisiin konflikteihin myös ihmissalakuljetukseen ja luonnonvarojen riistoon.
Rohkeimmat kommentaattorit ovat jo ehtineet sanoa Franciscuksen saavuttaneen kolmessa viikossa enemmän kuin Benedictus kahdeksan vuoden aikana, ja osa katolisesta maailmasta selvästi toivoo hänen johdattavan kirkon uudelle vuosituhannelle.
Onko uudistus sitten mahdollinen? Vaatimus reformista vaikuttaa tutkijan näkökulmasta olevan kristinuskoon sisäänrakennettu mekanismi, joka käynnistyy säännöllisin väliajoin.
Kun paavi Franciscus peräänkuuluttaa, että kirkon on oltava köyhä kirkko köyhille, ei ajatuksessa itsessään ole mitään omaperäistä: paluuta apostoliseen köyhyyteen ja evankeliumin julistukseen ovat huutaneet niin 1200-luvun kerjäläisveljet kuin 1500-luvun evankeliset reformaattorit.
Pelkästä sanahelinästä ei välttämättä silti ole kyse. Vaikka retoriikka voi olla vuosisadasta toiseen sama, on vaatimus reformista aina historiallinen ilmiö, vastausehdotus kunkin ajan haasteisiin. Erityisesti sosiaaliset ongelmat ovat nyt ajankohtaisia uskontokuntaan katsomatta. Niinpä sanoma köyhien puolesta korruptiota vastaan herättää vastakaikua myös Franciscuksen vanhoillisia perhepoliittisia näkemyksiä kauhistelevissa. Tätä ristiriitaa pohtivien kannattaakin muistaa, mitä reformi yleensä kirkossa tarkoittaa: se on uudistumista palaamalla menneeseen.
Katolinen kirkko voi onnistua päivittämään itsensä 21. vuosisadalle, saavuttamaan uudelleen kirkosta etääntyneet jäsenensä ja kirkastamaan skandaaleissa ryvettynyttä kilpeään, mutta ei välttämättä tavalla, jota Eurooppa odottaa. Kirjoittaja on kulttuurihistorian tohtorikoulutettava Suomen Akatemian rahoittamassa hankkeessa Modus Vivendi – Maallikot ja uskonnollinen reformi myöhäiskeskiajan Euroopassa.
Kuvat: Sara Frankenhaeuser ja Reima Välimäki