Tutkijalta: Lasten ja nuorten yksinäisyys on ”inhottavinta ikinä”

​Kaunis nuori tyttö kertoo, etteivät hänen asiansa nyt niin huonosti ole. "Luojan kiitos, mulla on kavereita. Se on se tärkein, ilman niitä en jaksais." Se, että kotiin ei ole menemistä, että asuntoa tai koulutusta ei ole ja että huumeet houkuttavat edelleen, on kurjaa. Muttei lainkaan niin kurjaa, kuin lapsuudessa koettu yksinäisyys. 

Alakoululainen poika on samalla linjalla: “Jos sais valita, niin mielummin ottaisin, et joku vaikka hakkais mua, mut silti mulla olis joku kaveri, kun tän, ettei kukaan edes huomaa mua. Mä luulen, ettei mun luokkalaiset ees muista mun nimeä. Tai no. Tiedän. Kun nyt just kävi niin..”.

Sosiaalinen kipu – vastentahtoinen erillisyys muista – on kestämätöntä ja siksi kautta aikojen myös yksi suosituimmista rangaistusmenetelmistä. Yksinäisyys satuttaa, siitä emme pääse mihinkään.

Ei ihan pikku juttu

Lapsista ja nuorista lähes joka viides kokee jossakin vaiheessa elämäänsä yksinäisyyttä. Suurella osalla paha olo on kuitenkin vain hetkellistä, ja se liittyy esimerkiksi parhaan kaverin muuttoon, koulun vaihtoon tai vanhempien eroon. Heistä en olisi kovin huolissani, mutta heistä vajaasta 10 prosentista, joilla yksinäisyys jatkuu vuodesta, tilanteesta ja kontekstista toiseen, olen kovastikin huolissani.

Yksinäisyystutkimuksia on viime vuosina julkaistu enenevässä määrin, ja vaikutuksista lasten ja nuorten psykososiaaliseen huonovointisuuteen tiedetään jo paljon. Sekä omamme että kansainväliset tulokset ovat sangen yksimielisiä – yksinäisyys linkittyy muun muassa pelkoihin, ahdistuneisuuteen, sosiaaliseen fobiaan, masennukseen, itsetuhoisuuteen ja toteutuneisiin itsemurhiin.

Yllä olevan ketjun katkaisemiseksi tarvitaan vielä paljon yksityiskohtaista tietoa erityisesti yksinäisyyden synty- ja vaikutusmekanismeista sekä instituutioiden merkityksestä sen kehityksellisissä jatkumoissa. Meneillään olevan ALONE-tutkimushankkeeni tavoitteena on yhteistyössä neljän eri tiedekunnan ja kliinisten yksikköjen asiantuntijoiden kanssa selvittää muun muassa äitien, isien, lasten ja nuorten yksinäisyyden ja masennuksen jatkumoita ja interaktioita aina raskausajalta yläkoulun loppuun. Toiveena on löytää hyviä työkaluja yksinäisten auttamiseen.

Yksinäisyys – menolippu masennukseen?

Yksinäisyys on varsin usein ensimmäinen oire siitä, ettei lapsen tai nuoren psykososiaalinen vointi ole kunnossa. Silti vasta masennus – jota yksinäisyys vahvasti jo lapsuudessa ennustaa – on yleensä ensimmäinen, johon nuorella on mahdollisuus saada apua. Mikäli hän on tarpeeksi vahva sitä hakemaan. 

Ja niin itsestään selvyys kuin asia onkin, tuntuu meiltä edelleen ihan liian usein unohtuvan se suuri pahoinvoinnin ja kustannusten ero, joka yksinäisyyden vähentämisen ja nuoren masennuksen hoidon välillä on.

Ongelmien ennaltaehkäisy ja varhainen puuttuminen ovat yhä edelleen juhlapuheidemme vaikuttavia peruselementtejä. Valitettavasti ne ovat edelleen myös säästötalkoiden ensimmäisiä kohteita – niihin ei ole varaa, koska kaikki rahamme menevät yhä suuremmiksi muuttuneiden ongelmien hoitoon. 

Asiat eivät muutu niin kauan, kun ajattelemme niiden muuttamisen olevan jonkun toisen asia

Lasten ja nuorten yksinäisyydestä on helppoa syyttää perheitä, varhaiskasvatusta, koulua, opettajien auttamishaluttomuutta, terveys- ja/tai sosiaalitointa, nuorisotoiminnan puutteita, poliittisia linjauksia (kuten yllä) tai jopa nuoria itseään. Oikeastaan ihan ketä tai mitä tahansa. Syyttelemistä vaikeampaa on tehdä jotakin asian eteen.

Yleisten oletusten vastaisesti yksinäisten lasten ja nuorten auttaminen ei ole mitenkään mahdotonta. Kunhan hyvän asian nimissä vaikkapa yksinäisiä, ujoja ja sosiaalisesti ahdistuneita 15-vuotiaita poikia ei istuteta piiriin ja pyydetä heitä vuoronperään kertomaan tunteistaan. Ymmärrettävistä syistä se ei toimi. Tekemisen on oltava jotakin ihan muuta – kuten Naantalin yläkoululla toimiva kalastuskerho. Pienessä veneessä, kylmällä merellä, sitä ihan itsestäänkin tulee ystävystyttyä vieressä kalastavien kanssa.

Yksinäisen nuoren sanoin, yksinäisyys on ”Inhottavinta ikinä. Tuntee olevansa ulkopuolinen ja täysin turha koko maailmassa.”(*) Tätä tunneta emme lapsi- ja nuorisopolitiikan kehittämisohjelmassamme tavoittele. Emmehän?

Niina Junttila

Kirjoittaja on dosentti, joka työskentelee Turun yliopiston ihmistieteiden tutkijakollegiumissa (TIAS).

Junttila puhuu lasten yksinäisyydestä Turun Tieteen päivillä kaupunginkirjastossa 19.10.

(*) Lainaus Suomen mielenterveysseuran nuorten verkkokyselyn vastauksista.

 

Kuvat: Lee J. Haywood, Jussi Matikainen