Tutkijalta: Medialla on yhä suurempi vaikutus uskontoon

​Uskonto ei ole perinteisesti kuulunut median tärkeimpiin kiinnostuksen kohtiin. Vain harvat toimittajat erikoistuvat uskontoaiheisiin.

Tutkimukset osoittavat, että toimittajat ovat vähemmän uskonnollisia kuin väestö keskimäärin. Kuitenkin uskontoon erikoistuvat toimittajat ovat muita media-alan ammattilaisia uskonnollisempia. Lisäksi he yleensä kirjoittavat uskonnosta myönteisemmin kuin muut toimittajat.

Koska media noudattaa omaa ansaintalogiikkaansa, uskonnollisten ryhmien ei ole aina helppoa saada myönteisiä juttuja läpi. Mediaa kiinnostavat enemmän epätavalliset tapahtumat, julkisuuden henkilöt ja konfliktit. Lisäksi median valta on kasvanut.

Keskustelussa uskonnon mediatisaatiosta on tutkittu median kykyä ohjailla uskontoinstituutioiden julkisuuskuvaa ja myös mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, millaiset uskonnollisuuden muodot ovat elinvoimaisia.

Entistä maallistuneemmassa yhteiskunnassa ihmisten tietämys uskonnoista lepää median harteilla. Erityisesti ne, jotka eivät aktiivisesti etsi tietoa, perustavat käsityksensä ja mielikuvansa valtamediasta saatuun informaatioon. Siksi mediasisällöillä on suuri merkitys siinä, millainen normatiivinen asema ja rooli uskonnoille muodostuu yhteiskunnassa. Medialla on valtaa, ja sen suhde on usein kriittinen varsinkin uskonnollisesti konservatiiveja kohtaan, mutta tasaisen uskonnonvastainen se ei ole.

Uskonnolliset yhteisöt ovat reagoineet median vaikutusvaltaan. Esimerkiksi luterilainen kirkko on hionut mediastrategiaansa entistä tehokkaammaksi, vaikka Ajankohtaisen Kakkosen Homoilta-ohjelmaa seuranneessa keskustelussa kirkon kriisiviestintä pettikin – reagointi tapahtui kirkon kannalta aivan liian myöhään.

Pienten vähemmistöjen tilanne on hankalampi, sillä heillä ei aina ole resursseja ylläpitää suhteita valtamediaan. Heidän on panostettava erityisesti uusmediaan.

Suomalaisen median uskontokäsittelyä määrittää yhä enemmän ajatus monimuotoisuudesta. Tämä tarkoittaa, että vaikka luterilainen kirkko on hallitsevassa asemassa, keskustelun lähtökohtana on oletus useiden katsomuksellisten – niin uskonnollisten kuin ei-uskonnollisten – toimijoiden samanaikaisesta läsnäolosta. Hyvä esimerkki on keskustelu Suvivirrestä. Mediakeskustelussa kaikki osapuolet puolustajista vastustajiin pohtivat, miten katsomukselliset vähemmistöt suhtautuvat virren laulamiseen koulujen kevätjuhlissa, mutta ei-kristillisten vähemmistöjen näkemyksiä kuullaan mediassa hyvin harvoin.

Monimuotoistuminen on saanut median ja ihmiset ylipäätään pohtimaan, missä menevät uskonnon rajat. Julkinen keskustelu ”uskonnollisten” yhteisöjen määritelmästä käy esimerkiksi median osallisuudesta siihen, miten yhteisten asioiden organisoinnista neuvotellaan ”uskonnon” kategorian avulla. Myös pohdinnat siitä, miten suhtautua ”uskonnollisiin” symboleihin julkisessa tilassa ja mitkä symbolit – hunnut, kaularistit tai Suvivirsi – määrittyvät uskonnollisiksi ja mitkä muuten vain perinteeksi, on ihmisiä syvästi koskettava, mediassa ja myös oikeussaleissa pohdittu aihe.

Nykypäivänä olemme tilanteessa, jossa yksikään uskonto tai muu katsomus ei voi ottaa omaa yhteiskunnallista asemaansa annettuna. Kaikki osapuolet – myös luterilainen kirkko – joutuvat ottamaan osaa julkiseen keskusteluun nimenomaan mediassa, jossa neuvotellaan eri ryhmien roolista, arvosta ja oikeuksista. Myös yhteiskunnallisesti aktiiviset tutkijat ovat osallisina tässä neuvottelussa. He eivät ole vain ulkopuolisia tarkkailijoita, vaan osallistuvat neuvotteluun aina esittäessään lausuntoja mediassa.

Tämä aihe kokoaa tutkijoita ja uskonnollisten yhteisöjen edustajia uskontotieteen jatko-opiskelijoiden järjestämään paneelikeskusteluun Turun yliopistossa torstaina 12.12 (Sirkkalan kasarmin Janus-sali 10-12.30).

Teemu Taira

Kirjoittaja on Turun yliopiston uskontotieteen dosentti ja Suomen Akatemian tutkijatohtori.  

Kuva: Murdelta, Teemu Tairan arkisto